Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Havahtuminen: ärsytystä ja pohdintaa

Kirjoitettu 18.05.15
Esseen kirjoittaja: Claudia Kalin
Kirjapisteet: 3
Kirja: Havahtuminen
Kirjan kirjoittaja: Anthony de Mello
Kategoriat: 8. Henkinen kasvu, 8.3. Havahtuminen - ihmisenä kehittyminen, 8.5. Henkisen kasvun klassikot

Havahtuminen: ärsytystä ja pohdintaa, 4.0 out of 5 based on 1 rating
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 4.0/5 (1 vote cast)

Prologi

Maineikas ja mielipiteitä jakava kirja. Viimein tartuin tähän itsekin. Jo aivan syksyllä tästä kirjasta tuli synonyymi henkisen kasvun kirjoille ja niiden ahmimiseen on tunnuttu aina suhtautuvan aika negatiivisesti. Itse en todellakaan aikaisemmin edes oikeastaan uskaltanut lukea tätä, koska sen lukeneet ihmiset joko menivät aivan sekaisin tai haukkuivat kirjaa surkeaksi. Nyt kuitenkin kirjoitin alkuvuodesta oppimissopimukseeni, että haluan syventää ajatteluani ja lukea henkistä kasvua. Ja päätin sitten aloittaa klassikolla. Täytyy sanoa, että petyin kyllä vähän, ehkä odotin liikoja. Ensimmäiset kolmekymmentä sivua olin ärsyyntynyt ja puhisin kirjalle. Koko alku kun tuntui vaan negatiiviselta ”Olet itsekäs paska”- jorinalta. Ymmärrän kyllä, että tarkoituksena on provosoida lukijaa, jotta tulisi tehokas herätys. Minulle se ei kuitenkaan toiminut, sillä olen tullut allergiseksi negaatiolle, yritän tehdä ja ajatella positiivisen kautta.

Tästä kirjasta kirjoittamaan lähteminenkin oli vaikeaa, muistiinpanoja ei kertynyt isoa kasaa. Lueskelin monta toisten kirjoittamaa esseetä tästä, että pääsin edes liikkeelle. Ja kyse ei ole siitä, että olisin jossain pilvissä kirjan myötä, vaan siitä, että joko kirjan kohdista ei jäänyt mitään käteen, tai sitten jo osin toteutan sen ajatuksia.

Tietoinen minä

Kahlattuani vaivalla ensimmäiset kolmekymmentä sivua, alkoi löytyä kohtia, joissa saatoin nyökytellä. Sitten alettiin nimittäin puhua yhdestä lempiaiheistani; itsehavainnoinnista ja sen tärkeydestä. Se on yhtenä kantavana teemana läpi kirjan.
Olen aina ollut pohdiskelija, mutta nyt akatemialla on oppinut tietoisesti tutkailemaan omaa toimintaansa ja käytöstään, ei niinkään vaan pyörittelemään ajatuksia päässään. Ennen aina turhauttikin, se, että ajatuksia on paljon, mutten päässyt mihinkään suuntaan. Junnasin paikoillani, pohdin mullistavia ajatuksia, mutta ne eivät koskaan siirtyneet käytäntöön. Nyt tätä kirjoittaessa vasta tajuan, kuinka olen edistynyt tuolla saralla. Tähän väliin sopii yksi loistava esimerkki nykyisestä itsehavainnoinnistani. Tässä keväällä olin useampana päivänä hyvin ärtynyt tullessani kotiin. Ja kuten tiedetään on negatiiviset tunteet aikamoisia energiasyöppöjä. Kerran en enää jaksanut velloa mutrusuisena ja aloin miettiä tarkemmin, mikä se oli mikä sai minut sinä päivänä ärsyyntymään tai vei fiilikset maahan. Kun tavoitin sen hetken, jossa hyvä tuuli oli kadonnut, kirjoitin paperille syyn, mistä se johtui. Hämmästyttävää kyllä, ei tarvinnut kuin parina päivänä pilkkoa tuntemukset näin ja olo koheni. Toki sillä hetkellä tiimillämme ei mennyt niin hyvin, mikä vaikutti paljon kaikkien fiiliksiin. Edelleen jos olo on ylitsepääsemättömän kehno, saatan palastella tuntemuksen ja se muuttuu yksinkertaisemmaksi. Se ei olekaan niin, että tänään kaikki menee huonosti, vaan jostain yksittäisestä tekijästä aiheutunut tunnetila värittää kaikki muutkin tilanteet.

Tästä kirjassa puhutaankin paljon, et ole yhtä kuin tunteesi, astu niiden yläpuolelle ja tarkkaile itseäsi ulkopuolelta. Kun vietin lukion jälkeen välivuotta, olin ensimmäisen puoli vuotta kotona tekemättä sen kummempia. Se teki hyvää, otinkin välivuoden juuri siksi, että saisin ”levätä” lukion jälkeen. Sain olla liikaakin omien ajatusteni kanssa ja keskittyä täysin itseeni. Sen puolivuotisen jälkeen paluu ns. suorittavaan arkeen oli välillä karu; tuntui, ettei minulla ollut enää ollenkaan aikaa itselleni. Sen myötä olen oppinut, että itseeni keskittyminen on tärkeää. En tarkoita pelkästään oman ajan ottoa, vaan juuri tuota koko ajan arjessa kulkevaa itsensä tutkailua. Tiimiläiseni sanovat minua kypsäksi ja luulen sen osittain johtuvan tunteiden kontrolloinnistani. Jos joku ihminen ärsyttää minua, harvemmin paasaan siitä toisille ääneen, sillä olen huomannut sen hyödyttömäksi. Lietson vain omaa pahaa oloani ja tartutan sen vielä muihin. Parhaiten olen huomannut tämän tilanteissa, joissa toiset jauhavat. Se ärsyttää usein minua, joten miksi tekisin itse niin.

”Se, mikä on tietoista, on hallinnassa; se, mistä ette ole tietoisia, hallitsee teitä.”

En todellakaan ole virheetön, toki minäkin valitan, mutta tuossa lauseessa on totuus. Jos en mieti tarkemmin, mistä ajatukseni ja tuntemukseni kumpuavat, ne vain vievät minua. Loistavasti kirjassa sanottiin myös: ”Olenko yhtä kuin ajatukseni, joita ajattelen? En.” Kärjistetysti voin sanoa, että joskus saattaa vahvastikin ajatella lyövänsä toista, tyyppi kun on sillä hetkellä niin ärsyttävä. Mutta harva sitä toteuttaa, se on vain ohimenevä ajatus. On aika voimakasta kun pystyy valjastamaan mielessä myllertävät voimat ja ohjailee niitä. Akatemialla arjessani tämä näkyy parhaiten siinä, että mietin aika paljon ulosantiani. Onko siitä mitään hyötyä, mitä aion sanoa? Vai sanonko sen vaan kun mieleni tekee ja kaipaan toisilta tietynlaista vastausta?

Tiimi

On tullut pohdittua paljon itseäni, laajennetaan välillä tiimikenttään. Kirjassa puhutaan loputtomasti itsekkyydestä. Kuten jo sanoin, ei osoitteleva tyyli sovi minulle, mutta tokihan siellä on totuuden siemen. Parhaiten asia ehkä tiivistyi kohdassa: ”Itsekkyyttä on se, että vaatii toista elämään niin kuin teistä on sopivaa.” Olen monesti todennut ettei minulla ole mitään oikeutta tuomita toisia, ja yritän sen muistaa. Kuitenkin mielestäni kun toimitaan tiimissä, on ihmisiltä vaadittava jotain. Ei puhuta pelkästään yhden ihmisen odotuksista toisia kohtaan, vaan tiimi odottaa tiettyjä asioita jäseniltään. Ja jos ne eivät täyty, asiaan puututaan ja niin pitääkin. Toki siinä kohti on oltava tarkkana miten asiat tuo esille. Kirjassakin puhuttiin sanoista, kuinka ne vangitsevat toisen jos niitä ei käytä oikein.

Tähän ympäristöön vietynä monet kirjan ajatukset tuntuvat välinpitämättömyydeltä. Fakta kun vaan on se, että täällä ei olla yksin. Tiimiakatemian vuorovaikutusmallilla olen oppinut itsestäni ja toisista ihmisistä sata kertaa enemmän kuin olisin yksikseni koskaan pystynyt.
Kirjassa väitetään toisilta jotain vaativaa ihmistä diktaattoriksi ja pöljäksi. Saattaa muissa ihmissuhteissa pitääkin paikkansa, mutta ei mielestäni tiimissä; se on niin omanlaisensa yksikkö. Tiimissä ollaan symbioosissa. Jos joku ei täytä odotuksia, petytään oikeastaan tiimiin, ei henkilöön. Jos joku ei saa kirjapisteitä, mietitään mikä meni tiimitasolla pieleen ja miten asia muutetaan. Näin ainakin mielestäni pitäisi olla. Toki jokaisella on henkilökohtainen vastuu, mutta tässä on tiimin ihanuus: et ole yksin.

Loppuärsytys

Eniten kirjassa ketutti sen antama kuva rakkaudesta. Rakkauden maaksi kuvaillaan paikkaa, jossa ei ole enää tunnepohjaisesti riippuvainen toisista. En halua allekirjoittaa tätä, enemmin pidän kohdasta, jossa de Mello sanoo, ettei rakkaudesta itsestään voi sano mitään täsmällistä.
Minä haluan tuntea! Yksi hienoimpia ihmisyyden puolia on tunteiden kirjo. Minä haluan ilahtua auringosta, mitä sitten jos seuraavana päivänä sade harmittaa, ei se ole ylitsepääsemätöntä.

Viimeinen repliikki

Ihan viimeisillä sivuilla oli tiimeille sopiva ohje:

”Yhteisö luodaan ymmärtämällä, minkälaisia esteitä olemme rakentaneet yhteisön tielle, ymmärtämällä peloistamme ja haluistamme syntyviä ristiriitoja.”

PS. Pahus vie tästä kirjasta olisi ollut hyvä päästä turisemaan toisten kanssa! Ulpun kirjapiiriä odotellessa.. 😉

Tagit: , , ,

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!