Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Tiimiläinen on adhd!

Kirjoitettu 12.10.20
Esseen kirjoittaja: Liisa Jamsa
Kirjapisteet: 2
Kirja: Adhd-aikuisen selviytymisopas 2.0
Kirjan kirjoittaja: Maarit Virta, Anita Salakari
Kategoriat: 3. Yrittäjyys, 7. Innovointi, 7.1. Luovan ajattelun työkalut, 8. Henkinen kasvu, 8.2. Yrittäjänä kasvun taidot ja työkalut

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Tiimiakatemia & adhd

Joku joskus totesi, että akatemialla on erityisen paljon adhd-tyyppejä. Adhd:n energia voi olla räjähtävää ja suunnatonta. On todella siistiä, jos luovuus ja omalla tavalla tekeminen saavat tilaa, jota vilkas tiimiyrittäjä on kenties kaikki kouluvuodet kaivannut.

Mutta jos tämä energia ei vielä ole ottanut muotoaan, se voi valua kaoottisesti ympäristöönsä, kun selkeää rakennetta, rooleja, aikatauluja ja tavoitteita ei ole. Itselleni kävi näin, kun tulin akatemialle.

Samalla akatemia voi olla ihana, tyhjä taulu johon luoda, ja samalla ankea rotko, jonne pudota. Saat itse päättää lähes kaikesta, eikä valinnanvapaus tutkitusti tee ihmisestä tyytyväisempää.

Normaali koulu on hyvin, hyvin erilainen: Selkeä rakenne, jotta päivän aikataulua ei tarvitse itse miettiä. Selkeät tavoitteet säännöllisesti, joihin pääseminen tuo motivoivaa palkitsemisen tunnetta. Saat valita rajallisesta määrästä vaihtoehtoja, mitä haluat tehdä, ja sitten tehdä sen parhaaksi kokemallasi tavalla muiden itseä täydentävien ihmisten kanssa. Saat olla niin luova kuin haluat, koska voit luottaa, että auktoriteettien luoma prosessi vie homman lopulta maaliin.

No, akatemia on loistava real life simulaattori. Yrittäjyys kun on hähmäistä ja palkinnot ei tule kymppeinä koepaperissa kuten kouluelämässä. Itsensä johtaminen on se taito minkä akatemialla oppii.

Olen todella iloinen, että tulin akatemialle, mutta helppoa täällä ei ole ollut. Kritisoin liikaa epämääräisyyttä ja vastuuta, koska käytin esimerkiksi viime syksynä aikaa kehityskassan päällikön roolissa parantaakseni akatemian tiloja. Sain sittemmin tietää että päävalmentaja hoitaa sellaiset, ja olin tehnyt turhaa työtä. Kaikesta me ei siis olla vastuussa, mutta organisaatiorakenne ei ainakaan itselleni ollut ollenkaan selkeä, vielä vähemmän kuin oikeassa elämässä.

Kuinka saada asioita aikaan adhd:na?

Kun olin lukiossa, heräsin aamulla ensimmäiseen yo-kokeeseeni. Avasin terveystiedon kirjan ensimmäistä kertaa ja luin siitä yhden aukeaman. Menin ja totta kai feilasin kokeen valmistautumatta ollenkaan.

Ehkä silloin, noin 5 vuotta sitten, päätin alkaa organisoimaan tavoitteitani. Halusin olla aina kartalla, mitä tapahtuu. Halusin olla tietoinen omasta ajankäytöstäni ja saada joskus jotain aikaiseksi. En halunnut enää koskaan kärsiä lamaannuttavasta tunteesta, että minun pitäisi olla tekemässä jotain ja samalla tuntea, että en pysty tekemään mitään, ja että aloittaminen tuntuu maailman isoimmalta vuorelta ylittää.

Adhd on kuin villi koiranpentu, ja organisoiminen on sen kaulapanta. Olen nykyään aikatauluistani ja kalenterista neuroottinen. Klassinen ylikompensaatio, jota me ihmiseläimet käytetään kaikkiin heikkouksiimme.

Alisuoriuduin tavoitteissani vuosia; en oppinut tekemään dubsteppiä koneella, en kirjoittanut kirjaa (10-vuotiaana vaatimustaso oli ehkä turhan kova) enkä päässyt opiskelemaan unelma-ammattiani, muotisuunnittelua.

Opettelin saamaan asioita aikaan. Purin ne pieniksi tavoitteiksi ja laitoin kalenteriin. Mutta itseluottamuksen puute ja innon ailahtelu sai minut vaihtelemaan ja poistelemaan näitä steppejä. En osannut sitoutua suunnitelmiini.

Olo oli mielettömän surkea. Siksi varmaan luovutin ja pelasin ainakin vuoden videopelejä. Musta tuli striimaaja, menin armeijaan 2 viikoksi, kävin ulkomailla, tulin tiimiakatemialle koska vaadin itseltäni valtavia ja uskoin että akatemia pakottaisi minut suoritumaan ja haastamaan itseäni.

Korona pakotti pysähtymään, luin liibalaabaa ja opettelin rakastamaan itseäni. Voin ainakin tällä hetkellä paremmin kuin koskaan.

Minun ongelmani on se, etten voi rentoutua ja palautua, ellen suorita jotain, jonka valmiiksi saadessani saan palkinnoksi dopamiinia. Ja koska akatemialla asioita ei niin vaan saateta loppuun ja ihastella päivittäin konkreettisia lopputuloksia, olen helposti aika piipussa (enkä edes saunomassa:D).

”Toiminta on joko äärimmäisen mielenkiintoista tai täysin yhdentekevää”

Adhd-oireisille ylikeskittyminen on tyypillistä. Pakko tehdä sitä yhtä asiaa x, joka niin sanotusti innostaa. Ja kaikki muu on paskaa 😀 En ikimaailmassa kuvailisi itseäni laiskaksi, vaikka en ikinä saakkaan mitään aikaiseksi. Keskityn ihan himona johonkin ideaan ja vedän eteenpäin täyttä höyryä laput silmillä. Yleensä asia tökkää siihen, ettei palkintoa tule.

Sain viime syksynä idean vaatelainaamosta ja tein hypervauhtia hyvin yksityiskohtaiset suunnitelmat  isosta, skaalautuvasta bisneksestä. En osannut purkaa suunnitelmaa pieniksi, helpoiksi askeliksi. Lopulta dopamiini -boss aivoissani päätti että tämähän on paskaa ja kielsi enää koskaan edes ottamasta ideaa puheeksi.

Olen kyllästynyt nollasta sataan innostumiseeni ja alkanut välttelemään sitoutumista, koska päädyn aina pettämään projektitoverit jättäytymällä pois.

Ongelma:

Adhd-oireinen tarvitsee palkintoja kriittisesti pysyäkseen motivoituneena. Jos haluat menestyä tekemällä jotain uutta ja omaa, sun on opittava luomaan palkitsevuutta itse itsellesi. Isot jutut, kuten oman kahvilan pystyttäminen, tuottaa palkintoja eli vaikkapa ensimmäistä kassakoneen kilahdusta tai tyytyväistä asiakaspalautetta Jodelissa saati sitten mainetta ja vaurastumista – vasta pitkän uurastuksen jälkeen.

Ratkaisu?

Huomioi onnistumisesi säännöllisesti. Itse reflektoin joka sunnuntai, ja lopuksi kirjoitan 20 asiaa kuluneesta viikosta, joista saan olla ylpeä.

Jaa tavoitteet pienempiin, laita ne seinälle ja vedä rasti ruutuun, kun saat valmiiksi. Rastin vetäminen tuntuu hemmetin hyvältä, eikä sitä fiilistä kannata väheksyä; se on konkreettista dopamiinia aivoissa, ja dopamiini  päättää, mitkä asiat on tärkeitä ja motivoivia eikä siihen sitten ole sanomista. Pitkällä aikavälillä dopamiini> järki.

Oikeat projektikamut on supertärkeä asia. Jotkut, jotka toimivat muulla kuin hypedieselillä. Yritän projektiryhmässä antaa tilaa heille. On varmaan parempi, etten kanavoi energiaani johtamiseen, sillä johtajana on oltava luotettava ja vakaa.

Projekteissa olen ideoija ja aloitteen tekijä, driver.

Luovuuden tärkeys työssä

Adhd-Creativity-pack sisältää:

Tarkkaavaisuusongelma -> paljon havaintoja eli materiaalia, jota yhdistelemällä luoda uutta

Impulsiivisuus -> toteutat ja kokeilet ideaa, kun muut vielä suunnittelevat

Yliaktiivisuus -> luovia puuskia, jolloin saa paljon aikaan

Luovuus on tärkeää liike-elämässä, kun et halua kilpailla hinnalla. Suomessa se on siis erityisen tärkeää, koska emme ole Kiina. Luova myyjä myy enemmän, luova markkinointi kiinnittää huomion, luovuus asiakassegmentoinnissa tavoittaa uuden asiakaskunnan, luovuus tuotekehityksessä antaa saumaa vastata asiakkaan tarpeeseen just eikä melkein.

Kirjassa varoiteltiin myös, kuinka kriittisen tärkeetä on adhd-oireiselle löytää kanava purkaa luovuuttaan niin, että ympäristökin arvostaa sitä. Tätä ei mulla vielä ole, ja olen vuosia kärsinyt siitä. Olen kuitenkin aina saanut suurta tyydytystä uuden luomisesta. Lapsena piirsin, maalasin ja kirjoitin paljon.

Siksi kannustan itseäni maineen ja mammonan sijaan seuraamaan inspiraatioita, vaikka ne jollekulle voisivat vaikuttaa turhalta puuhastelulta. Saatan esimerkiksi innostua koristelemaan t-paitoja tai vääntelemään alkeellisia savikulhoja.

Mitä luovuus oikeastaan on?

Se on sitä, kun tietoisesti rikot aivojesi sinulle syöttämää kaavaa. Tämä kaava on automaattinen, elämää helpottava työkalu, joka siis jättää sinulle enemmän ajatuskapasiteettia keskittyä tärkeimpiin asioihin. Tuo kaava saa sinut tekemään automaattisia päätöksiä ja päätelmiä ympäristöstäsi. Erittäin jees, kun kyse on hampaanpesusta ja kauppareissusta, mutta paskempi juttu jos toistat aivottomasti samat virheet vaikkapa itsesi johtamisessa.

Esimerkkinä: Takkuaako kirjan lukeminen kolmatta vuotta putkeen? Kannattaisikohan se tehdä eri tavalla? Voit vaihtaa seuraa, ympäristöä, tekniikkaa, laitetta tai aihetta kokonaan.

Milloin mä oon luovimmillani?

Kun on hauskaa. Nauraminen rentouttaa. Parhaat ideat tulee sillon ku heitetään läppää – vaarana melkein onkin, että niitä on sitten vaikea ottaa tosissaan.

Tiimi tuki ja hyväskyntä = turvallinen ympäristö saa mut parhaimmilleen, luottamaan itseeni, pärjäämään stressin kanssa ja näin myös olemaan luovempi ja rohkeampi ottamaan riskejä ja kokeilemaan, kun on turvallinen ympäristö ei tuomitse virheistä.

Millo oon varovainen ja itsetietoinen perfektionisti? Hyökkäävä, vaativa ja kilpaileva ympäristö.

Tavoitteellinen toiminta aktivoi aivoissa suoritusjärjestelmän, joka on erillään luovuuden mahdollistavasta ”idlaus”järjestelmästä. Kun kaikesta tekee tavoitteen, se tappaa luovuuden.

Mä oon yrittäny saada luovuutta liikkeelle laittamalla musiikintekoa ja taiteilua kalenteriin, ja asettanu sille tavoitteita, jotta saisin tuotokset myös valmiiksi. Opin kyllä soittamaan kitaraa, kun pakotin itteeni tekemään sitä 10 minuuttia päivässä, mutta en tehnyt omia biisejä, eli uuden luominen ei tapahtunut.

Kun oon stressantunut, totta kai otan käyttöön suoritusmoden aivoissani. Olen usein stressaantunut tiimiliideriydestä ja projekteista, pääprioriteeteista. En siis käytä luovaa aivotoimintaa niihin asioihin, jotka itseasiassa ovat minulle tärkeimpiä. Toki suorittamallakin voi ratkoa ongelmia, mutta silloin pääsee keskivertosuoritukseen. Jos yritän vain selvitä, jälki tuskin motivoi jatkamaan.

Esimerkkinä tämä syksyn liideripesti; kun oon stressaantunut, huomaan tekeväni paljon, mutta teen asiat kuten koen että minulta odotetaan. Kun taas olen rentona, keksin hauskoja pikku juttuja joilla välittää tiimiläisille aitoa lämmintä fiilistä.

Rentoutuneena turvallisessa ympäristössä tekemisen aloittaminen on myös huomattavasti helpompaa.

Ympäristön merkitys

Työympäristöllä on merkittävästi väliä. Minulle toisten ihmisten läsnäolo tekee tilanteesta tarpeeksi kiinnostavan, vaikka käsillä oleva tehtävä olisikin palkinnotonta puurtamista. Kutsun tätä passiiviseksi sosiaalisuudeksi.

Hassu juttu: olin tosi hyvä koulussa, ja siksi olen aina kieltänyt ajatuksen, että minulla voisi olla adhd alituisesta sinkoilusta huolimatta. Epäilenkin, että keskittyminen tunneilla johtui selkeästä tuntirakenteesta ja toisten ihmisten läsnäolo tuki voimakkaasti omaa vireystilaa. Kokeet taas olivat jännittäviä, koska niissä oli aikaraja – uppouduin täydelliseen flow-tilaan koetilanteessa.

Jos pöydässä puhkeaa keskustelu, se on helposti todella häiritsevää ja vie keskittymisen tehtävästä. Akatemialla käy herkästi niin, että ihmiset kiinnostavat liikaa. Vaikkapa kirjasto, jossa kukaan ei tunne toisiaan voi olla parempi ympäristö. Mutta samalla se on usein masentavan tylsä ja hiljainen, ja tasapainon löytäminen on tuskallisen vaikeaa.

Olen huomannut monen adhd-oireisen akatemialaisen hajoilevan tähän ongelmaan; kotona ei saa aikaan, mutta ei tosiaan akatemiallakaan. Iso ongelma! Espanjassa asuessani opiskelin päivittäin mainiossa opiskelukahvilassa, jossa ihmiset eivät tunteneet toisiaan, mutta kaikki istuivat saman pitkän pöydän ääressä ja vallitsi lempeä ryhmäpaine keskittyä ja olla hiljaa. Perustetaanko tällainen Jyväskyläänkin, anyone?

Ovelia tylsyydentappokeinoja

Tajuan jälkeenpäin, miksi muoti on minulle niin tärkeää. Jo yläasteella leikittelin tyyleillä; minulla oli tekorastoja, tyllihameita, aliensaappaita 12 senttisillä koroilla. Työelämässä pyrin näyttämään vakavasti otettavalta, mutta samalla leikkimään yhdistelmillä ja yksityiskohdilla. Muuten koulu- tai työympäristö olisi tappavan tylsää.

Jos siis näet mut 110% tälläytyneenä maanantai-aamuna… Don’t mind me, viihdytän vain aivojani.

Semi-mielenkiintoinen taustamusiikki, jossa ei ole laulua, on luottotyökalu, kun passiivista sosiaalisuutta ei ole tarjolla. Suosittelen housea, teknoa ja pianomusiikkia. Ambientti taas on liian tylsää, vaikka keskittymismusaksi tarkoitettu ilmeisesti.

Jos tekeminen on liian tylsää, voit lisätä:

  • Yleisön (treenaan salilla enkä kotona)
  • Haasteen (tiskaan kaikki asiat 10 minuutissa, kello käy!)
  • Deadlinen (luen kirjan per viikko)
  • Kaverin (opiskellaan yhessä hiljaa 45 min ja sit tauko, jolloin saa höpöttää)
  • Panoksen (mitä maksat jos kirjotan 5 esseetä tänä viikonloppuna?)
  • Kiireen (suosittu procrastinare tekniikka, jossa omat riskinsä :D)

Juuri nyt

Olen todella innoissani adhd:stani, josta siis vasta tänä syksynä sain vihdoin diagnoosin. Prosessi jäi minulta puolitiehen pari kertaa, wonder why.

Olen oppinut erinomaisesti organisoimaan ja järkeilemään tekemistäni vuosien varrella, ja nyt voin herättää piilevän luovuuden – yhdistää luontaisen ja opitun taidon.

Tuleviksi haasteikseni ennustan

  • liiallista riskinottoa sekä yritys- että henkilökohtaisessa elämässä (viikko sitten aioin ostaa talon)
  • oikeasti typeriä impulsseja (meinasin eilen virallisesti vaihtaa nimeni Lisbetiksi, ja pidän sitä edelleen hyvänä ideana. Mikä se toki onkin, mutta ei tosiaan prioriteetti johon käyttää energiaa juuri nyt :D)
  • ja hajoilua siihen, etten vieläkään tee mitään tarpeeksi kauaa, että siitä kehittyisi taito.

Mutta toisaalta, luovuus, energisyys ja mitä näitä nyt on, ovat itsessään jo taitoja. Ehkä minun vain tulee luoda rohkeasti sen sijaan että piipertäisin markkinointia päivästä toiseen.

Ah, ja riski on myös että käytän adhd:ta tekosyynä mihin tahansa epäonnistumiseen enkä edes yritä tehdä paremmin? Saatte luvan kyseenalaistaa!

Lue tästä toinen esseeni adhd:sta ja johtajuudesta!

Tagit: , , , , , ,

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!