Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Elämän tärkein asia

Kirjoitettu 29.05.18
Esseen kirjoittaja: Anna-Mari Back
Kirjapisteet: 2
Kirja: Kirja tytölleni
Kirjan kirjoittaja: Jani Toivola
Kategoriat: 9. YPK:n ulkopuoliset

Elämän tärkein asia, 5.0 out of 5 based on 1 rating
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 5.0/5 (1 vote cast)

Jani Toivolan teos Kirja Tytölleni kolahti minuun. Hän kertoo matkastaan vanhemmuuteen ja pystyin samaistumaan tarinaan monilta osin, sillä polkumme ovat samankaltaisia.

Muistan kun olin raskaana ja kuinka olin maailman onnellisin siitä, että tulen saamaan elämääni lapsen. Olin aina tiennyt, että haluan olla joskus äiti ja nyt se oli toteutumassa. Ostelin vauvan vaatteita ja selasin päivittäin puhelimessa ollutta appia, josta näki sikiön kehitysvaiheet viikko viikolta. Nyt se oli mandariinin kokoinen ja huomenna jo taas isompi.

Kuitenkin onneeni sekoittui vahva pelko. Olin saamassa lapsen yksin. Mitä kaikki siitä miettisivät? Mitä sukulaiset ajattelisivat? Kuinka voin ikinä kerto asiasta? Olin reilusti yli puolenvälin raskaana, kun keräsin rohkeuteni ja päätin kertoa asiasta. Vatsakin alkoi jo näkymään, joten eihän sitä voisi ikuisesti salata. Pelkäsin, koska tiesin, että yhteiskunta ihannoi perinteistä perhemallia, jossa lapsi syntyy perheeseen, jossa on isä ja äiti. Oletetaan, että vain sellaiset lapset voivat olla täysin onnellisia ja yksinhuoltajaäitejä pidetään elämässään epäonnistuneina. Muistan kun raskausaikana yritin etsiä tietoa yksinhuoltajaäideille suunnatuista keskustelufoorumeista tai mahdollisuutta etsiä samassa tilanteessa olevaa seuraa. Kauhukseni löysinkin vihasivustoja ja keskusteluja, joissa yh-äitejä haukuttiin. En ollut vielä edes saanut lastani ja minuun oltiin jo hieromassa jonkinnäköistä epäonnistumisen ja huonon ihmisen leimaa.

Kun viimein sain lapseni oikeasti syliini, tuntui kuin kaikki raskausajan huolet olisivat kadonneet. Katselin pientä poikaani ja mietin mielessäni, mitä jos, häntä joskus tullaan kiusaamaan koulussa. Mitä jos hänelle sattuu jotain pahaa? Se rakkauden tunne, joka minuun leimahti, oli jotain sellaista mitä en ollut koskaan aiemmin kokenut. Poikani oli teho-osastolla ensimmäisinä elinpäivinään ja näin painajaisia, kuinka hoitajat antaisivat hänelle väärää lääkettä aiheuttaen hänen kuoleman. Kun pääsin katsomaan poikaani osastolle, olivat ne päivän parhaita hetkiä. Tajusin, että teen kaikkeni tämän lapsen eteen ja yritän parhaani mukaan suojella häntä.

Sairaalasta kotiin tultuani tuntui siltä, että en nukkunut ainakaan viiteen päivään. Vaikka lapseni nukkui, valvoin siivoamassa ja tekemässä ruokaa. Olen myöhemmin lukenut, että äidin aivot toimivat niin synnytyksen jälkeen. Voi valvoa tuntematta väsymystä, jotta varmasti olisi hereillä kriittisinä ensimmäisinä päivinä. Tätä ei kuitenkaan jatkunut ikuisesti. Onneeni uudesta lapsesta ja äidiksi tulemisesta sekoittui vahva väsymys ja uupumus. Heräsin yksin yöllä antamaan korviketta lapselleni ja huolehdin yksin kaikista hänen tarpeistaan. Toki sain apuakin, mutta varsinkin alussa lapsi oli lähinnä vain minulla.

Kun poikani oli seitsemän kuukauden ikäinen, juttelin neuvolassa väsymyksestäni yöheräilyn vuoksi. En ollut nukkunut seitsemään kuukauteen yhtään yötä ilman, että heräisin noin viisi kertaa antamaan korviketta lapselleni. Olin poikki. Päätin pitää neuvolan vinkeillä pojalleni unikoulun, jossa lapsen annetaan huutaa ja itkeä yöllä nälän iskiessä, mutta maitoa ei silti anneta. Pitelin rääkyvää lastani yökaudet sylissä ja silmät ristissä, hammasta purren pidin pintani. Monet lopettavat unikoulun ensimmäiseen yöhön, sillä se on todella rankkaa. Emme kumpikaan nukkuneet kuin maksimissaan 15 minuutin pätkiä ja itkua oli kamalaa kuunnella. Muistaakseni noin viiden päivän jälkeen, unikoulu tuotti tulosta. Lapsi tajusi, että itku on turhaa ja yöllä ei kerrassaan maitoa saa. Sen jälkeen olen saanut nukkua yöni aika lailla yhtäjaksoisesti ja äitiys helpottui paljon.

Pienen vauvan kanssa eläminen muutti kaiken. Sain tuntea päivittäin suuria rakkauden aaltoja, jotka kulkivat lävitseni kuin hyökyaalto. Oli ihanaa seurata, kuinka lapsi kehittyi ja oppi uutta. Opittiin hymyilemään ja nauramaan, tuli ensimmäinen hammas ja käännyttiin kyljelleen. Muiden silmissä pieniä asioita, mutta äidin silmissä maailman suurimpia asioita. Kaikki nuo hetket kuitenkin sekoittuvat pieneen suruun. Miten ihanaa olisikaan ollut kokea kaikki nuo asiat toisen aikuisen kanssa. Nyt otin vain videoita tilanteista ja lähetin niitä kavereilleni.

Äitiyslomallani yritin suoriutua kaikesta täydellisesti. Leivoin vieraille, siivosin asuntoa, valmistin itse lapselleni soseita, joita laitoin muffinivuokiin pakastimeen odottamaan käytön hetkeä. Otin täydellisiä kuvia lapsestani hienot vaatteet päällä hymyilemässä kameralle. Kerran olin laittamassa lapsestani Facebookiin kuvaa, mutta tarkemmin tarkasteltuani huomasinkin, että hänen paidassaan oli selkeä tahra. Enhän voisi laittaa sellaista kuvaa, ettei kukaan vain ajattelisi, että olen epäonnistunut yksinhuoltajaäiti, joka ei saa pidettyä lapsellaan edes puhtaita vaatteita päällä. En ole ikinä pitänyt siitä ajatuksesta, että joku säälisi minua, tai meitä.

Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka ovat uskaltaneet puhua vanhemmuudesta rehellisesti. Jani kertoo kirjassaan avoimesti riidoistaan oman lapsensa kanssa, huutamisesta ja burn outtiin sairastumisesta. Sini Ariel kirjoitti blogitekstin, jossa kertoi vauva-arjen olevan aivan täyttä paskaa ja että jatkuvasti tuntuu siltä, kuinka olisi vankilassa omassa kodissaan. Itse sen sijaan pyrin varsinkin alussa esittämään, että kaikki on hyvin. Jo raskausajoista lähtien valehtelin neuvolan tädeille, että kaikki on hyvin enkä edes suostunut myöntämään, että tulen jäämään lapsen kanssa yksin. En halunnut sääliä. En osannut tajuta, että olisin voinut saada apua.

Nyky-yhteiskunnassa äideiltä vaaditaan kamalan paljon. Lapsen kasvatukseen on miljoonia eri sääntöjä ja kaupan valmispiltit ovat sama asia, kuin toivoisit lapsellesi tuskallista kuolemaa. Lapsen kanssa täytyy ulkoilla joka päivä, ei poikkeuksia. Lapselle täytyy olla sopivassa rajassa tiukka ja rakastava, mutta ääntä ei saa korottaa. Täytyy olla harrastuksia jo vauvasta lähtien ja telkkariohjelmia ei missään tapauksessa saa katsoa, sillä ne vähentää lapsen älyllistä tasoa ja aiheuttaa vähintään aivokasvaimen.

Sini Ariel sai blogitekstistään hyvin paljon kuraa niskaansa. Miten joku kehtaa puhua omasta lapsestaan tuolla tavalla, ihmeteltiin? Kun taas Tuomas Enbuske kirjoitti kolumnin Sini Arielin tekstin pohjalta puolustaen hänen ajatuksiaan, laitettiin sankarin viitta Tuomaksen päälle. Ihanaa, että mies ottaa kantaa vanhemmuuteen ja ymmärtää äitiydestä, ajateltiin. Yksinhuoltajaäitejä on olemassa kamalan paljon. He tekevät molempien vanhempien työn, mutta saavat kohdalleen usein pelkkiä arvosteluja. Kun taas joku on yksinhuoltajaisä, ollaan jälleen sankarin viittaa ripustamassa päälle. Mahtavaa, että isä ottaa noin paljon vastuuta ja kamala se äiti, joka on kehdannut oman lapsensa jättää.

Mielestäni tämän ajattelumallin on muututtava ja vanhemmuudesta tehtävä tasavertaista. Ei enää äitiyslomia vaan vanhempainlomia. Ei enää oleteta, että vastuu on äidillä, samalla kun isä tekee leipää pöytään. Tehdään osallistuvasta isyydestä normaalia, ei sankaritekoa. Sen pitäisi olla täysin normaalia, että isäkin on täysillä mukana lapsen elämässä ja jakaa ajatuksiaan vanhemmuudesta. Ei vaadita liikaa vanhemmilta. Jokainen on omalla tavallaan paras mahdollinen vanhempi.

Olin käynyt pääsykokeissa Tiimiakatemiaa varten jo silloin kun olin raskaana. Pääsin suoraan sisään, mutta tiesin, etten voi vielä aloittaa. Lapseni oli tasan yhdeksän kuukautta vanha, kun Tiimiakatemia lopulta alkoi ja vein hänet hoitoon. Kaikki olivat sanoneet, kuinka kamalaa se ensimmäinen hoitoon jättäminen tulee olemaan ja kuinka lapsi tulee itkemään perääni. Oma poikani sen sijaan jäi täysin tyytyväisenä nököttämään hoitopaikan lattialle ja minä lähdin tyytyväisenä kohti uutta jännittävää vaihetta elämässäni. Tuntui aivan ihmeelliseltä kävellä Kuokkalasta rajakadulle yksin, vailla huolen häivää. Ei ollut vaunuja työnnettävänä, ei nälkäistä suuta ruokittavana. Tunsin olevani niin vapaa, että olisin voinut tanssia.

Nautin päivistäni Tiimiakatemialla kaiken muun lisäksi myös juuri sen takia, että sain hetken hengähdystauon. Toisinaan minusta tuntui, kuin olisin lomalla, kun istuin rajakadun tunneilla ja tein tehtäviä. Muistan kun Forest and Back koitti. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin lapseni kanssa eri paikkakunnalla ja vieläpä yönkin erossa. Tunsin olevani elossa ja samalla kamalan ikävissäni. Kun lähdimme myymään ilotulitteita viikoksi Helsinkiin, nautin joka hetkestä, kuitenkin odottaen puhelimeen kuvia lapsestani. Mietin, tällaistako elämäni ennen oli? Että voin vain pestä kasvoni ja hampaani ja alkaa nukkumaan ilman, että huolehdin kenenkään muun tarpeista.

Vaikka työpäivien aikainen vapaus olikin mielestäni mahtavaa, oli kuitenkin aivan yhtä mahtavaa mennä päiväkodille ja hakea oma lapsi kotiin. Minulla oli nyt työelämä ja lapsielämä ja yritin parhaani mukaan saada ne soljumaan kauniisti yhteen. Pian huomasin, että piltit olivat astuneet elämäämme ja ei ollutkaan enää voimia imuroida koko aikaa. Osasin höllätä hieman.

Huomasin kuitenkin pian, että työelämän ja lapsiarjen yhdistäminen alkuhuuman jälkeen ei ollutkaan mikään helppo juttu. Olin jatkuvasti väsynyt mikä vei energiaa pois akatemian hommista. Olin jatkuvassa aikataulukiireessä. Aamuisin minulla on puhelimessani ensin herätys itselleni, sitten lapselleni, sitten herätys siitä, että pitää alkaa pukemaan lapselle päälle, sitten herätys, että pitää lähteä kävelemään päiväkodille ja sitten herätys, että pitää kävellä akatemialla. Kaikki on tarkkaan aikataulutettu minuutilleen, että onnistun joka aamuisessa taistelussani. Sitten kun olen akatemialla ja olen kirjoittamassa juuri esseetä flow päällä, tajuankin, että jaaha, päiväkodille lasta hakemaan ja katsellaan sitä esseetä sitten joskus myöhemmin.
Työreissuja tarjotaan paljon, on virkistäytymisiä illalla, on tapahtumia, on vaikka ja mitä ja haluaisin osallistua kaikkeen. Toisinaan tuntuu kuitenkin, että pelkkä lapsen hoidon suunnittelu vie niin paljon energiaa, että sanon mieluummin ei. Akatemiapäivän jälkeen yritän olla mahdollisimman paljon läsnä lapselleni ja sitten kun saan hänet nukkumaan, on minulla pari tuntia aikaa itselleni ennen omaa nukkumaan menoa. Silloin olen kuitenkin usein jo niin poikki, että saatan vain tuijottaa telkkaria tai kännykkää ja miettiä mielessäni, että nyt pitäisi siivota ja kirjoittaa esseitä, mutta ei vain pysty.

Jaan usein elämäni ennen ja jälkeen lasta -aikaan. Käytän usein puheissani sanontaa, se oli joskus silloin ennen lasta muistellessani menneitä. Ihmettelen usein, mitä ihmettä oikein tein vapaa-ajallani silloin ennen lasta. Nykyään jos poikani menee isälleen ja olen arkena yksin kotona, saatan vain istua sohvalla ja miettiä mitä tekisin. Tuijottelen seiniä ja pyörittelen sormia. Usein saan innostuksen puuskan, että nyt täytyy tehdä kaikki mahdollinen saman illan aikana. Pitää käydä kävelyllä, pitää mennä elokuviin, pitää käydä ravintolassa syömässä, pitää nukkua päikkärit, pitää tehdä akatemian hommia ja illalla pitää mennä juhlimaan. Haluan tehdä kaiken, kun kerrankin voi.
Mietin usein, että minulla ei silloin ennen ollut harmaata aavistustakaan, miten elämäni voisi muuttua. Kuinka huolettoman juhlijan elämä kääntyisi kerralla toiseen suuntaan. Ennen en osannut arvata, kun kävin kaupassa tai vein roskia, että joku päivä nuokin arkiset askareet olisivat minulle kovan työn takana. Pelkkä roskien vieminen nykyään saattaa olla puolen tunnin homma, jos lapsi päättää, että ei halua lähteä reissulle mukaan.

Olen kokenut niin suurta väsymystä lapsen syntymäni jälkeen, että olen epäillyt kaikkea aivokasvaimesta kilpirauhasten vajaatoimintaan. Kävin jopa verikokeissa selvittämässä asiaa, mutta mitään normaalista poikkeavaa ei löytynyt. Olen kokenut myös suurta yksinäisyyttä kasvattaessani lastani yksin ja liian suurta vastuun kantamista yhdelle ihmiselle. Varaan lääkärinajat yksin ja koitan muistaa päiväkodin lelupäivät parhaani mukaan. Koitan muistaa käydä kaupassa hakemassa lisää ruokaa, varata päiväkodin hoitoajat ja pestä pyykkiä. Välillä tuntuu, että on niin paljon muistettavia asioita, että en yksinkertaisesti vain voi muistaa kaikkea. Kerran kaverini koputti ovelleni ja avatessani oven ihmettelin, mitä hän siinä tekee ilmoittamatta. Kaverini muistutti, että olimme juuri edellisenä päivänä sopineet, että värjäämme yhdessä toistemme hiukset. Jos en kirjoita jotain ylös, se katoaa mielestäni saman tien.

Nyt akatemia alkaa olemaan loppusuoralla. Lapseni on kasvanut ja kehittynyt tänä aika hurjan paljon ja juhlii tämän vuoden lopulla jo neljänsiä syntymäpäiviään. Elämme onnellista arkea yhdessä. Juuri tällä hetkellä kello on 22:40 ja kirjoitan sängylläni tätä esseetä ja poika nukkuu omassa huoneessaan omassa sängyssään. Hän on viime aikoina mennyt huonosti nukkumaan ja saattaa huutaa 10 minuuttia putkeen, kuinka ei aio nukkua enää ikinä koskaan. Silloin menen hetkeksi hänen vierelleen makoilemaan ja kerron hänelle iltasadun. Tänään kerroin sadun lentokoneesta, joka ei ollut vielä koskaan lentänyt ja konetta pelotti paljon. Lopulta lentokone uskalsi ilmaan ja sai vietyä kaikki iloiset ihmiset Afrikkaan, jossa tiikerit ja leijonat asustaa. Poikani nousi sadun kerrottuani ylös ja kysyi: ”äiti, miksi sinä et luetellut kaikkia Afrikan eläimiä? Siellähän asuu vielä krokotiili, kirahvi…..jne.” Niinpä keskustelimme yhdessä vielä Afrikan eläimistä ja lopulta sain luvan poistua huoneesta. Lapseni huomaa heti, jos kerron iltasadun hätäisesti tai en ole aidosti läsnä.

Akatemian aikana kasvanut uupumus on vienyt minulta paljon. Vaikka yritän, niin tuntuu, että en saa annettua itsestäni tarpeeksi lapselleni enkä myöskään akatemialle, sillä molemmat ovat niin vaativia. Haluan olla aidosti läsnä oleva äiti, joka jaksaa kertoa lapselleen iltasadun ilman, että yrittää hätäillä loppuun. Haluan, että jaksan istua lattialla ja värittää kynillä ja opetella kirjaimia. Haluan antaa lapselleni parhaan mahdollisen lapsuuden. Koen, että lapselleni läsnä oleminen on tällä hetkellä tärkein tavoite, sillä olen antanut väsymykselle jo liikaa tilaa. Olen kyllästynyt tehtävälistoihin ja siihen, että elämä tuntuu suorittamiselta. Olen myös ylpeä siitä, että olen selvinnyt tännekin asti ja pitänyt kaiken suhtkoht kasassa.

Burn out ja uupumus ovat sellaisia asioita, jotka ovat yleisiä yrittäjän elämässä ja myös meillä Tiimiakatemialla. Mielestäni tärkeää on puhua niistä avoimesti, eikä kieltää tosiasioita. ”Mitä pidempään kuljet suljetulla sydämellä, sitä vaikeampi sitä on avata.” -Jani Toivola kirjoittaa kirjassaan. Tuntuu siltä, että nykyään arvostetaan aivan liikaa ylisuorittamista ja kaikessa mukana olemista. Niin äitiydessä kuin työelämässä tai meillä täällä Tiimiakatemialla. Yritetään tehdä koko ajan enemmän ja enemmän ja lopulta romahdetaan. Toivoisin, ettei kukaan joutuisi siihen romahduspisteeseen, vaan osattaisiin pysähtyä ajoissa ja miettiä tosissaan mitkä asiat elämässä ovat kaikkein tärkeimpiä. Miettiä omaa ajankäyttöään järkevästi ja antaa arvoa vapaa-ajalle. Aina ei tarvitse sanoa kaikkeen kyllä vaan omaa jaksaminen pitää osata laittaa etusijalle. Toiset jaksaa enemmän ja toiset vähemmän, eikä kenenkään kuuluisi arvostella niitä, jotka kertovat avoimesti burn outistaan, sillä se vaatii rohkeutta.

Olen pohtinut paljon tulevaisuuttani etenkin työelämän kantilta ja sitä mitä siltä haluan. Olen aina ennen ajatellut, että minusta tulee yrittäjä, mutta nyt olen tullut toisiin ajatuksiin. Haluanko niin suurta vastuuta, jonka tiedän vievän energiaa pois lapseltani? Mitä jos en olekaan kunnianhimoinen? Onko ihan OK jos omat unelmat onkin pieniä ja tärkeintä onkin olla hyvä äiti? Haluan kuitenkin tehdä työtä, josta nautin ja jota teen täysillä. Voinko tehdä töitä täydestä sydämestä jos teen niitä jonkun toisen yrityksessä? kysymyksiä leijailee päässäni päivittäin. Nyt koitankin muistella aikaa ennen lasta ja sitä mitä silloin todella elämältä toivoin. En jaksa stressata sitä, että minulla ei ole selkeää suuntaa uralleni. Uskon kaiken selviytyvän ajallaan. En tiedä vielä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta jos minun tulee valita työn ja lapsen väliltä, tulen aina valitsemaan lapsen, sillä hän on minulle tärkeintä maailmassa. Toivon hänelle parasta mahdollista elämää ja minä olen se ihminen, joka voi antaa hänelle eväitä siihen.

Joskus minua vielä arastutti kertoa uusille ihmisille se, että elän lapseni kanssa yksin. Pelkäsin, että minua pidettäisiin epäonnistujana. Pelkäsin, että lastani säälittäisiin. Monesti olenkin saanut kuulla epäilyksiä siitä, miten lapseeni vaikuttaa perhemuotomme ja onko hän siitä surullinen. Lapseni ei kuitenkaan ole koskaan kokenut mitään muutakaan, joten miten hän voisi kaivata sellaista minkä olemassaolosta ei oikein edes tiedä? Hän on onnellinen ja vauhdikas lapsi, jolle meidän elämä on aivan täysin normaalia. Suurimman osan ajasta hän on minun luonani ja nykyään enenemissä määrin myös isällään. Hänellä on rakastavat mummut ja papat ja paljon viisaita aikuisia ympärillään. Ei hän tiedä mikä perhemuoto yhteiskunnassa on ihannoinnin kohde. Hänellä ei ole hajuakaan mistään odotuksista, vaan hän elää jokaista päivää avoimin mielin. Tiedän, että vanhempana hän voi ajatella toisin, mutta en halua murehtia siitä. Teen parhaani ja se riittää.

Nykyään uusia ihmisiä tavatessani en arkaile enää kertoa, että elän lapsen kanssa ilman puolisoa. Olen tullut järkiini ja tajunnut, että minulla ei ole mitään syytä hävetä. Olen tehnyt niin paljon lapseni eteen ja kulkenut kivisen tien kasvattaessani hänet yksin. Miksi tuntisin siitä häpeää, sillä olen asiasta ylpeä? Toisinaan väsyttää ja kiukuttaa ja hermostun pienelle lapselle aivan turhista asioista ja samoin hän minulle. Sitten pyydetään anteeksi ja halataan. Sellaista meidän pienen perheen elämä on.

Tagit:

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!