Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Dettmann ja johtamisen taito

Kirjoitettu 03.03.19
Esseen kirjoittaja: Arttu Laaksokari
Kirjapisteet: 2
Kirja: Dettmann ja johtamisen taito
Kirjan kirjoittaja: Saska Saarikoski
Kategoriat: 1. Oppiminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Lähdin lukemaan Dettmannin kirjaa suurella mielenkiinnolla, vaikken mikään koripalloihminen olekaan. Sen sijaan minua kiehtoo urheilujoukkueiden johtaminen ja kysymys siitä, löytyykö urheilujohtamisesta ja perinteisemmästä yritysmaailmaan sijoittuvasta johtamisesta löytää yhtäläisyyksiä, ja ovatko ne verrattavissa toisiinsa? Samaa asiaa käsiteltiin jääkiekkomedia Jatkoajan Vihellyksen jälkeen –podcastissa.

 

Pehmo vai kova

”Ihmislähtöinen johtaminen ei ole lepsuilua, jossa ihmiseltä hyväksytään mitä vain. Päinvastoin, toisten ihmisten kunnioittaminen on sitä, ettei häneltä hyväksy vetelää eikä keskinkertaista suoritusta vaan vaatii häneltä enemmän – koska hänestä on enempään.”

Urheilussa, erityisesti jääkiekkomaailmassa tehdään edelleen valmentajien kohdalla mielenkiintoista jakoa ”lepsuihin ja pehmoihin” sekä ”vaativiin ja koviin” valmentajiin. Tällainen vastakkainasettelu on nähty tällä kaudella esimerkiksi paikallisessa luisteluseurassa JYPissä, jossa päävalmentajana vielä suhteellisen kokematon ja pehmoksi leimattu Lauri Merikivi vaihdettiin kesken kauden kokeneeseen ja kovan auktoriteetin valmentaja Risto Dufvaan. Valmentajavaihdoksen jälkeen JYP on voittanut pelaamastaan 15 ottelusta 10 ja kerännyt Liigan 3. parhaan pistekeskiarvon 1,8 pistettä/ottelu. Surkean alkukauden jälkeen on palattu ainakin lähemmäs tasoa, jolla 2,7 miljoonan euron pelaajabudjetilla (Liigan neljänneksi eniten) operoivan jengin nyt voisi olettaa pelaavan.

Dettmann kertoo kirjassa lukeutuvansa valmentajana ”pehmojen” kastiin, jos tällaista kovien ja pehmojen kahtiajakoa on syytä edes tehdä. Hän kertoo toteuttavansa kuuntelevaa valmennustyyliä ja yksilölähtöistä johtamista, jotka kuulostavat periaatteiltaan hyvin tutuilta. Ero Tiimiakatemian ja urheilujoukkueen välillä on kuitenkin se, että urheilujoukkueessa on valmiiksi olemassa hierarkia, jossa valmentaja käskee tai on käskemättä pelaajia. Kirjassa Dettmann sanokiin:

”Pelaajia kuunteleva valmennustyyli voi pohjautua ainoastaan johtajan vahvuuteen. Jos ei tiedä, mitä tahtoo, kuuntelu saa laivan pois kurssilta.”

Käytännössä siis Dettmannin mukaan (yksinkertaistettuna) kuuntelemisesta aiheutuu johtamistyhjiö. Tämä ei taas sovi tiimiimme toimintamalliin, jossa kaikki päätökset tehdään tiimin jäseniä kuunnellen dialogissa.

Dettmannin joukkueissa vaatimustaso on äärimmäisen korkealla, joka taas kehittää pelaajia ja johtaa yleensä parempiin tuloksiin. Tiimiakatemialla olen huomannut, että monesti ihmisten on vaikea ymmärtää korkeaa vaatimustasoa, sillä se tulkitaan kusipäisyydeksi tai vittuiluksi. Olenkin yhtä mieltä Dettmannin kanssa siitä, että jeesmies ei pärjää johtajana. Johtajan on kyettävä sanomaan ei, jos vedetyltä linjalta poiketaan. Ein sanominen aiheuttaa kipua, mutta se kipu on pakko kestää.

 

Broilereiden kasvattaminen

Dettmannin yksilölähtöisessä johtamisessa johtaja siirtää ison osan vallasta johdettavilleen. Samalla johdettaville siirtyy myös vastuu asioista, jotka aiemmin olivat johtajan huolia. Yksilöjohtamisesta syntyvä vapauden ja vastuun käsitteleminen vaatii pelaajilta siis itsensä johtamista, josta löytyy myös yhtäläisyys tiimiyrittäjyyteen.

Dettmannin mukaan johtajan tärkein ominaisuus on kyky empatiaan, eli kyky ymmärtää toista ihmistä. Johtaja voi onnistua vain toisten ihmisten kautta, joten hänen on tiedettävä, mikä ihmisiä motivoi, mitä he toivovat ja mitä pelkäävät. Toimiessani viime syksynä tiimiliiderinä jätin tämän empatian vähemmälle ja painoin vain eteenpäin, yrittäen tehdä firmalle tulosta ja saada muut mukaan. Mielestäni ei ollut aikaa pitkille puheille tai motivaattoreiden ja pelkojen miettimiselle. Liiketoiminta piti saada käyntiin ja tarvittiin rahaa. Näen tilanteessa yhtäläisyyksiä urheilun tulos tai ulos -ajatteluun. Valmentajaa saatetaan vaihtaa kesken kauden ja hänen tehtävänään on valmentaa joukkue kohti menestystä lyhyessä ajassa, aivan kuin Risto Dufva tänä keväänä JYPissä. Tällöin puhutaan Dettmannin mukaan broilerin kasvattamisesta. Broilerit kasvavat nopeasti mutta eivät maistu paljon miltään. Toiminta on lyhytjännitteistä, eivätkä mahdolliset tulokset ole kovin kestävällä pohjalla.

 

Maailman paras johtamismalli

Dettmannin mielestä jako ihmisten- ja asioiden johtamiseen on mieletön. Kaikki lähtee ihmisistä mutta toiminnan tavoitteellisuuden vuoksi myös asiat tulee ottaa huomioon. Joskus toimitaan ihmiset edellä, toisinaan mennään asiat edellä. Hän puhuukin tilannejohtamisesta, jossa eteen tuleviin haasteisiin vastataan kaivamalla ihmisistä esiin tilanteen vaatimia kykyjä ja ominaisuuksia.

Dettmannin mukaan hyvän johtajan ominaisuuksiin kuuluu myös ahkeruus. Tekemällä kovasti töitä johtaja näyttää, että hän on sitoutunut yhteiseen tekemiseen. Kirjassa hän kertoo yhdessä vaiheessa uraansa vetäneensä joukkueelle ensin aamutreenit, kiirehtineensä sitten työpaikalleen Postipankkiin ja tulleensa taas iltapäivällä takaisin vetämään iltapäivätreenit. Jos valmentaja jaksoi painaa tällaisia päiviä, kai pelaajienkin oli pakko.

Tiimiliiderinä toimiessani oikeastaan ainut valttini oli esimerkillä johtaminen. Yritin olla kaikista ahkerin työntekijä ja varmasti osittain onnistuinkin siinä. Urheilussa esimerkillä johtamisessa on iso rooli. Jos kaveri blokkaa vastustajan laukoman kiekon pohkeellaan, hän sytyttää uhrautumisellaan muun joukkueen, joka taas johtaa hyviin asioihin. Näitä itsensä liikoon laittavia kavereita myös arvostetaan joukkueen sisällä korkealle. Kun koko joukkue on valmis pelaamaan uhrautuvasti ja ottamaan mustelmia, on tulos yleensä hyvä. Itse ainakin toivoin vielä viime syksynä, että kun on itse tarpeeksi innostunut ja painaa hommia, innostus tarttuu muihin ja tiimi seuraa esimerkkiä perässä. Toistaiseksi homma nyt ei ole mennyt ihan niin. Unohdin tässä kuvitelmassani nimittäin täysin kaikkien muiden motiivit.

 

Myway or Highway

Jos tiimissämme olisi 15 Arttua, jotka ajattelevat ja toimivat samalla tavalla, meillä olisi varmaan hetken ihan mukavaa, mutta hetken päästä ajautuisimme erillemme, koska kaikki paneutuisivat vain omiin projekteihinsa ja kyräilisivät omissa nurkissaan. Samaan aikaan kaikki tekisivät omasta mielestään eniten hommia, koska eivät vain oikeastaan tiedä, kuinka paljon toinen työskentelee omassa projektissaan. Lopulta kaikki olisivat hieman loukkaantuneita, koska jokainen kokisi tekevänsä enemmän kuin muut, mutta eivät oikein konfliktin pelossa viitsisi sitä ääneen sanoa. Bisnes varmaan pyörisi, olisi monta projektia samanaikaisesti käynnissä mutta tiimiä siinä yrityksessä tuskin olisi.

Yhden mestaruuspokaaliin sijaan tiimimme jäsenillä on monia eri tavoitteita. Osa niistä on täysin ymmärrettävästi hyvin henkilökohtaisia ja minäkeskeisiä. Olemmehan kuitenkin tulleet opiskelemaan lähtökohtaisesti kehittääksemme itseämme ja nostaaksemme osakkeitamme työmarkkinoilla. En oikein usko, että jääkiekkojoukkueessa kukaan asetta tavoitteekseen voittaa liigan maalikuninkuutta (tällöin tavoitehan on myös täysin riippuvainen muista ihmisistä) mutta varmasti monella pelaajalla on jokin maalimäärä mielessään, johon olisi omassa roolissa hyvä päästä. Maalinteko kun nyt vaan kuulu aika olennaisena osana pallopeliin. Tavoite on siis lähtökohtaisesti joukkueen menestystä tukeva. Sen sijaan tiimissämme monilla on varmasti tavoitteita, jotka eivät sinällään tue nimenomaan tiimin kehittymistä. Esimerkiksi itse haluaisin kirjoittaa kesällä muutaman lehtijutun, joku toinen haluaa pyöräillä Euroopan läpi ja kolmas matkustella Kaakkois-Aasiassa. Kaikki kivoja juttuja, jotka mahdollisesti vievät eteenpäin yksilön ammatillista osaamista ja kartuttavat kokemuksia. Mutta veivätkö ne meitä eteenpäin tiiminä tai yrityksenä? Toisaalta nämä henkilökohtaiset unelmaprojektit saattavat olla itselleen niitä kaikkein motivoivimpia.

Jotta tiimistä tulisi saumaton, pitäisi sen jäsenten pystyä osittain unohtamaan omat egonsa. Siis käytännön tasolla uhrautumaan tiimin puolesta. Näin päästäisiin ”minästä” ”meihin”. En vain ole täysin varma olisiko se yksilön näkökulmasta miellyttävää. Meidän tapauksessahan se käytännössä tarkoittaisi, ylimääräisten savusukellusvuorojen tekemistä Kotakahvilalla.

Buddhalaisuudessa ajatellaan, että ”minä” on vain epämääräinen ajatusrakenne. Jos siis pystyisimme kaikki irtautumaan minän käsitteestä ja luopumaan kertomuksista, joilla määrittelemme itseämme, olisimme vapaita toimimaan, epäonnistumaan ja kasvamaan.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!