Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Oleminen on muuttumista ja muuttuminen on olemista

Oleminen on muuttumista ja muuttuminen on olemista, 2.5 out of 5 based on 2 ratings
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 2.5/5 (2 votes cast)

Olin reilu vuosi sitten aikalailla umpikujassa. Opiskeltuani varhaiskasvatusta, työskenneltyäni sillä alalla ja toisellakin, koin vain kelluvani päivästä toiseen. Työskentelin viikonloppujen sekä aamun ja illan välissä. Lomalle pääsy ja loman loppu. Päätin hakea kouluun ja hainkin, sekä yliopistoon, että Tiimiakatemialle. En päässyt jatkamaan kasvatustieteen opintoja, mutta päätin kuitenkin lähteä Tiimiakatemian maailmaan. Sitten kesällä tapahtui jotain. Haettuani opintovapaata ja hyväksyttyäni opiskelupaikan, tajusin vihdoin uskaltaneeni hypätä muutokseen. Tajusin siihen asti harmitelleeni elämäni vaiheita ja koin epäonnistuneeni valinnoissani koulutuksen ja töiden suhteen. Musiikista sain edelleen energiaa ja hyviä kokemuksia, mutta sitäkin varjosti oman henkisen puolen huono tasapaino.

 

Ensimmäinen Tiimiakatemialla lukemani kirja oli Havahtuminen. Tuo kirja tuntui kuin suoraan kytkeytyvän omaan elämääni. Varmaan kesällä tapahtunut muutos minussa oli jonkinlainen herääminen. Kuten tuossa kirjassa sanotaan, herääminen ei ole miellyttävää, siksi sitä moni välttelee. Minäkin olin näennäisen tyytyväinen toimintaani pitkään. Perustelin itselleni, miksi minun on hyvä käydä täällä töissä ja miksi muut asiat, unelmat, on syytä pitääkin erillään elämästä. De Mello kirjoittaa enemmän toisten ihmisten kohtaamisesta ja reaktioistamme suhteessa toisiin ihmisiin, mutta minulle herääminen tarkoittaa myös suhtautumista itseeni. Olenko oikeasti elänyt omaa elämääni ja näenkö itseni? Vai elänkö sitä kuvaa, jonka muut ihmiset heijastavat minulle itsestäni?

 

Tästä päästään Zen – jousella ampumisen tai -kirjan yhteen mielestäni tärkeimmistä ajatuksista. ”Tärkeintä ei ole päätepiste, vaan matka.” Tämä on kenties tietynlainen klisee, mutta kuinka moni oikeasti uskaltaa ajatella juuri noin päin? Eikö yhteiskuntamme aja juuri toisenlaista ajattelua?

”Opiskelu on elämäsi parasta aikaa.”

”Sitten eläkkeellä on aikaa tervata venettä.”

”Tee nyt vielä, kun olet nuori.”

Mitä ihmettä!? Synnymme, lapsuus on siinä välissä peruskouluineen, opiskeluaikana eletään täysillä, sitten tulee joku outo musta aukko ja taas eläkkeellä voi elää, jos on enää voimia tehdä yhtään mitään. Ei kiitos! Olen itse tullut siihen tulokseen, että en osaa työskennellä perinteisellä kahdeksasta neljään -rytmillä. Työ on tavallaan siinä vapaa-ajan välissä. Pakollinen paha, joka vain täytyy lusia pois. Siltä se ainakin monesti tuntui. Eikä syy ollut työpaikoissa tai muussa, ei syyllistä ollut, mutta en vain koe sopivani siihen muottiin.

 

Tiimiakatemialle tulin myös siksi, että halusin löytää uuden tavan tehdä töitä tai ansaita elantoni. Yhteiskunnassamme on pakko ansaita jotain, jotta voi maksaa vuokran ja ostaa ruokaa. Ellei elä täysin vaihdantataloudessa, joka nykyiselläänkin on mahdollista, mutta aika hankalaksi se on tehty. Tärkeää on matka, ei päätepiste. Mikäli näin on, tulisi matkasta yrittää tehdä mahdollisimman miellyttävä, avartava, mielenkiintoa ruokkiva, opettava, kiinnostava, nautinnollinen ja sellainen, jossa oikeasti on tilaa intohimon ja kiinnostuksen kohteille. Olen päätynyt ajattelemaan, että Tiimiakatemiallakin tutkintonimikettä, menestystä tai kunniaa tärkeämpää on se, mitä tapahtuu jokaisena päivänä ja hetkenä. Miten sen voi liittää osaksi elämää ja kuljettavaa matkaa. Olen ollut esittelemässä Tiimiakatemiaa, sen toimintamallia ja oppimismenetelmiä vierailuryhmille. Lähes joka kerta meille esitetään kysymys: ”Mikä teidän tutkintonimikkeenne on?” Asiaa kysytään eri tavoin, mutta sisältö on kutakuinkin tuo. Minun tekisi mieli vastata: ”Sillä ei ole mitään väliä.” Olen viime aikoina, edellisessä NJL-koulutuksessakin sivusimme aihetta, miettinyt sitä, mikä on oikeasti tärkein asia Tiimiakatemian oppimisessa. Olen päätynyt ajatukseen, että ainakin yksi tärkeimmistä asioista on muuttaa ajatus- tai mielenmallia. Onko tarkoitus kouluttaa liiketalouden ammattilaisia, tradenomeja tai myyjiä, vai ihmisiä, jotka ajattelevat asioista ja elämästä eri tavalla? Oppimisen vallankumous, siitä akatemialla on ehkä lopulta kyse. Tämä on toki vain oma mielipiteeni, monet saattavat hakea akatemialta jotain aivan muuta, mutta itse haen sieltä uutta asentoa aivoihini. Kuten kirjassa jousiammunta kuvattiin rituaalina, henkisenä oppimisena ja tienä, haluaisin itsekin oppia näkemään suorittamisen ja työn taakse. Miten minä teen elämästä itselleni ennemmin polun kuin junaradan?

 

”Niinkuin palavalla kynttilällä sytytetään toinen kynttilä” – Samalla tavalla opettaja siirtää oikean taiteen hengen sydämestä sydämeen ja sytyttää siihen valon. Jos se on oppilaalle suotu, hän tajuaa sisässään, että tärkeämpi kuin houkuttelevimmatkaan ulkoiset työt on se sisäinen työ, joka hänen on suoritettava, jos hän haluaa täyttää tehtävänsä nimenomaan taiteilijana.”

 

Haluaisin oppia tuntemaan itseni. Kaivella sisimmästäni ne asiat, joita oikeasti haluan elämältäni ja kohdistaa energiani niihin. Olen kokeillut sen tien, jossa eletään perinteisesti hyväksyttyä elämää, opiskellaan, mennään töihin ja jatketaan sitä kohti seuraavaa kesää. Sitten vapaa-aikana yritetään kohdistaa energia siihen, joka on oikeasti tärkeää. Minun kohdallani siitä ei ainakaan tullut yhtään mitään. Aloin vain kiertämään loputonta kehää. ”Ei minulla ole aikaa.” ”Teen niitä asioita sitten kun minulla on aikaa.” Nämä ovat lauseita, joita en halua itselleni enää toistella. Miksi pitäisi tehdä asioita, jotka ovat pois jostain paljon tärkeämmästä. Muodonmuutos -kirjassa oli hyvä lause. ”Jos työ tai opiskelu tuhoaa luovuuden, miten se voi olla onnellistavaa tai tuottaa parhaalla tavalla?” Tämä on erittäin hyvä ajatus. Jos tärkeintä on matka, ei päätepiste, niin miksi matka työnnetään täyteen jotain, joka ei millään tavalla ruoki mitään muuta kuin lompakkoa?

 

”Oppimestarin asia on selvittää jokaisen oppilaan edellytyksien mukaisesti ei itse tietä, vaan tapa, jolla perimmäiseen päämäärään johtavaa tietä kuljetaan.”

 

Mikä on valmentajan tehtävä Tiimiakatemialla? Siihen en ihan tarkalleen osaa vastata itsekään. Olen ajatellut, että ehkä elämän kysymyksiin ei ikinä löydy vastauksia, mutta täytyy olla iloinen siitä, että osaa ja ymmärtää asettaa kysymyksiä ja kyseenalaistaa. Se on samalla taakka, mutta myös valtava rikkaus. Jos vastauksia ei löydykään, niin toivon oppivani kysymään oikeita kysymyksiä. Se vie minut lähemmäksi vastausta, kuin se etten kysyisi ollenkaan. Valmentajat kenties yrittävät auttaa meitä löytämään oikeat kysymykset, tai ohjaamaan kohti niitä. Tuntuu siltä, että nykyisin yhä vähemmän annetaan ihmisille mahdollisuuksia pysähtyä etsimään oikeita kysymyksiä. Opiskelutahtia halutaan kiihdyttää, välivuosia poistaa ja työputkeen survoudutaan heti pitkän opintoputken jälkeen. Kenties se alkaa jo näkyä ihmisten hyvinvoinnissa. Koko vuosi jaksetaan suorittaa ja painaa eteenpäin, jouluna ollaan aivan poikki ja tammikuussa jatketaan samaa rallia. Kirjaa lukiessani vertailin jousiammunnan ja astangajoogan piirteitä elämään. Kaikkia niitä yhdistää yksi tärkeä asia, hengittäminen. Astangajooga perustuu syvähengitykseen, joka rytmittää asentojen, eli asanoiden vaihtoja. Tarkoitus ei käsittääkseni ole puristaa ja suorittaa, vaan pyrkiä hengityksen, mielen ja liikkeen jatkuvaan harmoniaan. Sitä se minulle ainakin on. Elämässä pitäisi pysähtyä tarkkailemaan omaa hengitystä. Onko se helppoa? Onko se pinnallista? Rytmittääkö se elämää vai rytmittääkö elämä hengitystä? Olen huomannut, että jos annan kiireelle ja suorittamiselle vallan, muuttuu hengitykseni pinnalliseksi ja huohottamiseksi. Tärkeää on pysähtyä ja miettiä meneekö maailma molemmilta puolilta ohi niin, ettei sitä ehdi edes tajuamaan. Sitten siitä ohikiitävästä valojanasta yrittää kädellä haparoiden ottaa jotain mukaansa, ehtimättä näkemään mitä se on. Kuten eräs tuttavani kuvasi tilannetta. Tuntuu kuin tipahtaisi sameaan veteen ja sitten käsillä haroen yrittäisi löytää jotain. Vesi täytyisi yrittää kirkastaa ja vasta sitten pyrkiä kasomaan rauhassa, mitä siellä oikein on. Mitä voisin ottaa mukaani?

 

”Opettaja kehottaa oppilasta kulkemaan pidemmälle kuin hän itse ja nousemaan opettajan olkapäille.”

 

Kateus toisia kohtaan on valtavasti voimavaroja vievä tunne. Ei tarvitse edes tuntea kateutta, vaan epävarmuutta siitä, jos joku on itseä parempi. Opinahjomme perusajatus on se, että jaamme tietoa, keskustelemme asioista ja iloitsemme saavutuksista. On osattava katsoa kun joku tekee asian paremmin tai kypsemmin ja ajateltava, että se toimii minulle ja muille esimerkkinä tai vaikkapa tavoitteena.

 

”Tuo kaikki: jousi, nuoli, maali ja minä kietoudumme toisiimme niin, etten voi enää erottaa niitä. Jopa tarvekin erottaa niitä on häipynyt, sillä niin pian kun otan jousen käteeni ja ammun, kaikki on niin selvää ja kirkasta ja niin naurettavan yksinkertaista…”

 

Tämä kirja on erittäin mielenkiintoinen avaus tai jatko henkisen kasvun kirjallisuudelle. Ajatukseni on kesän aikana lukea muutamia vastaavanlaisia teoksia. Olen tullut siihen tulokseen, että minun on vielä päästävä syvemmälle itseeni ja opittava tuntemaan itseni paremin, sitten voin löytää todellisen sisäisen palon ja halun tehdä asioita. Olen kokeillut ja säntäillyt jo riitävästi. Mutta on hyvä tiedostaa, ettei kiirettä ole, koska ei asiat ole toisistaan irtonaisia, vaan kuuluvat yhteen.

 

”Ihminen, taiteilija, työ – kaikki on yhtä.”

 

Tomi Tajakka

osuuskunta Idealeka

tomi.tajakka@gmail.com

 

 

 

Tagit: , , , , , , , , , , , ,

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!