Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Mahtava moka

Kirjoitettu 08.03.19
Esseen kirjoittaja: Anne Palmu
Kirjapisteet: 2
Kirja: Mahtava moka
Kirjan kirjoittaja: Mika Sutinen, Mikko Kuitunen
Kategoriat: 1. Oppiminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Mika Sutisen ja Mikko Kuitusen kirjoittama Mahtava moka oli hieman samaan tapaan inspiroiva kuin Draivi. Hyvin inhimillinen opus oli miellyttävää luettavaa ja antoi paljon pohdittavaa. Tämä kuuluu niihin kirjoihin, joka mielestäni olisi ihan kaikkien hyvä lukea. ”Niihin kirjoihin” kuuluvat myös Draivi, Virtahepo työpaikalla ja miksei myös Jazzia johtamiseen.

 

Häpeä

Heti alkuun kirja esitti ajatuksen, että häpeä vaatii aina yleisön. Liukastuminen ja kaatuminen julkisella paikalla aiheuttaa usein häpeää, kun taas kotipihassa se korkeintaan harmittaa. Tai jos housujen vetoketju on jäänyt auki, reaktio on tyystin toinen riippuen siitä huomaako asian kotona vai kahvilassa. Ikä helpottaa tilannetta, eikä aikuisena hävetä enää läheskään niin paljon kuin teininä. Ihan vähän aikaa sitten tiputin täpötäydessä Finnkinon aulassa smoothiepullon lattialle niin, että se meni pirstaleiksi ja kaikki juomat levisivät pitkin lattiaa. En tuntenut häpeää, harmitusta kylläkin. Suuri osa ihmisistä kääntyi katsomaan, mutta minusta tuntui, että he katsoivat empaattisesti tyyliin ”voi harmi”. Nuorempana olisin taatusti hävennyt ja kuvitellut, että myös muut läsnäolijat häpesivät puolestani.

Kömmähdyksistä, joihin on hankala ennalta vaikuttaa, en siis tunne häpeää, mutta tuotoksistani kylläkin. Aihetta on käsitelty useassa lukemassani kirjassa ja jo niiden pohjalta olen kiinnittänyt toiminnassani erityishuomiotani kahteen seikkaan:

  1. En enää hiero töitäni loputtomiin. Jossain vaiheessa on vain päästettävä irti. Mikään palkka ei riitä tuntien työstämiseen.
  2. En enää selittele joutavia, kun näytän töitäni muille. Ennen tapanani oli varmistella, että katsoja ei vahingossakaan odota mitään kovin kummoista: ”tämä on vielä vähän vaiheessa”, ”tätä voi vielä muuttaa”, ”tämä ei nyt ole vielä mikään lopullinen”.

Tunnen myöskin suurta häpeää, jos en tiedä jotain, minkä luen kuuluvan yleissivistykseen, jonka ”kaikki muut” tietävät. Tässä muutama päivä sitten esimerkiksi yritin muistella, minkä värinen on Norjan lippu. En muista vieläkään. Täytyypä googlata, ennen kuin jään kiinni tästä tietämättömyydestä. Kas näin.

Olen jo aiemmin miettinyt tätä häpeäasiaa monet kerrat, sillä se on kiehtova juttu. Mahtava moka -kirjassa puhuttiin kognitiivisesta dissonanssista eli ristiriidasta minäkuvan ja tekojen välillä. Aiheutuuko häpeä siitä, että mieltää itsensä tietynlaiseksi henkilöksi, mutta teot ovat ristiriidassa mielikuvan kanssa? Itse siis ajattelen olevani henkilö, joka muistaa itsestään selvät asiat kuten Norjan lipun värit ja tunnen häpeää, kun näin ei olekaan.

 

Kiinteä ja kasvuperusteinen ajattelutapa

Tästä oli mm. Henkka Hyppösen Pelon hinta -kirjassa ja totesin jo silloin oman ajattelutapani kulkevan valitettavasti hyvin pitkälti kiinteän ajattelutavan mukaan. Se on siis valitettavaa ja sen negatiivisten vaikutusten lista on pitkä. Akatemialla ajatuksiani on ravisteltu ja hahmotan nyt, että kiinteä tapa on monella tapaa väärässä, mutta siitä tulee ”itseään toistava profetia” (vai mitenkä sitä sanotaan), kun sitä riittävästi itselleen hokee. Olen yrittänyt lapsemme kasvatuksessa välttää kiinteään ajattelutapaan ohjaavia kommentteja ja korvata ne kasvuperusteista ajattelutapaa tukevilla kehuilla. Pyrin kehumaan lapsemme tuotoksia harjoittelun aikaansaannoksina ennemmin kuin jonkin sisäsyntyisen lahjakkuuden tuloksena. Toivon että hän tulee välttämään kiinteän ajattelutavan inhottavan loukun.

Kiinteään ajattelutapaan tuntuu liittyvän tiukasti myös perfektionismi ja nimenomaan siinä ikävässä muodossaan, joka saa voimansa epäonnistumisen pelosta. Pahimmillaan perfektionismi lamauttaa, eikä uusiin mahdollisuuksiin uskalla tarttua. Itse tunnistan tämän myös tukkeena omalla polullani. Olen päättänyt monta kertaa aloittaa blogin tai jonkin muun kanavan töideni ja ajatusteni julkaisemiseen, mutta en kerta kaikkiaan saa päätettyä aihetta, josta kirjottaisin. Mikään mieleeni tuleva teema ei saa oloani riittävän itsevarmaksi, että uskaltaisin ryhtyä tuumasta toimeen. Kuitenkin tunnen, että minun pitäisi tehdä se. En haluaisi päästää ajatuksesta irti.

Modernisti kodikas -bloggaaja Kerttu Pylvänäinen kertoi ennemmin kirjoittavansa keskinkertaista usein, kuin timanttia harvoin. Samoin Mahtava moka -kirjassa sanottiin Tim Ferrissin kirjoittavan ”200 sanaa täyttä roskaa joka päivä. Se, että hän tietoisesti laskee oman odotustasonsa riittävän alas, tekee kirjoittamisen aloittamisesta helppoa joka päivä. Seurauksena syntyy tietenkin myös laadukasta tavaraa – -”  Olen yrittänyt itse suitsia turhanpäiväistä kriittisyyttä ajattelemalla, että jokainen tuotos, jonka teen, on tärkeä omalla tavallaan. Ne kaikki ovat askeleita eteenpäin, vaikka eivät aivan tasalaatuisia olisikaan. Eteenpäin kuitenkin.

Tutustuin Rantakioski Mahlalla erääseen kuvataiteilijaan, joka kävi useita kertoja viikossa kahvilla. Kysyin, että mistä hän tietää milloin maalaus valmis, eli milloin on aika lopettaa ”hierominen”. Hänen mukaansa se onkin välillä aika hankalaa ja kyseinen päivä oli hänelle erityisen nihkeä, eikä mikään näyttänyt hyvältä. Pohdiskelin tätä asiaa itsekseni ja tulin siihen tulokseen, että jos perfektionismille antaa täyden vallan, ei ikinä pääse ensimmäistä työtä pidemmälle, vaan jää viilaamaan sitä loputtomiin.

 

Long-term thinking

Brian Tracyn termi ”long-term thinking” tuli mieleen kirjan ajatuksesta:

Lyhyen aikavälin täysin mitätön epämukavuus voi estää meitä tekemästä oikeasti merkittäviä ja kauaskantoisesti oikeita päätöksiä.

Sanoisin lisäksi, että liika mielikuvitus voi tehdä saman. Kiinteän ajatusmallin omaava henkilö tuhoaa helposti mahdollisuutensa uskottelemalla itselleen, ettei todennäköisesti tule suoriutumaan jostain asiasta tai luomalla tulevista tilanteista negatiivisia mielikuvia. En kuulu niihin, jotka ensimmäisenä ovat ryhtymässä uusiin asioihin. Mietin tässä vähän aikaa sitten, kuinka paljon tutustuisinkaan mukaviin ihmisiin heittäytymällä kaikkiin juttuihin. Melkein jokaisesta koulusta, työpaikasta ja harrastuksesta minulle on jäänyt hyviä tyyppejä elämääni. Jos olisin heittäytynyt tuplasti, olisiko noita hyviä tyyppejä elämässäni tuplasti? Saattaisi olla.

 

Luottamuksen kulttuuri

Virheistä oppivaa organisaatiota käsittelevässä osuudessa puhuttiin luottamuksesta. Luottamuksen perusta työyhteisössä on tieto siitä, että tulee hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on. Luottamus on kaikille tärkeä asia, mutta uskon, että erityisen tärkeä se on niille, joilla on suurempi riski kyseenalaistaa omaa osaamistaan. Luottamus auttaa rakentamaan itseluottamusta, uskomaan omiin kykyihin ja pääsemään irti vahingoittavasta epäonnistumisen pelosta. Luottamus on ehkä yksi tärkeimmistä (ellei peräti tärkein) asia tiimityöskentelyssä. Waistossa luottamus on syntynyt ennen kaikkea ihmisiin tutustumisen kautta. Myös eri persoonatyypeistä kertovat kirjat ovat lisänneet ymmärrystä ja sitä kautta myöskin luottamusta tiimitovereihin. Vähiten luottoa on niihin henkilöihin, jotka huonoiten tuntee. Se on epätietoisuutta. Kun ei tunne riittävän hyvin, ei voi toisen käyttäytymistä ennustaa, eikä näin ollen tietää varmaksi, miten toinen missäkin tilanteessa toimii.

 

Pelko

Finlaysonin Jukka Kurttila sanoo hienosti:

Toivoisin, että suomalaiset pelkäisivät vähemmän kasvamista niin liiketoiminnassa kuin muussakin olemisessaan. Meitä pelottaa kaikki, mikä on epäsovinnaista, mutta juuri pelon sietämiseen ihmiset pitäisi kasvattaa.

Kyseinen henkilö tietää varmasti mistä puhuu, sillä juuri hän oli mukana puistelemassa pölyjä perinteikkään Finnlaysonin yltä ja tuomassa sitä tälle vuosituhannelle mm. Tom of Finland -tuotesarjan voimin.

Pelko on epämiellyttävä tunne ja se on helppo tulkita signaaliksi siitä, että jotain negatiivista tapahtuu. Varsinkin kiinteän ajattelutavan persoona tuntee pelkoa milloin mistäkin ja suurimmaksi osaksi täysin perusteetta tai vähintäänkin suuresti liioitellen. Olen lukemieni kirjojen ansiosta jollain tasolla alkanut ymmärtää, että pelko on itseasiassa merkki. Pelko näyttää missä oman mukavuusalueen rajat kulkevat. Jos pelko iskee, rajan yli ollaan astumassa. Pelko siis myös kertoo, että ollaan todellisen kehittymisen äärellä. Epämiellyttävä fiilis syntyy usein henkilökohtaisten kokemusten pohjalta ja on täysin subjektiivinen tunne, eikä näin ollen ”totuus”, jota kannattaa totella. Tämä on mielenkiintoinen juttu, sillä itselläni olisi paljon sarkaa erilaisten pelkojen peittoamisessa. Olen parantanut pikkuisen koko Tiimiakatemian ajan ja monesti jo suostun osallistumaan punakeltaisten waistolaisten hullutuksiin.

Pelosta ja häpeästä vapautumiseen liittyy kiinteästi oivallus, että arvostelu tai kritiikki ei koske ihmistä vaan jotakin, mitä hän on tehnyt, jotakin, mitä on tapahtunut. Ronja Salmi sanoo kirjassa, että ”vaikka saisin negatiivista palautetta esimerkiksi tekstistäni, se ei vaikuta tunteeseeni siitä, että olen yhtä merkityksellinen ihminen kuin kaikki muutkin. Kritiikki ei kohdistu minuun ihmisenä, vaan työhön, jota teen”. Tämä on tärkeä asia. Kritiikki pitäisi ottaa vinkkinä, millä tavoin tulisi toimia. Kritiikin antajalla tosin on suuri vastuu, sillä huonosti annettuna kritiikkiä on todella vaikeaa ottaa rakentavasti. Itse pidän sellaisesta tyylistä, ettei keskitytä siihen, millä tavalla ollaan toimittu huonosti, vaan siihen, millä tavalla toimittaisiin hyvin. En tiedä miltä se muista tuntuu, mutta sanon mieluummin, että ”näyttäisikö tuo selkeämmältä, jos tausta olisi vaaleampi?” kuin että ”tuo näyttää sekavalta, kun tausta on noin tumma”.

 

Virhe

Kirjan loppupuolella tuodaan ilmi fiksu ajatus, että virhe on teko, josta ei opita mitään. Uusia asioita ei useinkaan voi tehdä ilman mokaamista ja onko se oikeastaan mokaamista lainkaan, jos sen avulla osataan kulkea oikeaan suuntaan. Creativity Inc. -kirjassa sanottiin osuvasti, että eihän kukaan kitaransoittoakaan aloittaessaan ajattele, että soitan nyt tämän yhden kerran ja jos se ei mene kerrasta nuotilleen, niin jätän soiton sikseen. Kitaraa soitetaan lukemattomia kertoja väärin, kunnes homma alkaa hiljalleen sujua.

Mietin pääni puhki, minkä virheen olisin itse viime aikoina tehnyt ja mistä olisin ottanut opikseni. Virheitä olen varmasti tehnyt, se ei ole ongelma, mutta että olisin vielä ottanut jonkinlaisin konkreettisin toimin opikseni. Mieleeni tuli se jouluinen harmitus siitä markkinointiprojektista, jota jäin (taas kerran) pohtimaan niin pitkäksi aikaa, että joku muu nappasi sen. Toista samanlaista ei ole vastaan tullut, mutta jos tulisi, reagoisin nopeammin!

 

Lopuksi säästin ehkä parhaimman kohdan koko kirjasta, kohdan inspiroi itseäni kaikkein eniten.

Kun puhutaan oppimisesta ylipäätään, on muistettava, että se ei ole koskaan helppoa. Oppiminen tapahtuu aina epämukavuusalueella. Sen vastakohtana on mukavuusalue, jossa asioita tehdään toistuvasti rutiinilla, ilman virheiden vaaraa. Epämukavuusalueella virheitä tulee, mutta se on ainut olotila, jossa voidaan oppia mitään uutta.

Harkitsin jopa tekeväni tästä sellaisen taulun. Johonkin näkyvälle paikalle, josta sen aina ohi mennessään spottaa. Akatemian seinällekin tuo teksti sopisi.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!