Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Minun helvettini, minun taivaani

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

”Yrittäjän pitää uskaltaa olla myös disruptiivinen: rikkoa rajoja ja muuttaa instituutioita. Peruskoulussa näillä keinoilla pääsee lähinnä rehtorin puhutteluun.”

Puhutaanpa siis aluksi hetki peruskoulusta. Peruskoulussa olin se ujo ja hiljainen. Taiteellinen. Kiltti, opettajan suosiossa. Pahin rikkomukseni oli, kun jäin kerran välitunniksi sisälle.

Kotioloissa tilanne oli melko samankaltainen. Tai sellaisena sen ainakin muistan. Sukuni toinen puoli tulee pohjanmaalta, ja on jokseenkin konservatiivinen. On naisten työt ja miesten työt. Naiset kuorii perunat ja kattavat pöydän. Miehet voivat käydä leikkaamassa nurmikkoa ja ajella traktorilla. Harvoin minulta kysyttiin ensimmäisenä, että haluanko lähteä nurmikon ajoon. Ihan vain siksi, että olin tyttö. Mutta olin kiltti tyttö, ja siitä minua muistettiin jatkuvasti kehua. Tarjouduin jopa itse usein auttamaan keittiötöissä.

Jossain vaiheessa kaikki kuitenkin muuttui. En viihtynyt enää siinä roolissa. En halunnut, että jonkun muun asettamat rajoitukset määrittävät sitä kuka olen. Aloin kapinoida ja kyseenalaistaa. Tätä ei katsottu hyvällä, tietenkään. Mummolassa koitin vielä parhaani mukaan tehdä tehtäväni, mutta tosiasiassa se ahdisti minua.

Lukiossa kaikki muuttui lopullisesti. Tein tietoisen päätöksen, että nyt kaikki muuttuu. Ja niin muuttui. Tästä olisi kerrottavana monta tarinaa, mutta se veisi usein sivun verran ja pysyäkseni aiheessa ja pitääkseni tekstin luettavana en niitä sen enempää lähde tässä kohtaa puimaan.

”Opintojen loppua kohti tunnelma kuitenkin muuttui. Tutalaiset alkoivat aikuistua ja jotenkin vakavoitua. Jotkut ryhtyivät optimoimaan elämäänsä tulevia työnantajia varten. Alkoi muodostua käsitys siitä, miltä tutalainen näyttää, mitä sen kuuluu tehdä ja miltä sen CV näyttää.

Se ei ollut mun juttuni. En ollut valmis vakavoitumaan. Taide-Nelli huuteli, että se haluaa lisää riekkumista: musiikkia ja teatteria. Siksi perustin bändin ja kävin huvikseni Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa.”

Yllä oleva lainaus on kuin suoraa minun suustani. Yhteiskunta asettaa raamit kuinka elämää tulisi elää. Miltä elämän pitäisi näyttää. Minkä ikäisenä pitäisi tehdä ja mitä. Minun ei tarvitse sen enempää avata, tiedän että tiedät mitä tarkoitan. Vanha kunnon ”Punainen mökki” syndrooma.

Mutta kun ”se ei ollut mun juttuni. En ollut valmis vakavoitumaan”. 18 vuotta täytettyäni minulta on usein kyselty kysymyksiä, kuten: ”oletko miettinyt asuntosäästötiliä?” tai päivitelty ”koskahan se sinäkin aikuistut?” Koskahan se tosiaan minäkin aikuistun…

Mitä sana aikuistuminen tuo ensimmäisenä sinun mieleesi ? Minun mieleeni se tuo tuon ”punainen mökki” syndrooman. Miksi aikuisuus määritellään noin ? Jotta voit sanoa aikuistuneesi, sinun täytyy siis asettua tiettyyn muottiin. Viihdyit tai et. Näin se menee. Ai miksi ? Koska näin kuuluu tehdä !

Onnellisuus on tämän päivän muotisana. Vaan kuinka moni suomalainen on onnellinen ? Tilastot puhuvat puolestaan.

Joten tämän varjolla: Miksi KUKAAN haluaisi aikuistua, jos aikuistuminen tarkoittaa sitä, että joudut asettumaan väkisin sinulle sopimattomaan epämukavaan muottiin ?

Koko sanan merkitys on vääristynyt. Jos joku kysyy sinulta niin päin, että mitä tulee ensimmäisenä mieleen sanasta aikuistuminen, vastaat todennäköisesti jotain itsenäistymiseen ja vastuun ottamiseen liittyvää. Kuitenkin tosi elämässä se tarkoittaa vakavoitumista. Kaikesta hauskasta luopumista. Intohimoista luopumista. Asettumiseksi aloilleen tuohon epämukavaan muottiin.

Uskon, että tämän normin takia maailmassa jää käyttämättä aivan uskomattomat määrät potentiaalia, luovuutta, ideoita ja kykyjä. Kaikkea sitä, mitä kuitenkin joka tuutissa toitotetaan, että tällaista me halutaan. Unelmien työntekijän piirteitä. Nuo piirteet ovat kaikkea sitä, mihin monet eri koulut, koulutukset, työpaikat jne. haluaisivat meidän olevan. Jopa treffipalstoilla unelmien sydänkäpyseltä löytyy juurikin noita piirteitä.

Miksi ihmeessä näitä sitten koitetaan kaikin keinoin rajoittaa ?

Tiimiakatemia on mukava ottaa esimerkiksi aina tällaisessa kohdassa. On hauska huomata, että aina kun kerron opinahjostani, se herättää paljon ristitriitaisia tunteita. Sitä epäillään ja oudoksutaan. ”Eikö nyt jotain tunteja kuitenkin olisi hyvä olla? Onkohan tuo nyt kovin hyvä juttu…” Sitä ihannoidaan ”Tuo on kyllä tosi hyvä systeemi kun pääsee käytännössä tekemään asioita”. Tähän olenkin aina ottanut vertauksen esiin: Kumman ottaisit mielummin töihin, ihmisen, joka on 3 vuotta harjoitellut tätä asiaa tosielämässä vai ihmisen, joka on 3 vuotta lukenut eri teorioita kuinka tämä asia voitaisiin tehdä mutta hänen ensimmäinen käytännön kokeilunsa tapahtuu kun hän tulee töihin?

Minä koin, että minulla ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kouluttautua kuin Tiimiakatemia. Se oli ainoa paikka, missä koin voivani toteuttaa itseäni ilman, että sitä katsoisi joku nenänvarttaan pitkin. Siellä ei ole ympäristön asettamia rajoitteita.

”Luulen, etten halua vakavoitua koskaan, koska se rajoittaisi energiaani ja luovuuttani. Jos vakavoituisin, en ehkä voisi olla sellainen kuin aidosti olen, häpeilemätön improvisoija. Minä uskon, että ihminen saa eniten, kun hän tarttuu kiinni intohimoihinsa ja antaa niille aikaa ja rakkautta.”

Tagit:

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!