Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Dialogi ja yhdessä ajattelemisen taito

Kirjoitettu 04.05.18
Esseen kirjoittaja: Minna Saukkonen
Kirjapisteet: 3
Kirja: Dialogi - yhdessä ajattelemisen taito
Kirjan kirjoittaja: William Isaacs
Kategoriat: 1. Oppiminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Suoraan sanottuna tämä kirja on sellainen, joka on aiheeltaan mielenkiintoinen, mutta kirjana hyvin puinen. Lyhykäisyydessään dialogi – kuten kirjan nimikin sanoo – on yhdessä ajattelemista. Dialogin avulla on tarkoitus synnyttää yhdessä sellaista uutta tietoa, jota kukaan yksilönä ei voisi ajatellakaan, tarkoitus on laajentaa yhdessä käsitystä käsillä olevasta aiheesta. Ihmismieli on äärettömän mielenkiintoinen, ja dialogin ymmärtäminen edellyttää itsensä sekä muiden tuntemista. Meillä jokaisella on inhimillisiä taipumuksia, jotka vaikeuttavat aidon dialogin syntymistä.

Dialogin perusperiaatteita ovat kuunteleminen (ilman vastarintaa), kunnioittaminen (toisen kunnioittaminen ja ajatusten ainutlaatuisuuden tunnistaminen), odottaminen (ilman keskeyttämistä tai ennakko-oletusten luomista) sekä suora puhe (toisen tunteet huomioiden). Oman tiimini treeneissä olen huomannut, ettei näiden periaatteiden toteuttaminen ole aina niin helppoa. On äärettömän mielenkiintoista huomata, että esimerkiksi niinkin yksinkertaiselta kuulostava asia kuin aito kuunteleminen, voi olla todella hankalaa. Usein meistä on taipumus toisia kuunnellessamme miettiä omaa mielipidettämme asiasta sekä muodostaa omia mielipiteitämme nopeasti, kuuntelematta edes täysin loppuun sitä, mitä toisella on sanottavaa. Olemme taipuvaisia tekemään ennakko-oletuksia, mille etsimme sitten vahvistusta toisen puheesta. Dialogi kuitenkin edellyttää, että pitäytyy muodostamasta noita ennakkokäsityksiä, kuuntelee avoimena ja yrittää oikeasti ymmärtää, mitä toinen yrittää sanoa. Minulle tästä tekee todella mielenkiintoisen se, että vaikka olen luullut olevani hyvä kuuntelija, tunnistan noita taipumuksia myös itsessäni. Saatan pitäytyä kovasti kiinni joissain mielipiteissäni, joille sitten etsin vahvistusta muiden mielipiteistä tai vastaavasti turhaudun, kun minusta tuntuu, etteivät muut halua ymmärtää kantaani. Aidon dialogin syntyminen edellyttää tällaisista ajatuksista luopumista – emme ole täällä väittelemässä, vaan pohtimassa yhdessä kysymyksiä joita pohtimalla kehitämme yhdessä ajatuksiamme eteenpäin. Etsimmekö vastauksia, vai etsimmekö kysymyksiä?

Dimangian treeneissä olen huomannut, että ihmiset tuntevat usein joutuvansa hyökkäyksen kohteeksi – joko heitä hiillostetaan, tai joku yrittää osoittaa toisen mielipiteen olevan väärä. Vaikken usko, että kukaan meistä oikeasti ajattelee, että haluaa osoittaa toisen olevan väärässä, jostain syystä päädymme toistamiseen tilanteisiin missä aistin, että joku tuntee näkökulmansa (tai itsensä) tulleen lynkatuksi. Tämä on ilmiö, jonka syytä en osaa äkkiseltään selittää: Onko ”dialogimme” sittenkin erilaisten mielipiteiden välistä vastakkainasettelua? Välillä saamme aikaan hyvää, aitoa dialogia jonka pyrkimyksenä on pohtia yhdessä käsillä olevaa aihetta, mutta joskus jumitumme väittelyyn siitä, mikä näkemys on oikea. Ehkä näissä tilanteissa meidän pitäisi kysyä itseltämme: ”Mitä muuta tähän liittyy? Jääkö meiltä jotain huomaamatta?”. Näissä tilanteissa nousee esiin nimenomaan se, kuinka meillä on taipumus tykästyä omiin näkemyksiimme, ja pitää niistä tiukasti kiinni. Vastakkainasetteluiden seurauksena monet eivät ehkä uskalla myöskään ilmaista mielipiteitään suoraan tai ottaa kantaa, sillä pelkäävät tulevansa lynkatuiksi.

Vaikka tiiminä meillä onkin yhteistä taivalta takana kolmisen vuotta, tarvitsemme lisää harjoitusta dialogimme kehittämiseen. Toisaalta se vaatii myös luottamuksen kasvattamista tiimissämme, joka näkemykseni mukaan on alkanut rakoilla sitä mukaan kun ihmiset alkavat kehittää omia uriaan, eikä yhteisiä sääntöjä kunnioiteta samalla tavoin kuin ennen.

Vaikka hyvä dialogi on kaikkien osallistujien panoksen summa, lähtee kaikki omasta itsestä. Kuuntelenko minä itseäni? Onko minulla itsevarmuutta puhua suoraan? Kunnioitanko ajatusten ainutlaatuisuutta, vai pidänkö tiukasti kiinni omista päähänpinttymistäni? Siedänkö odottamisen mukanaan tuomaa epämukavuudentunnetta? Luotanko siihen, että muut kuulevat minua?

 

Edit 13.12.2018

Viime viikolla oli viimeinen Team Mastery UK koulutusohjelman moduuli. Hoksasin tuossa moduulissa, että vaikka olen ajatellut olevani aika suora puheinen, ei minulla ole silti ole aina rohkeutta sanoa ajatuksiani ääneen porukassa. Koulutusohjelman viimeisessä moduulissa huomasin sen viimeisen illan synnytyksessä. Pohdimme, miten haluamme jatkaa taivaltamme yhdessä sillä porukalla ja osa porukasta oli todella innoissaan ajatuksesta perustaa tiimiyritys ja alkaa tehdä jonkinlaista kansainvälistä valmennusbisnestä yhdessä. Ei siinä mitään, todella siisti ajatus mutta minun mielessäni kyti kuitenkin alusta asti epäilys – ovatko nämä hienot visiot realistisesti toteutettavissa? Minulla meni kuitenkin aika pitkään ennen kuin sain sanottua epäilykseni ääneen. Minä tarvitsen realistisia tavoitteita ja pienin stepein mallinnetun tien, että voin oikeasti innostua ja uskoa johonkin tavoitteeseen. Haastoin tiimiämme miettimään sitä, mikä on oikeasti meidän resursseillamme mahdollista ja realistista, oikeasti toteutettavissa. Minulle lannistavinta on se, että jotain suunnitellaan ja luodaan tavoitteita, joihin ei kuitenkaan lopulta päästä. Voi olla että tässä on kyse myös omasta ajatusmallistani, mutta tykkään luoda itselleni ja haastaa tiimini luomaan konkreettisia, saavutettavia steppejä.

Oli mielenkiintoista tiedostaa se tunne, joka minulla oli kun en uskaltanut vielä sanoa epäilyksiäni ääneen. Älysin, että minulla on ollut tuo sama tunne usein oman tiimini treeneissä, ja usein se on johtanut siihen, että tiimimme tekee päätöksen johon en kuitenkaan pysty täysin sitoutumaan tai joka ahdistaa minua. Omassa tiimissäni tämä johtuu varmasti juuri siitä roustaus- tai lynkkauskulttuurista, josta kirjoitin jo aiemmin esseessäni. Älysin kuitenkin, miten itsekästä voi olla jättää sanomatta omia epäilyksiään ääneen. Varsinkin dialogissa tarkoitus on, että asioita päästään pohtimaan mahdollisimman monipuolisesti eri näkökulmista, ja sen myötä synnytetään yhdessä uutta tietoa. Tämä ei kuitenkaan toteudu, jos tiimin jäsenet eivät uskalla puhua suoraan. Ja joskus yksikin ihminen voi tuoda kehiin kokonaisuuden kannalta ratkaisevan näkökulman. Kun kaikki puhuvat suoraan ja uskaltavat heittää kehiin omat ajatuksensa, tiimi voi yltää yhdessä parempiin päätöksiin, oppimiseen ja onnistumisiin.

Olen luonut itselleni ohjenuoran: tuo tuttu tunne siitä, että epäröin sanoa ajatuksiani ääneen, tarkoittaa että juuri silloin minun täytyy sanoa mitä ajattelen. Epäröinti johtuu haavoittuvuuden pelosta, mutta haavoittuvuus on perusta luottamukselle. Luottamus taas on perustana kaikelle tiimityölle sekä avoimen dialogin rakentamiselle. Kun yksi näyttää esimerkkiä ja uskaltaa näyttää haavoittuvuutensa, houkuttelee tämä usein muutkin seuraamaan esimerkkiä ja rakentamaan yhteistä luottamusta.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!