Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Big potential: miten toisten jeesiminen nostaa myös itseäsi

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Luin tämän kirjan lääkkeeksi akuuttiin individualismiin.

Olen aina ollut itsenäinen, itsepäinen oman tien kulkija, yksinäinen susi tai korkeintaan parieläjä. Ihailen vahvuutta, ja mulle on aina ollut ylpeyden aihe sanoa että hei, tein tän aivan itse. Toisiin ihmisiin turvautuminen ei ole mielestäni kestävää, koska muita ei voi hallita. Muut ihmiset on muuttujia, epävarmoja tekijöitä, joiden varaan ei kannata laskea mitään. Parempi tehdä kaikki itse.

Tuo asenne taottuna mieleen, pyrin aina tekemään ja kokeilemaan asioita itsenäisesti.

Ongelma on kuitenkin se, että en oikeastaan saa yhtään mitään aikaiseksi omillani. Olen introvertti, mutta siitä huolimatta ihmiset energisoivat minut tekemään asioita.

Big potential on akatemialla kehuttu kirja joka kertoo ihmisten välisen kulttuurin vaikutuksesta tekemisen laatuun ja tehoon. Siis miten ihmiset tekee parempaa duunia, kehittyy ja jaksaa paremmin, kun ilmapiiri on positiivinen ja toisia jeesataan sekä kehutaan. Kirjoittaja väittää myös, että toisia auttamalla ja kannustamalla kehittyy ja viihtyy myös itse paremmin.

Koko pointti on siis se, että lakkaa keskittymästä itseesi ja anna enemmän muille, niin saatkin lopulta enemmän. Aika pelottavaa, ja saa minut kuvittelemaan väsyneen äidin, jota kukaan ei edes kiitä (yksi pahimpia painajasiani).

Itse kun nautin prosessien optimoinnista ja tehostamisesta, tykkäsin kirjoittajan ajatuksesta luoda automaattisesti pyörivä posin kehä. Kun kehuu ja jeesaa, se lähtee kiertämään eksponentiaalisesti. Meidän tarkoituksena ei siis ole tehdä yksittäisten henkilöiden kanssa vaihtokauppaa avusta ja kehuista, vaan istuttaa positiivisia siemeniä ympärillemme, kastella niitä ja lopulta meillä on vehreä metsä, joka lopulta elää ja voi hyvin itsenäisesti ja istuttavat lisää itse (sori taas hippivertauksesta, jos oot joskus aiemminkin lukenut mun esseitä).

Haluan viedä kaikkea kirjassa käytäntöön ensisijaisesti tiimin kohdalla. Meillä Tempossa välillä palkitaan parhaat pisteet kerännyt yksilö. Numeerisia tuloksia korostetaan ja huomioidaan, koska ne ovat konkreettisia ja helppoja ymmärtää – ne myös näkyvät selkeästi ulkopuolelle.

Ne eivät kuitenkaan ole parhaita asioita joista palkita. Jos haluamme olla hyvä tiimi, meidän tulee palkita toisiamme nimenomaan toistemme auttamisesta. Meidän tiimissämme on muutamia tähtitsemppareita kuten Mäksä ja Laitinen, jotka viljelevät jatkuvasti posia ja huomiota muihin tiimiläisiin. Koko muukin tiimi ansaitsee kyllä kiitoksen toisten tsemppaamisesta, siinä meillä menee hyvin.

Joillakin tiimiläisillä on halu näyttää hyvältä ulospäin, ja siinä on riskinsä. Kilpailu on tervettä kun se motivoi ja haastaa, mutta se ei ole hyväksi millekään tiimille, jos tiimi kiillottaa julkisivuaan ja rehellisyyden sijaan tarjoaa muille vahvarissa pinnallisen myyntipuheen (taidan tästä hyvästä joutua itse lavalle ensi kerralla).

Havainnollistava esimerkki, mtä voi tapahtua kilpailullisessa ja indiividualistisessa kulttuurissa. Jenkkiläisten eliittikouluissa aloittavat oppivaat ovat tottuneet olemaan ikäluokkansa parhaita. Harvardissa tai Yalessa he saattavatkin olla keskivertoja tai jopa huonompia kuin muut. He ovat todella kykeneviä ja älykkäitä, mutta masentuvat ja stressaantuvat, koska heitä verrataan parhaimpiin. Surullista potentiaalin tuhlausta.

Mitä jos meitä arvioitaisiinkin sillä perusteella, kuka jeesaa ja tsemppaa toisia, parantaa fiilistä ja viljelee onnellisuutta?

Yksi asia josta oon huolissani Tempossa on halu ajatella samalla tavalla, mennä valtavirran mukaan. Kirjassa puhuttiin tutkimuksesta, joka arvioi erilaisten tiimien suorityskykyä. Havaittiin, että se tiimi jossa oli mahdollisimman eriliasta kognitiivista älykkyyttä eli erilaisia tapoja ajatella, oli ylivoimaisesti paras ja tehokkain.

Ei siis kannata pelätä konflikteja tai ulkopuolisuutta, vaan täytyy uskaltaa olla se 1/13 tiimiä, joka me kaikki ollaankin tasavertaisesti. Itselläni on tässä kehittämistä, sillä olen huomannut pelkääväni konfliktia ja ulkopuolisuutta, koska tapani ajatella on monesti erilainen.

Google oli yrittänyt löytää valtavasta datastaan korrelaatioita, jotka näyttäisivät, että mitkä piirteet tekevät yksilöstä hyvän tiimipelaajan. Ihmeellistä kyllä, mitään ominaisuutta ei löytynyt, vaan kaikki tiimit olivat erilaisia – yksi yhdistävä asia oli huipputiimin kulttuuri, joka oli tasa-arvoinen ja turvallinen. Myös sosiaalisten suhteiden arvostus nousi esille, mikä ei toki yllätä kun kyse on vuorovaikutuksesta.

Turvallisuutta ja tasavertaisuutta aion itse lisätä olemalla avoimempi erilaisille näkökulmille, kuuntelemalla paremmin (ja objektiivisemmin) sekä yleisesti muistamalla ottaa kaikki tiimiläiset huomioon, vaikka he näyttäisivätkin unisilta ja eivät oikeastaan kuuntelisi.

Joskus, kun joku asia tuntuu itselle tärkeältä sokeudun täysin muihin näkökulmiin ja puolustan omaani, mutta tällaisessakin tilanteessa täytyy muistaa olla toiselle vastaanottava. Esimerkkinä tapaus kun puolet tiimistä halusi lähteä porukalla Leville, kauhistuin ajatuksesta ja valitsin kantani asiaan aika nopeasti.

Asenteeni meni näin: ne vs. minä. Vaikka oikeasti minun kannattaisi suhtautua näin: minä jolla on huonoja kokemuksia porukalla matkalle lähtemisestä vs. tulevaisuuden minä joka selviytyy kaikenlaisissa tilanteissa ja ottaa riskejä. Or something like that. Leville ollaan siis menossa ja oon aika innoissani jo siitä.

Kirjassa puhuttiin paljon myös erilaisten ihmissuhteiden merkityksestä. Mulla on todella erilaisia ystäviä ja aika laaja verkosto. Se mitä aion viedä käytäntöön on se tutkimustulos, että ihmisellä voi olla maksimissaan 25 vastavuoroista ihmissuhdetta. Kirjasinkin ylös tärkeimmät ja ilokseni huomasin että useimmat tiimiläisistäkin pääsivät listalle. Aion kehittää ja panostaa näihin ihmissuhteisiin, sen sijaan että jatkuvasti hankkisin uusia.

Johtaminen kiinnostaa. Yksi kirjan opeista oli ”anna jokaisen johtaa omalta paikaltaan”. Vastuun jakaminen ja ihmisten osallistaminen saa heidän sitoutumaan. Miksi kukaan edes antaisi täyttä potentiaaliaan, jollei koe olevansa oleellinen ja tärkeä? Tiimissä voisi toimia, jos kaikilla olisi joku vastuu. Itse tittelöidyin Tempon yhteisöllisyysvastaavaksi syksyllä, ja vaikken ole tehnyt juuri mitään konkreettista, olen enemmän hereillä ja läsnä tiimissä. Mielestäni pieniä vastuualueita olisi hyvä jakaa enemmän tiimissä.

Asetimme tiimimme tavoitteeksi, että kaikilla olisi täydet sprinttipisteet kevään ajalta. Voisiko tästä kirjasta olla meille tässä tehtävässä apua?

Kirjoittaja korostaa, että tulosten saaminen näkyville kasvattaa motivaatiota. Meillä on tiimin pöydän lähistöllä mittari kirjapisteistä, pölytyksistä sekä asiakaskäynneistä, mutta en usko että kaikki käyttävät niitä aktiivisesti, mistä syystä tuntuu myös turhalta seurata niitä.

Kuvittelisin kuitenkin, että olisi hauska nähdä vaikka treeneissä kahdesti viikossa, miten menemme jatkuvasti eteenpäin tavoitteessa. Kenties voisimme aina treenien alussa käydä läpi tilanteen ja laittaa sen siinä hetkessä näkyville ylös. On paljon energisoivampaa nähdä edistys, kuin vain omassa mielessä ajatella, että hitto jos tuo yksi nyt ei niitä pisteitä saa ja kaikilla menee moti.

Kehuja voi ottaa vastaan kahdella tavalla, ja itse olen tehnyt sen väärin.

Yleensä koitan selittää kehun pois, esim. että ”joo no tottakai mun hiukset näyttää kivalta kun olin just 4h kampaamossa”. Toki niistä tulee hyvä fiilis, mutta tuntuu väärältä ja ylimieliseltä yksinkertaisesti vastaanottaa kehu.

Tällaisessa tilanteessa absorboin eli imen kehun itseeni, tai omassa tapauksessani osittain tapan kehun alkuunsa. Jos halutaan tavoitella Big potentialia, minun kannattaa heijastaa kehu. Laittaa tuo minulle annettu posi eteenpäin kiertämään. Ehkä saankin siitä niin paljon energiaa, että laitankin kaksi kehua tai kiitosta matkaan. Silloin olen eksponentiaalisesti parantanut yhteisön fiilistä. Aika siistiä! Älkää siis imekö tai tappako kehuja.

Stressinhallinta. Tärkeää, koska stressaan jatkuvasti ja älyttömästi. Hyvä vinkki siihen: kysy itseltäsi, miksi tämä asia on tärkeää. Stressi ei nimittäin ole itse saatana. Ne asiat, joista stressaat, ovat sinulle tärkeitä. Sen sijaan, että keskittyisit tuntemaan epämukavan paineen ja yrittäisit jotenkin ignoorata sen, käsittele tunne ja löydä siihen syy.

Mua stressaa nykyään usein saunalautan kesätapahtumat. Kesä on kohta täällä, ja mulla on todella paljon muutankin tekemistä kuin suunnitella ja valmistua niihin. Ne ovat kuitenkin tosi hauskoja juttuja, joiden kanssa saan olla vapaasti luova. Stressaan niitä, koska haluan keksiä erilaisia risteilyjä kesälle. Tuo ajatus syöttää positiivista energiaa koko projektiin.

Big potential avasi minulle sen faktan, että yhteisöllisyyden tavoittelu ei ole itseltäni pois. Käytän jonkin verran vaivaa ja aikaa Tiimiakatemian parantamiseen ollessani toinen kehityskassan vastaavista. Vaikka kukaan ei välttämättä näe tai huomaakaan panosta enkä saakaan sillä rahaa, tiedän että toisista välittäminen ja tuon ajan uhraaminen muille tekee musta onnellisemman – niin kauan kun teen sen pyyteettömästi.

Ja onnellisempana olen äärettömästi tuottavampi ja luovempi. Fun fact, jos olet onnellinen, läheisilläsi on 63% korkeampi todennäköisyys tulla onnelliseksi siinä samalla.

Tagit: , ,

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!