Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Vauhti kallossa bensaa suonissa.

 

Joskus 3-4v ikäisenä kun olin juuri oppinut kävelemään alkoi myös f1 kuljettajan ura. Sain ensimmäisen autoni nimittäin näihin aikoihin. Tämä tarkoitti siis muovista leikkiautoa, jossa lapsi pystyi istumaan päällä niin että jalat ylettivät maahan ja niillä sai potkittua vauhtia. Sen auton saamisen jälkeen alkoi olla elämän intohimo lyöty lukkoon. Se oli loputon kaahaaminen! (kyllä rakastan sitä edelleen yli kaiken!) aloin potkimaan autolla taloamme ympäri hullun vauhtia. Kotitalomme on siis alakerran rakenteeltaan toteutettu niin että erilaiset sali tyyppiset huoneet ympäröivät kahta savupiippua. Näin ollen näiden huoneiden läpi potkiessaan pystyi muodostamaan useamman kymmenen metrin mittaisen kilparadan. Sitä tulikin sitten poljettua hullun moista vauhtia ympäri kierros toisensa perään. sadan kierroksen kohdalla alkoi olla ajolinjat jo sen verran tatsissa että vauhti oli melkoinen. Siinä riitti sukulaisille ja kyläilijöille ihmeteltävää, että miten paljon sitä virtaa oikein pojassa riittää. (Ei silloin kukaan puhunut mistään AD/HDsta ajateltiin vaan että vilkas lapsi ja tykkää leikkiä…) Autoilu vauhtia riitti muutaman vuoden, kunnes sain ensimmäisen polkupyörän ja siirryin ulkoradoille tällä kertaa lajiksi tuli moro gp. Aloin harjoitella päivät toisensa perään pyöräilyä ja eipä aikaan, kun Neuvostoliitossa valmistetusta punaisesta lasten pyörästä sai ruuvata apupyörät pois. Siinä sitten meni kaikki ylimääräinen aika keväästä syksyyn pyöräillessä. Ylimääräinen aika oli sitä, kun en ollut naapurin lasten kanssa leikkimässä tai päiväkodissa. Pyörä toi vapauden liikkua, kun tankoa käänsi, pyörä vei sinne, minne halusi eikä kukaan käskenyt mihin pihalla piti ajaa, yleensä reitti kuitenkin oli pihalla vievää alamäkeä täydellä vauhdilla polkien portille johon hirmuinen lukkojarrutus ja siitä takaisin. Koulun alkaessa kuljin sinne ensimmäisestä päivästä lähtien pyörällä. Matkaa kouluun oli noin 1.5km koska matka oli alta 3km se ei oikeuttanut koulu bussi kyydin saamiseen ja vanhemmat olivat töissä paljon hekään eivät kerineet viemään. Se sopi minulle, oli mukava pyöräillä kouluun naapurin poikien kanssa. Nyt kun oli sallittua liikkua myös yleisillä tieosuuksilla pyörällä, se loi aivan uudenlaisen vapauden tunteen. Kavereiden luokse 3km päähän pääsi joka päivä, vaikka vanhemmat eivät kerineetkään viemään. Koulussa olin tavannut vuotta ylemmällä luokalla olevan pojan iikan. Oikeasti olimme samassa luokassa koska koulu oli niin pieni että 1. Ja 2. 3.ja 4. Sekä 5.Ja 6. Olivat samoissa luokissa. Iikan isä oli motoristi ja täten Iikkakin oli innostunut kaksipyöräisistä eli niistä polkupyöristä. Iikalla oli myös krossimopo ja niin oli muutamalla muullakin kaverillani. Kävin aina heidän luomaan ajamassa niillä. Olisin halunnut ehdottomasti oman mopon ja olin kavereille kade mutta ajattelin että ei vanhemmillani ole siihen varaa eivätkä he oikein muutenkaan osanneet kannustaa minua harrastuksiin. Kävin kyllä joskus kokeilemassa jalkapalloa muutamat harjoitukset mutta ei se minua kiinnostanut. Toisien treenien jälkeen ilmoitin äidille, ettei minua kiinnosta jalkapallo, en voinut sietää kentän laidalla huutavia valmentajia. Se oli futis ura sitten sitä myöten siinä. Minua kiinnosti vaan vauhti lajit, ei mikään yleisurheilu, hiihto, jalkapallo tai suunnistus. Joita kyllä arvostettiin pienessä vanhoillisessa koulussa kovasti. Mainittakoon että en kuitenkaan ollut ihan tumpelo noissa lajeissa, vaikka ne nyt eivät niin kiinnostaneetkaan. Tästä osoituksena käteen jäi hiihtokilpailuista hopea mitalli (voittaja on edelleen sm tason hiihtäjä) ja koulujen välisten maastojuoksu kisojen 4. Sija osaanottajia omassa sarjassani oli yli 600. Ei minulla ikinä oikeasti mikään hirmuinen juoksu kunto ollut eikä ole vieläkään. Loppujen lopuksi urheilussa yleensä ratkaisee henkinen kantti. Miten pitkälle pystyy kuormittamaan kehoaan, vaikka tuntuu pahalle ja kuinka paljon oikeasti haluaa voittaa. Mulla henkinen kantti on ollut aina aika kova ehkä se on se köyhä tai jotain, ei siitä kovuudesta aina todellakaan oo hyötyä mutta välillä se myös auttaa elämässä eteenpäin.

Nyt takaisin siihen aiemmin mainitsemaani naapurin poikaan iikkaan. Aloin viettää aikaa iikan kanssa. Pääasiassa se oli kesäisin polkupyörillä keulimista. Kaikki päivät, kun ei satanut opeteltiin erilaisia temppuja pyörällä. Jossain vaiheessa ne pyöräkin sitten vaihtui ihan oikeiksi temppu pyöriksi ja hommasta tuli oikeasti harrastus. Käytiin kisoissa ja tapahtumissa ympäri Suomea. bmx pyörä, kun on pieni, se mahtuu purettuna junan hattuhyllylle eikä konduktöörillä ollut mitään sanomista, vaikka matkustit pyörän kanssa nuorisolipulla ilman pyörä paikkaa. Näillä reissuilla bmx tapahtumissa eri puolille Suomea sattui ja tapahtui vaikka mitä mutta jääköön ne tarinat toiseen kertaan. Yläasteen 8. Luokka oli lopuilla ja 15 vuoden suurin piirtein aikuisuudelta tuntuva ikä oli koittamassa. Jokainen varmaan osaa jo arvata mitä siinä odotin eniten, ja sen voin kertoa, ettei se ollut rippileiri. Koska mopo rahat piti itse tienata ja edelliset säästöt olivat menneet pikku tihutöistä määrättyihin korvaus kuluihin, piti mennä töihin. Taisi olla ensimmäinen oikea työpaikka olin töissä naapurin maatilalla sekä kaupungin liikunta paikkojen huollossa. Tähän kun vielä lisäsi sukulaisilta saadut pari sadan rippilahjat rahat. Lähdettiin isän kanssa hakemaan Jyväskylästä Yamaha merkkistä mopoa. Mutsia kauhistutti ajatus moposta mutta tällä kertaa, sillä ei ollut sana valtaa asiaan. Kun lähdin mopolla ensimmäistä kertaa koti pihasta, oli taas kerran vapauden tunne aivan käsittämätön. Tuntui siltä, että koko maailman oli nyt saavutettavissa, kun maalta pääsi vihdoin kaupunkiin. En muista, että minulla olisi enää tuossa vaiheessa ollut kotiin tulo aikoja. Se kun ajeli ympäri kyliä kaikki kesä yöt. Myös kaverillani iikalla oli mopo ja kuten arvata saattaa oli myös mopoilla alettava temppuilemaan. Mopolla keuliminen ei ole joka pojan hommaa jo pelkästään keulan ilmaan saaminen vaati taitoa. Ajattelin heti mopon saatuani, että minä opettelen keulimaan ja lopulta se alkoikin luonnistua. Sitä sitten tehtiin kaikki päivät ja yöt

Eli keulittiin. Parhaimmillaan keulin yhtä kyytiä yli 3.5km matkan. Mopo porukoilla oli tapana kokoontua silloisen suomi soffan pihalla, siellä harjoiteltiin keulimaan, syljeskeltiin maahan ja vietettiin aikaa kavereiden kanssa. Porukassa oli paljon saman henkisiä vauhti päitä, joiden kanssa käytiin yöllä ajelemassa golf kentillä ja luonto poluilla. Välillä joku soitti peräämme poliisit, joita ajoimme piiloon, milloin minnekin. Voisin väittää tuon mopo ajan olleen minulle elämän parasta aikaa, nuoruus kuitenkin jätti muhun jälkensä niin hyvässä kuin pahassa. Niin pyörillä, mopoilla, laskettelu rinteissä temppuilu ja sen harjoittelu oli mulle mieleistä oppimista. Oli vapaus tehdä mutta samalla motivaatio oppia uutta. Tekeminen tapahtui käytännössä ei luokassa istumalla siinä löysi sisäisen flow tilan (tästä myöhemmin lisää) Ympärillä oli saman henkinen porukka, jonka ryhmäpaine sai kehittymään koko ajan. En olisi ikinä voinut edes ajatella, että mitään samankaltaista voisi hyödyntää koulussa oppimiseen. Seuraavassa osassa vähän pohdintoja siihen miksi musta on tullut tällainen kuin olen.

 

Kun kerran keksitään, sitä aina epäillään.

 

Ala-aste oli mulle todella raskasta aikaa, se ei ollut auvoinen aloitus koulutielle vaan täyttä tuskaa. Olen kirjoittanut tästä varmaan aiemminkin mutta kirjoitan siitä silti se, kun on vaikuttanut koko opiskelu elämääni niin suurelta osin ja jättänyt traumaattiset muistot, silmä kulmat kostuvat edelleen, kun aihetta ajattelee. Kuten edellisessä kappaleessa mainitsin koulu, johon menin, oli pieni kyläkoulu maalla, sellainen idyllinen, jossa kaikki tuntuivat toisensa opettajat, oppilaat, vanhemmat. Oli oikein helvetin yhteisöllinen henki, kevät juhlassa laulettiin suvi virttä ja oven edustalle oli asetettu versovia koivuja koristeeksi. Oppilaiden vanhemmat kävivät yhdessä piha talkoissa jäädyttämässä luistelun kentän (minun eivät he olivat yleensä töissä siihen aikaan) se oli ihana turvallinen oppimisen yhteisö, jossa kaikki otetaan huomioon. Todellisuudessa se oli 6 kestänyt helvetti, jossa vietiin viimeisinkin innostus koulunkäyntiä kohtaan, tai niin ainakin minä sen koin.

Oppimisvaikeudet alkoivat jo ensimmäisestä luokasta lähtien tai no ei minulla ollut haasteita itse oppimisen kanssa. Opin kyllä lukemaan ja kirjoittamaan vaikka minulla lukihäiriö onkin ja käsi ala muistuttaa lähinnä hieroglyfejä (jos joku nuorempi lukija ei tiedä, tuohon aikaan koulussa kirjoitettiin kaikki käsin kaunokirjoituksella silloin koko koulussa oli 2 tietokonetta) Muutkin aineet luonnistuvat, olin jopa lahjakas matematiikassa (kiitos keskittymishäiriön joka mahdollisti nopean reaktio kyvyn ja tuhansia ajatuksia pään sisällä samaan aikaan) Ongelma oli se etten osannut käyttäytyä koulussa, kun tunnilla alkoi tylsistyttää aloin ampumaan kuminpaloilla opettajaa, piirtelemään pulpetin kanteen tai ramppaamaan juoma hanan luokse, jonka napin sai painettua jumiin niin että se jäi rämisemään luokkahuoneen kulmaan niin että kaikki häiriintyivät. Eihän sitä lapsi itse voinut tajuta, että tässä voi olla taustalla jotain muutakin, kun se että olen ärsyttävä häirikkö. No näistä sitten opettaja kirjoitteli reissuvihkoon merkintöjä, jotka piti käyttää kotona vanhempien allekirjoitettavana. Nämä olivat sen ajan Wilma viestejä. Äiti ei näistä oikein riemastunut ja muakin hävetti niitä viedä sille. Milloin vihkossa luki, että läksyt olivat tekemättä 3 kertaa putkeen tai koulu akvaarioon oli kaadettu ruokalasta napattua tabascoa. Sitä kun sattui kaikenlaista, alkoi muodostua mielikuva, että aina kun joku oli tehnyt jonkun tihutyön, syyllinen oli minä tai joku muu muutamasta muusta vintiö pojasta, vaikka itselläni ei usein ollut mitään tekemistä koko tapahtuneen kanssa. Se vitutti ja masensi aivan suunnattomasti. Ne lapset, joiden vanhemmat kävivät aktiivisesti koulun piha talkoissa sun muissa yhteisöllisissä tapahtumissa, välttyivät aina rangaistuksilta ja reissuvihko merkinnöiltä. En minä omia vanhempiani siitä syytä, että he eivät sinne kerineet. 90-luvun lama oli jättänyt heille sellaiset velat, että se oli pakko käydä töissä yötä päivää. Niin niistä rangaistuksista vielä. Siihen aikaan opettajat huusivat pata punaisena lapsille ja haukkuivat näitä niiden kyvyttömyydestä, koulussa pistettiin käytävän nurkkaan häpemään tai piti esimerkiksi kirjoittaa vihkoon seuraavaan päivään mennessä 100 kertaa virke “En heitä enää kuminpaloja luokassa” näiden lisäksi oli tietenkin reissuvihko merkinnät ja jälki istunto. Opin kyllä tuosta sen, että ei pidä tehdä jekkua, jos ei kestä kakkua. Silmätikuksi joutuminen söi kuitenkin motivaation koululta täysin. Teki tai ei tehnyt jotain tihutöitä, niihin oli aina syyllinen. Olen monta kertaa miettinyt jälkeenpäin, miksi kukaan opettajista ei puuttunut ongelmieni todellisiin syihin. Oli ilmiselvästi nähtävissä, että minulla oli keskittymishäiriö, kaikki käytöksessä viittasi siihen. Koulu oli myös pieni ja sillä hyvät resurssit puuttua oppilaiden ongelmiin mutta ei niin ei. Se tuskin on kuitenkaan 10-vuotiaan lapsen tehtävä tehdä itselleen diagnoosi asiasta miksi hommat ei luista. Tällä on ollut valtava vaikutus koko loppu elämääni ja ala asteen jättämättä traumat on vaikuttanut mun henkilö persoonaan merkittävästi.

 

Herra sinä, joka olet taivaassa…

 

Alkupuoli ala-asteesta oli mennyt kohtalaisesti mutta koulussa tapahtui jonkin verran vaihdoksia opettajissa. Tämä huononsi asioita entisestään. Sain opettajakseni Merjan, hän oli eläkeikää lähestyvä pitkän linjan opettaja tyyliltään hyvin vanhoillinen ja umpiuskovainen (anteeksi kaikki uskovaiset hän on varmaan syy miksi en teistä juuri välitä) Merja kertoi tosissaan tarinaa, kuinka hänen vanha isänsä putosi tikkailta suoraan kohti betonia mutta Jumalan lähettämä enkeli lennätti hänet nurmikolle ja hän selvisi mustelmilla. Minun ja Merjan välit eivät ennen tätäkään olleet kovinkaan hyvät. Minun käytökseni, kun eivät oikein toimineet ne hänen vanha koulun metodit. Anyway ilmoitin kaikille välitunnilla, että tuo Merjan tarina on pelkkää paskapuhetta, jolla se yrittää saada meidät uskomaan noihin satuihin. Tästä Merja sitten sai kuulla ja lopun voittekin sitten arvata.

 

Viimeinen niitti

Olin aina ollut koulukiusaamista vastaan niin mulle oli aina kotona opetettu. Olin välillä kyllä sivustakatsoja, mutta usein myös puolustin heikompia, se oli ikään, kun mun velvollisuus. Mulla oli jo silloin melko hurja luonto enkä mä pelännyt, että joku tulee vetää turpaan (silloin koulussa oli melko yleistä, että pojat saattoi tapella keskenään) eräänä aamuna meillä oli oppitunti ja opettaja oli jossain muualla luokasta ja luokassa oli melkoinen hulina päällä, me heiteltiin jotain cd levyä siellä ympäriinsä joka sitten sattui osumaan erästä tyttöä päähän ja itkuhan siinä tuli. No opettaja sattui tulemaan luokkaan silloin kun tyttö itki ja me kolme poikaa, jotka oltiin heitelty sitä levyä siellä vietiin opettajan huoneeseen. Tytön isä oli erityisen aktiivinen koulu yhteisö toimimassa ja myöhemmin selvisi, että asiaa oli puitu hyvinkin kyseenalaisesti opettajien ja isän kesken. Juttu kääntyikin niin että minä Aleksi ja Jere olimme kiusanneet pitkän aikaa tätä tyttöä ja olimme koulukiusaajia. Tämä ei kuitenkaan ollut totta mä en ikinä ollut kiusannut tätä tyttöä vaan me vietettiin usein aikaa kahdestaan ennen kun koulu alkoi koulun käytävällä ja oltiin kavereita. Eihän sitä kukaan uskonut vaikka yritin asiasta sanoa, ei aleksikaan olut mikään kiusaaja mutta huonot oli omat kortit siinä vaiheessa kun jäät kiinni ikään kuin savuava ase kädessä. Jere oli kyllä oikeasti kiusaaja, semmoinen nilkki ihmistyypiltään hän oli taitava puhumaan itsensä pois tilanteista ja kiusasi ja ärsytti ihmisiä tahallaan aina kuun siihen, oli mahdollisuus. Jerelle kävi aikuisiällä huonosti, kun hän oli vittuilut baari jonossa edessä olleelle hormoni bodarille. Bodarilla oli palanut pinna ja se heitti laihan Jeren kadun varressa olleeseen kellari kongiin. Jere tippui sinne pää edeltä parin metrin korkeudesta ja sai aivovamman. Mutta takaisin siihen kiusaamisjuttuun. Merja piti meille asiasta puhuttelua ja sanoi sanat, jotka ovat varmasti eniten loukanneet mua koko elämän aikana. “Jere ja Aleksi mä uskon, että te tuutte kyllä selviämään elämässä mutta Antti susta tuskin tulee yhtään mitään” muutenkin oli aika turpaan vedetty olo tässä tilanteessa niin tää veti kyllä viimeisenkin maton mun alta. Tästä tuli sitten valtava selkkaus, kaikkien vanhemmat pyydettiin koululle selvittämään asiaa. Äiti oli muhun aivan helvetin pettynyt ja vihainen koska se oli opettanut, ettei koskaan ketään saa kiusata. Ei sekään mua uskonut siinä tilanteessa ja ymmärtäähän sen. Siinä vedettiin mun alta kaikki tuki ja turva kukaan ei uskonut. Olin lapsi ja olin aivan hermo rauniona siitä kaikesta ja masennuin. Pyysin tapauksen jälkeen tytöltä anteeksi ja kysyin, tuntuiko hänestä, että olin kiusannut häntä. Hän sanoi, että ei tuntunut hän oli kyllä sanonut opettajalle, että Jere oli kiusannut häntä koulussa mutta koska satuimme Aleksin kanssa olemaan mukana siitä cd heitellyssä, joka osui Miian, jouduimme mukaan siihen kiusaus juttuun, vaikka meillä ei ollut osaa tai arpaa. Muuta kun se että meidän pelleilymme aikana heitelty cd oli vahingossa osunut Miiaan. Siitä vaan lähti semmoinen lumipallo efekti, ettei siinä ketään kiinnostanut kuka oli syyllinen ja kuka syytetty, kunhan kaikkia rangaistaan. Voisin kuvitella, että Aarnion oikeus jutussa on monilla varmaan ollut samanlaisia fiiliksiä. Kuulostaahan tämä tarina aika huvittavalta jälkeenpäin mutta sitä se ei silloin ollut. Pieni idyllinen kyläkoulu oli minulle pieni vankila 6 vuoden ajan (btw koulu oli oikeasti tuolloin ympäröity piikkilanka aidalla) Se jätti muhun syvät arvet ja traumat. Asioihin olisi varmasti voinut vaikuttaa omalla käytöksellä, mutta en sitä vain lapsena osannut ja ymmärtänyt tehdä. Kun ei ollut tarpeeksi harrastuksia, johon purkaa energiaansa purin sen koulussa riehumalla tähän, kun yhdisti keskittymishäiriön, jonka vaikutukset opettajat jättivät täysin huomioimatta ei loppu tulos ollut kovin hyvä. Sain kyllä ihan keskiverto todistuksen koulusta mutta se ei kertonut mitään siitä minkälaiset opit koulu minuun todella jätti. Olisin tarvinnut kannustusta harrastuksiin, olisin ollut valmis pistämään niihin kaikkeni, ja koulun olisi voinut jättää tois arvoiseksi. Vaikka koulu maailmalta tuli noihin aikoihin otettua turpaan aika lailla, niin tuli sitä myös annettua. Kuten tuli mainittua mulla oli pienestä pojasta lähtien vahva luonto. Kun mua sitten syytettiin jostain asiasta mitä en ollut tehnyt saivat siitä kuulla kunniansa opettajat, vanhemmat ja muut oppilaat, se oli vaan pakko puolustaa itseään, kun sitä ei kukaan muu tehnyt. Meillä on ollut kotona aina melko tiukka kuri ja niin oli siihen aikaan koulussakin, joten tämmöinen vastaan pistäminen usein johti vielä isompiin ongelmiin. En vaan pystynyt nielemään syyttömänä syyllisyyttä. Olin melko sanavalmis jo silloin. Häirikkö poika, kun laukoo suustaan totuuksia niin, että opettaja joutuu niiden takia noloon tilanteeseen muiden oppilaiden edessä, ei todellakaan johtanut mun pelikorttien paranemiseen. Vikaa oli kaikkein eniten minussa itsessäni, mähän siellä koulussa riehuin, mutta oli sitä siinä koulussakin ja sen opettajissa. Jos joku mut tunteva lukee tätä toivottavasti tämä teksti auttaa sua ymmärtämään vähän paremmin miksi mä provosoidun niin herkästi ja on tosi hyökkäävä, mikäli mun tekoja tai puheita epäillään tai ylipäätään mua vastaan käydään. En myöskään ollut ainoa, jonka elämän suuntaan tämä koulun yleiseksi syylliseksi joutuminen vaikutti. Tässä muutaman muun kohtalot näistä meidän ala asteemme syyllisistä.

 

 

 

Make ja Henkka olivat jo melko villejä Nuoria siihen aikaan 13v ikäisenä he olivat menneet Maken vanhempien mökille ryyppäämään. No kuinka ollakaan mökki paloi, kun uunin luukku oli unohtunut auki. Vakuutus korvasi lopulta mökin. Henkka kuoli viime syksynä huumeiden yliannostukseen. Makella oli välillä ongelmia päihteiden kanssa, mutta nykyisin hänellä on asiat hyvin ja hän omistaa maansiirto firman. Iiron tapasin seuraavan kerran ala asteen jälkeen ollessani kesä töissä kaupungin liikunta toimella. Iiro oli siellä suorittamassa tuomiota törkeästä pahoinpitelystä, joka oli Iiron nuoren iän takin muutettu yhdyskunta palveluksi. Se ei jäänyt Iiron viimeiseksi tuomioksi. Olavista tuli ammattinyrkkeilijä hän otteli useamman matsin mutta ajautui mukaan huume bisneksiin, Olavi hakkasi huume jutussa olleen todistajan todella pahasti ja sai tästä 4v vankeustuomion, jota suorittaa tällä hetkellä. Aleksin elämässä on sattunut vaikka mitä mutta nykyään hän työskentelee raskaan kaluston asentajana ja viettää ihan normaalia elämää. Aleksin hyvä ystävä Pete tappoi itsensä muutama vuosi, sitten hänellä oli rankka päihde tausta. Joni ei ole tehnyt päiväkään oikeita töitä, vaikka ikää on jo 29v hän pyörittää huume/auto kauppaa isänsä kanssa. Sattumalta juuri viime viikolla Länsi-Savossa oli juttu Jonin isästä Jounista, hän oli saanut reilun 4vuoden tuomion törkeästä huumausaine rikoksesta Joni itse oli selvinnyt sakko tuomiolla. Jiristä en oikein tiedä mitä hän tekee nykyään pari vuotta sitten, hän ajoi juhannuksena kännissä hirvi kolarin, josta selvisi, mutta kärysi samalla ratista. Jeren elämän myöhemmät vaiheet kerroinkin jo aiemmin toki lisättäköön, että hänkään ei töitä ole tehnyt päivääkään. Kyllä sieltä koulusta valmistui ihan kunnon kansalaisiakin mutta mielestäni aikamoinen syyllistetyksi joutuneen elämä ei ole mennyt ihan sitä toivotuinta reittiä. Ottaen huomioon, että jos koulussa oli 30 poikaa niistä 20% jotenkin huonoille poluille. Koulun lähes kaikki oppilaat olivat ehjistä keskiluokkaisista omakotitalossa asuvista perheistä. Keittiö psykologina/tutkijana voisi päätellä, että joku vaikutus koulun toiminnalla oli vilkkaiden poikien tulevaisuuteen. Sen puoleen mitä monelle muulle kävi mun elämä on mennyt melko hyvin eikä siitä sen enempää valittamista.

 

Tämä tekstin oli tarkoitus kertoa hauskan oppimisen vallan kumouksesta mutta ajauduin kirjoittamaan siitä kuinka tuskallista oppiminen tai ainakin koulut ovat mulle olleet. Olen silti tykkännyt kouluista ystävien takia. Olen erittäin sosiaalinen ihminen ja mulle koulut on ollut paikkoja tavata ihmisiä. Sosiaaliset taidot on kehittynyt joiden avulla olen elämässäni siihen pisteeseen missä nyt olen. Olen toki saanut perusteet koulusta elämälle mutta yhtään ammattia en ole sitä kautta saanut. Niiden oppiminen tapahtuu työelämässä käytännön työn kautta. Ei valmistuva lääkärikään oikeasti mitään osaa vasta muutaman vuoden kokemuksella hän osaa diagnosoida potilaan tai saa verikokeen virtaamaan ensimmäisellä pistolla. Koulut antavat oppimiselle teoreettisen pohjan, itse oppiminen tapahtuu vasta konkreettisesti työtä tehdessä. Näin tapahtuu ainakin tilanteissa, jossa oppiminen on perusmuotoisesti lukemista tehtävien tekemistä ja tenttiin valmistautumista, jonka läpäistyä asia katoaa päästä kuin pieru Saharaan. Me ihmiset kuitenkin yleensä muistamme kokemukset ne jäävät mieleen. Yksittäinen oppitunti tai luento tuskin jää opiskelijan mieleen, mikäli et satu heittelemään cd levyä samalla… Jotta mielenkiinto säilyy oppiminen vaati motivaatio tekijöitä. Niitä voivat olla esimerkiksi pellisläistäminen tai yhdessä tekeminen, kokeilemalla kehittäminen, tai joku muu tiimiakatemian oppimismetodeista. Koska tämän tekstin lukija on todennäköisesti joku tiimiakatemian opiskelija otin nuo esimerkeiksi. Edeltävät tekstit kertovat siitä mitä hauska oppiminen voi olla (harrastukset) ja mitä sen vastakohta usein on(peruskoulu) Kaikki edellä mainitut peruskoulun osat tappoivat ainakin multa sen oppimisen hauskuuden. Ehkä jotkut tiimiakatemian metodeistakin tuovat muistoja noista ajoista, joita sen takia vierastan. Esimerkiksi pakollinen kirjojen lukeminen luo huonon kaiun oppimiselle kirjoista (tulee mieleen peruskoulu ajat ja äidinkielen pakolliset kirjan luku talkoot). Voihan ne opin lähteet olla muitakin, kun kirjoja sitä vaan pitäisi tuoda enemmän julki. Mä oon tykännyt aina lukea, mutta en kirjoja niihin tuli se kammo koulussa pakottamisesta. Samoin kävi ruusukaaleille, niitä oli pakko ottaa 8 ja lautanen syödä tyhjäksi. Ei oo muuten ala-asteen jälkeen ruusukaalit maistunut. Koska ne kirjat tuntu niin vastenmieliseltä mä aloin lukemaan sanomalehtiä ja myöhemmin, netistä artikkeleita ja foorumeita. Kun jostain asiasta innostuu siitä, tulee helposti luettua tunti tolkulla ja tietoa imettyä mutta tilanne on päin vastainen, jos pitäisi lukea jotain oppiainetta tunti tolkulla. Ajatukseni alkavat harhailemaan ihan muualle jo ensimmäisten lauseiden kohdalla siitä on flow tila kaukana sen on enemminkin selviytymistaistelu tekstin loppuun ja lopulta siitä ei jää mitään käteen. Mun mielestä nykyiset opintojen kirjaus ohjeet tekevät myös tiimiakatemian oppimisesta liikaa peruskoulumaisen, on tarkat muotit, joiden mukaan tulee toimia ja täyttää opinnot. Tiimiakatemialla olla pääasiassa kasvamassa ihmisinä. Miten me kaikki voisimme kasvaa ihmisinä samalla tavalla ja kirjata sen kasvun saman muotin mukaisesti? Ennalta määritetyt toiminta mallit tappavat vapauden ja sitä kautta luovuuden ja sitä kautta hauskan oppimisen. Ei sillä ole oikeasti mitään väliä minkälaisissa treeneissä olet käynyt pölyttämässä mutta jos asiaa aletaan vahtia ja sille asetetaan tiukat normit pölytykset tullaan tekemään pelkästään pakon takia ja ollaan taas samassa pisteessä. Kukaan ei saa niistä mitään irti.

 

Flow tila

 

”Flow tila on oppimisen ja tuottamisen super tila” Tää oli otettu jostain ted talkista, jossa puhuja kertoi keskittymishäiriöstään. btw suosittelen kaikille katsomaan tedXtalkeja ne on ainakin auttanut mua itsetutkiskelussa, sekä siellä on mielenkiintoisia tarinoita erilaisista ihmisistä. Takasin siihen Flow tilaan tai no ei tällä hetkellä siihen vaan siitä kertomiseen. Flow tilalla tarkoitetaan syvän keskittymisen tilaa. Mulla se saa alkunsa intohimosta johonkin asiaa. Asiaan tulee uppouduttua niin syvälle että se sulkee kaiken ympärillä olevan pois, saatat esimerkiksi lukea asiasta, josta innostut tunti tolkulla ilman että olet edes itse huomannut kuinka paljona aikaa siihen, on kulunut. Tai alat tekemään intohimoisesti jotain asiaa ja huomaat saman, aikaa on mennyt tunti tolkulla. Mulle tää on ollut normaali osa elämää, koko mun elämän, on se sitten ollut sitä pyörällä ajamista tai jonkun asian perinpohjaista selvittämistä. Todella harvoin se on kauintenkaan koskenut mitään koulun kautta oppimiseen liittyvää. Syy tähän on varmaan ollut se siitä uupuva vapaus. Kukaan muu ei voi määrätä asiaa, jonka kanssa flow tila tulee saada aikaan. flow tilan perusta on itsestä lähtevä motivaatio, näin ainakin mulla. Tän takia Flow tila on usein helpompi saada aikaan harrastuksien kautta, ne kun todennäköisesti sellaisia asioita, joihin löytyy intohimo. Nykyisin oon päässyt flow tilaan myös tiimiakatemialla projekteja tehdessä. Tää on varmaan ekoja kertoja, kun oon pystynyt hyödyntämään sitä koulusta tulevaan oppimiseen. Toisaalta taas nää projektit, joihin oon innostunut on ollut mun itse kehittämiä, jolloin motivaatio on taas lähtenyt sisältä. Tämä vahvistaa mun käsitystä siitä, että Flow tilaan pääsemine lähtee sisältä. Jos susta tuntuu, ettet ole koskaan päässyt tähän tilaan. Kannattaa alkaa tutkimaan ootko suhtautunut mihinkään asiaan intohimoisesti ja oletko tehnyt asioita itsesi vai muiden takia? Tää on sosiaalisen median aikakaudella todella suuri haaste. Ihmiset usein luovat unelmia siitä mitä haluaisivat olla sosiaalisessa mediassa näkemänsä perusteella. Nää unelmat ovat sellaisia, joita kohti mennään mutta ne eivät saavutettuakaan tuo onnellisuutta, ne kun ovat jonkun muun sulle luomia unelmia. Todennäköisesti ihminen, joka niitä haluaa saavuttaa ei edes tee sitä itsensä vaan muiden ihmisten takia. Tätä on usein vaikea tiedostaa itse. Toistan itseäni, jos et ole päässyt flow tilaan, mieti mihin asiaan sulla on intohimo, jos tää ei auta mieti haluatko oikeasti itse asiaa vai teetkö sen miellyttääksesi tai näyttääksesi muille? Jos et vieläkään löytänyt en osaa auttaa alitettavasti.  Flow tila ei myöskään ole päivästä toiseen kestävä asia, ei ainakaan mulle. Yleensä uuden asian aloittainen saa aikaan flow tilan mutta toiminnan vakautuessa palaat normaaliin rytmiin Flow löytyy kuitenkin usein uudelleen kehittyessäsi toiminnassa tämä vie sinut usein sille seuraavilla tasolle toiminnassasi. Kun olet sinne päässyt koittaa vakautumisvaihe, jolloin toiminta vakautuu ja tekeminen on arkisempaan. Esimerkkinä tästä

 

  1. Flow tila syttyy. = päätät perustaa yrityksen
  2. Flow tila laantuu = olet saanut yrityksen perustoiminnot pyörimään ja toiminta vakautuu.
  3. Flow tila syttyy = Laajennat liiketoimintasi toimialaa
  4. Flow tila lanttu = uusi liiketoiminan laajennus alkaa tuottaa haluttua tulosta
  5. FLow tila syttyy = ostat kilpailevan yrityksen ja laajennat toiseen kaupunkiin.
  6. Flow tila laantuu= ….

 

 

Flow tilaa tulee etsiä se saa intohimon esimerkiksi yritystoimintaan pysymään. Flow ei kuitenkaan voi olla koko ajan jatkuvaa se syö valtavan määrän energiaa ja johtaa satavarmasti burnouttiin, mikäli sitä pyritään pitämään jatkuvasti päällä. Nyt olen sanani sanonut tälle keväälle kiitos jos jaksoit lukea seuraa minua instagramissa @anttiaurinkoinen ja linkedinissä Antti Lyytikäinen jos tämä oli mielestäsi hyvä teksti, jos et pitänyt tee mitä lystäät.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!