Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

JEE JEE MULLA ON ADHD!

Kirjoitettu 16.05.18
Esseen kirjoittaja:
Kirjapisteet: 2
Kirja: Be Obsessed or be Average
Kirjan kirjoittaja: Grant Cardone
Kategoriat: 1. Oppiminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

“JIIIIHAAA, LÄÄKÄRIT ON TODENNUT MULLA ADD:N, ADHD, ABC:N. NE EI TIEDÄ MISTÄ NE PUHUU, MÄ OON MENESTYJÄ! MULLA ON PISTOOLI, EN VIE VAIMOA TREFFEILLE KUN SE VIE LIIKAA AIKAA. JOS VIEN NIIN VIEN SEN TÖIHIN. RUOKI PETOO, MÄ VEDIN MUUTEN NUORENA HUUMEITA!!!”

-Grant Cardone, hyvin vapaasti käännettynä

 

Kuuntelin läpi Grant Cardonen kirjan Be Obsessed or Be Average, ja tuli välillä sellainen fiilis että ei se ihan tasapainossa ole koko jätkä. Ei ehkä niin hullu että tarvitsee lääkitystä, mutta ei kyllä sellainenkaan ihminen joksi haluan pyrkiä. Grantissa tiivistyy nykypäivän suorittamisvimma, ja toki tiedän tunteen kun haluaa menestyä ja nousta omalla alallaan muiden yläpuolelle. Mutta tuntuu että Grantin elämään ei mahdu mitään muuta. Kaikki ajatellaan menestyksen kautta; vaimo, lapset, vapaa-aika. Niin, Grantin mielestä menestyjän ei kannata esimerkiksi hoitaa puutarhaansa, vaikka hän tykkäisikin siitä. On tehokkaampaa palkata puutarhuri, niin ehtii sitten keskittyä rahan tekemiseen senkin ajan.

Grantin kirjan oli tarkoitus olla innostava kirja pakkomielteisille menestyjille. No, täytyy vain sanoa että en näköjään ole tarpeeksi pakkomielteinen: kirja pikemminkin työnsi minua toiseen suuntaan. Vaikka olen omalla masokistisella tavallani nauttinut aivan täyteen buukatuista kiireisistä päivistä, kun juoksen hommasta toiseen, niin kirjaa kuunnellessa aloin miettiä että onko se todella elämää jota kannattaa tavoitella. Toisaalta haluan tehdä asioita tehokkaasti nyt, mutta toisaalta haluan tulevaisuudessa keskittyä siihen että voin työskennellä vapaasti, ja aikaa jää muullekin. No, jotain hyvää kirjassakin on: on innostava kuulla kuinka vielä 25 ikävuoden kieppeillä huumekoukussa pyörivästä luuserista voi nousta kovalla työllä ja tahdonvoimalla huippumenestyjä, askel askeleelta. Toisinsanoin ikinä ei ole liian myöhäistä, ja kenties bisnesmaailmassa menestyminen tapahtuukin usein hiukan myöhemmällä iällä (ainakin kun miettii urheilua vertauskohteena).

 

ÄLÄ OTA RENNOSTI

Grantin näkemys elämään on, että kokoajan tehdään kaikkea täysillä, ja ikinä ei saa pysähtyä. Nuorena jopa hänen pomonsa sanoi usein, että pidä lomaa, mutta sitä Grant ei halunnut; hänen oli pakko menestyä, pakko myydä, pakko tehdä töitä. No kovalla työllä saa aikaan, ja vaikka lähes 30 vuotiaana Grantilla ei ollut kummoista koulutustä, superälykkyyttä tai muuta lahjaa, niin raatamalla ahkerasti hän alkoi kasvattaa varojaan. Tavallaan tämä on inspiroivaa sen suhteen, ettei ikinä ole liian myöhäistä. Toisaalta Grantin elämänasenne ei vaikuta mielestäni kovin hyvältä. Menestyminen todellakin on hänelle pakkomielle, jota voisi melkein verrata sairauteen. Hänen mielestään kaikki tekeminen pitää 10-kertaistaa. Myy 10x enemmän, tee 10x isompi tapahtuma, kehitä 10x parempi tuote. Ja sitten jos vaimo ja lapset kärsii, niin panosta niihinkin 10x. Nuku 10x, treenaa 10x, tee kaikki 10x, mieluiten 100x tai 1000x, mutta 10 on hyvä alku.

Ei tarvitse olla suuri matemaattinen nero, että tajuaa ettei aika riitä kaikkeen. Grantin mukaan pakkomielle on avain kaikkeen, mutta kuka haluaa elää tällaista “super”elämää. Nimeisin sen itse mieluummin teho -elämäksi, tai kone -elämäksi. Saat varmasti aikaan paljon, mutta mitä järkeä tuossa vaiheessa on millään? Näkisin saavani enemmän hyötyä 80/20 säännön kautta, eli karsin turhuuksia ja panostan tärkeisiin asioihin. Panostan siihen mikä tekee minut kaikista onnellisimmaksi, mistä saan suhteessa parhaat tuotot ja niin edelleen. Sitten voin keskittyä myös rentoutumiseen

 

Mistä näitä pakkomielteitä oikein riittää?

Kirjan alkuun Grant kertoo lapsuudestaan; hänen isästään joka menetti firmansa ja rakensi kaiken alusta pitäen samalla huolta viidestä lapsesta. Hän paiski töitä hullun lailla jotta perhe pääsi keskiluokkaan, ja oli ikionnellinen kun vihdoin saavutti unelmansa: iso talo, hieno auto ja niin edelleen. Isä kuitenkin kuoli sydänkohtaukseen, ja perhe jäi tyhjän päälle. Äiti joutui säästämään ja säännöstelemään, jotta pieni henkivakuutus riittäisi, ja iso talo vaihdettiin pieneen keskusta-asuntoon. Grant oli musertunut, hän oli vihainen että näin oli käynyt, ja silti hänen käskettiin tyytymään osaansa. ”Ole iloinen että sinulla on ruokaa ja katto pään päällä” hänen äitinsä sanoi. Grantista tuli pian varsinainen ongelmalapsi, hän vihasi elämäänsä ja suuttui usein. Hiukan vanhemmalla iällä nämä ongelmat kulminoituivat huumeidenkäyttöön.

Täyskäännös tuli lopulta, kun oma äitikään ei halunnut olla Grantin kanssa tekemisissä. Vieroitushoidosta poistuessa hänelle sanottiin, ettei hänestä koskaan tule mitään. Siitä lähtien Grant on seurannut pakkomiellettään menestyä, ja vuosi vuodelta yltänyt yhä parempiin ja suurempiin suorituksiin. Sellaisiin, joihin hän ei 25 vuotiaana nistinä voinut edes kuvitella pystyvänsä.

 

Minulla ei koskaan ollut vastaavaa taloudellista huolta. Toki emme koskaan olleet samalla lailla rikkaita, mutta emme myöskään joutuneet kamppailemaan elannosta. Yksinhuoltajana äitini teki töitä lääkärinä, mutta ehkä suurin ero oli, että en kokenut vastaavaa suurta menetystä ja vääryyttä kuin Grant. Raha ei ollut isossa roolissa, vaan toissijainen harrastuksiin ja perheeseen nähden. Grantin elämää taas raha on ohjaillut jo ennen syntymää: kuinka isä taistelee saadakseen perheelle hyvän elämän, ja sitten äiti pitääkseen edes jotain siitä.

Kun raha ei ollut niin tärkeää, opin arvostamaan myös muita asioita, kuten vapaa-aikaa ja ystäviä. Äitini teki paljon töitä hyväpalkkaisessa ammatissa, mutta emme koskaan olleet rikkaita. Samalla äidilläni oli hyvin vähän vapaa-aikaa, ja tuota polkua haluan itse välttää. “Ei töitä tekemällä rikastu”, olen todellakin tätä mieltä. Jos haluaa rikastua, niin pitää tietää mitä rahoillaan tekee. Ja ehkä lopulta se, että teet mielekästä työtä, josta jää aikaa muuhunkin, on tärkeämpää kuin se, että teet hirveää tiliä.

 

Älä ole tyytyväinen

“Ihmiset jotka sanovat olevansa tyytyväisiä, ovat unelmistaan luopuneita luuseripaskoja”

-Grant Cardone

Grant sanoo, ettei halua olla tyytyväinen. Tyytyväisyys on hänelle paikalleen pysähtymistä, joka on melkein sama kuin olisi kuollut. No joo, ymmärrän tunteen osin, mutta jälleen tässäkin asiassa Grantin tapa tuoda asia esille on idioottimainen ja aivan liian yksinkertainen. Tyytyväisyys ei ole pahe. Onko Grantin tai kenenkään muunkaan aika todella niin vähissä, että kun saa aikaan jotain mahtavaa, ei voi pysähtyä ja ihailla luomustaan, vaan heti pitää alkaa miettiä että miten siitä saisi isomman tai nopeamman tai jotain muuta. Toki liika tyytyväisyys omaan tilanteeseen johtaa stagnaatioon, mutta kuka haluaa elää elämää jossa ei olla ikinä tyytyväisiä.

Ja miksei näitä voi olla yhdessä? Oman näkemykseni mukaan olen esimerkiksi tyytyväinen omaan kroppaani: Minulla on jonkin verran lihasta, näytän urheilulliselta eikä rasvaa ole liikaa. En kuitenkaan ole niin tyytyväinen, etten näkisi kehityskohtia: käsivarsiin pitäisi saada lisää lihasta, vatsalihakset paremmin esiin ja selkä parempaan kuntoon. Tyytyväisyys ei tarkoita ettei näkisi parannettava, mutta jos tienaan miljoonan, niin totta hitossa olen siitä kiitollinen, enkä vain ala inistä että voi hitsi kun mulla ei ole biljoonaa yhy yhy.

 

Mihin olla pakkomielteinen?

Grant painottaa myös, että on tärkeää olla pakkomielteinen oikeiden asioiden suhteen, ja enemmän kuin yhteen asiaan. Tässä voi olla jotain perää, vaikka en uskokaan sellaiseen maanisuuteen jonka perään Grant kuuluttaa. Jos annat kaikkesi yhdelle asialle, miten käy jos ulkopuolisista syistä epäonnistut. Monen urheilijan elämä on johtanut huumeisiin tai jopa itsemurhaan, kun vakavan vamman seurauksena urheilu-ura katkeaa, ja sitä myötä elämästä tulee täysin sisällötöntä. Sama on nähtävissä, kun urheilijat vanhenevat ulos lajistaan: onkin tärkeää pitää olla myös muuta kehittävää urheilun ohella, esimerkiksi valmentajana jatkaminen tai muu eläkesuunitelma.

Toinen Grantin peräänkuuluttama asia on, että ei tarvitse tykätä siitä mitä tekee. Ihan sama vaikka vihaat työtäsi, niin tee sitä silti ihan hulluna 25 tuntia 8 päivää viikossa. Tee siitä elämääsi, ui siinä, syö sitä! No justiin. Toki pitääkin tehdä asioita joita vihaa, jos se tukee sinun unelmaasi. Mutta jos unelmasi on olla yrittäjä, palkkaat itsellesi kirjanpitäjän, sen sijaan että itse alat opiskella kirjanpitoa ja uppoudut siihen täysin. Miksi helvetissä kukaan rakentaisi elämänsä vihaamansa asian pohjalle, vain koska tuntuu että pitää menestyä. Kirjaa kuunnellessa mietin kokoajan, ettei Grant ole hullu, mutta ei ihan tasapainossakaan, ja ainakin arvomaailma on ihan erilainen kuin itsellä.

 

Mitä sain kirjasta?

No, kirjassa oli inspiroiva esimerkki, että kovalla työllä pärjää, vaikka aloittaisikin vasta lähellä 30 ikävuotta huumeaddiktina ja ilman kummoista koulutusta. Ei tarvitse olla ihmemies, ainoastaan ahkera. Kuitenkaan Grantin arvot ja tyyli eivät sovi itselle. Vaikuttaa itseään täynnä olevalta mulkulta, jolle tärkeintä on raha. Varmasti jotain häneltäkin voi oppia, ja ehkä tämä on vain hänen tyylinsä provosoida ihmisiä ja muuten kirjoittaa, mutta mielikuva joka hänestä tulee minulle ihmisenä ei ole imarteleva. Tällaiselle “keskivertoluuserille” kirja ei antanut lisää draivia, vaan pikemminkin laittoi ajattelemaan, että kuinka kovasti minä haluan “menestyjän elämää”. Ehkä menestys on minulle sitä, ettei tarvitse painaa duunissa 24/7, ja VOIN tulevaisuudessa viedä vaimoni treffeille, ilman että se on samalla bisnestapaaminen

 

Näyte Grantin ihastuttavasta tyylistä…