Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Korkeintaan vähän väsynyt

Kirjoitettu 02.11.20
Esseen kirjoittaja: Ella Saikkonen
Kirjapisteet: 3
Kirja: Korkeintaan vähän väsynyt - Eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä
Kirjan kirjoittaja: Eeva Kolu
Kategoriat: 8. Henkinen kasvu, 8.2. Yrittäjänä kasvun taidot ja työkalut, 8.4. Ihmisen tulevaisuus, 9.08. Henkinen kasvu

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Korkeintaan vähän väsynyt -kirja on nuoren naisen, bloggaaja Eeva Kolun, kertomus nuoruudesta aikuisuuteen ja työelämään, läpi kolmen burnoutin. Kirja on pistävä ja samaistuttava kuvaus nyky-yhteiskunnasta ja suorituskeskeisestä kulttuuristamme, sekä milleniaalien uudesta uhkaavasta sukupolvikokemuksesta – burnoutista. En ole koskaan ajautunut burnoutiin, mutta muutamia kertoja olen käynyt kolkuttelemassa jaksamiseni rajoja. Olen ollut useamman viikon tilassa, jossa töiden lisäksi en jaksa kuin nukkua, siivoamisesta ei tarvitse edes haaveilla. Olen sairastanut munuaistulehduksen kaksi kertaa jouluaattona juuri kun velvollisuuksista on päässyt hellittämään. Sattumaako? Tuskin. Omat kokemukseni rajojen kolkuttelusta ovat sekä luonteeni, oppimieni käytösmallien, ajatusvinoutumieni ja ympäröivän suorituskeskeisen yhteyskunnan muodostama katkeran suloinen cocktail.

”Oma määritelmäni ylisuorittajalle: henkilö, joka kokee olevansa olemassa vain tulosten, saavutusten ja päämäärien kautta.” – Eeva Kolu

Niin kauan kuin muistan, ovat merkittävimpänä mittarina onnistumisilleni toimineet arvosanat. Ylioppilaskirjoituksissa istuessani tiesin, etten tule hakemaan jatkokoulutukseen, johon tarvitsisin kyseisiä papereita. Silti olin päntännyt kokeisiin aamusta iltaan useamman kuukauden. En jahdannut hyvää todistusta. Jahtasin onnistumisen tunnetta ja arvostusta. Mustissa kuorissa oleva paperi oli vain väline.

Tiimiakatemia ja yrittäjyys ovat olleet minulle merkittävin ravistelu pois opitusta mallista ja silmien avaus siitä, että mittarina itselle ei voi toimia pelkästään toisen antama arvio ja numero. Yrittäjänä kukaan ei arvioi suorituksiani numeroin, vaan onnistumiset ja epäonnistumiset täytyy itse ymmärtää ja tulkita. Malli on kuitenkin syvälle juurtunut ja huomaan edelleen eksyväni kyseiseen suden kuoppaan ajoittain; määritän onnistumistani muiden mielipiteiden mukaan. Tiedostaessani tämän käytösmallin, olen pyrkinyt aktiivisesti tunnistamaan tilanteet, joissa olen onnistunut tai epäonnistunut omasta mielestäni. Olen merkittävästi kehittänyt kykyäni reflektoida omaa tekemistäni, kun taas ennen itsetutkiskelun sijaan mielipiteet olivat muiden käsissä ja tulokset numeroina paperilla.

 

Maailma on minulle velkaa!

Kirjaa lukiessani havaitsin merkittävän ajatusvinouman, joka on vaikuttanut elämääni pienestä lapsesta saakka ja vaikuttaa taatusti vaistonlailla vieläkin; ajatus siitä, että kaikki saavutukset ja hyvä on itsestä kiinni. Mitä enemmän tekee ja pinnistää itsestään irti, sitä enemmän elämässä saavuttaa. Palkintoa ja kiitosta odotellessani, olen mieleni sopukoissa (ja ääneen…) kironnut lukemattomia kertoja sitä, kuinka kiitos tuntuu ohjautuvan aina ”väärään” osoitteeseen tai kuinka kaikesta yrityksestä huolimatta paska osuu tuulettimeen kerta toisensa jälkeen.

Olen odottanut universumilta palkintoa, mutta palkinnonjakoa ei taida olla tulossa. Olen kerta toisensa jälkeen puristanut itsestäni vielä yhden pisaran enemmän ja aiheuttanut itselleni sitäkin enemmän turhautumista ja kirosanoja, kun kiitosta ei kuulukaan. Ja sitten olenkin jakanut verbaalisen ”kiitokseni” maailmalle… Tämä ajatusvinoutumani on taatusti ajanut tekemistäni eteenpäin määrätietoisesti, mutta on myös aiheuttanut elämääni turhautumista, josta osansa ovat taatusti saaneet ympäröivät ihmiset. Sen sijaan, että onnellisuus olisi tullut luokseni kiitoksena tekemisistäni, olen ajanut sen kerta toisensa jälkeen kauemmaksi, ajoittain ulottumattomiin.

 

Onnellisuus on merkityksellisen elämän sivutuote, ei päämäärä!

Onnellisuus, aikamme jahdatuin tavoite ja päämäärä. Onnea ei voi ostaa, mutta siitä huolimatta kirjakaupat pursuavat opuksia, jotka lupaavat onnea kaupan kylkiäisenä. Suomi on vuodesta toiseen notkunut maailman onnellisimpana maana tilastoissa, joskin myös hieman ristiriitaisesti itsemurhatilastojen kärkikahinoissa samaan aikaan.

Joitakin viikkoja takaperin minulta kysyttiin mistä unelmoin. No onnellisuudesta tietenkin! Vastapallona tulikin kysymys, että enkö sitten nyt ole onnellinen. Tietysti olen onnellinen nyt. Aloin ensimmäistä kertaa ajattelemaan haaveeni tuottamaa ristiriitaa. Mitä enemmän ajattelen onnea jonakin tulevaisuuden haaveena tai tavoitetilana, sitä kauemmas se menee tästä hetkestä. Ironista, että mitä enemmän onnellisuutta jahtaa, sen kauemmas se menee ja kuinka se tuntuukin olevan aina menneessä tai tulevassa, vaikka onnellisuuden tunteen kokee hetkessä. Uskon, että tämä onnellisuuden kaipuu ei ole vain yksilökokemus vaan koko maailmaa riipivä tunne, ainakin vauraissa hyvinvointivaltioissa. Kollektiivinen mielipide tuntuu olevan, että maailmassa oli onnellisempaa ennen. Ennen ilmastonmuutoksen aiheuttamia katastrofeja, ennen maailman laajuista pandemiaa ja ennen sosiaalista mediaa. Sulkematta silmiä edellä mainitsemieni esimerkkien tuottamalta epäonnelta, maailma on vauraampi, kehittyneempi ja parempi kuin koskaan.

Kirjassa, onnellisuuden ja itsemurhien korrelaatiota tutkineessa tutkimuksessa havaittiin, että köyhemmissä maissa tehtiin merkittävästi vähemmän itsemurhia vuosittain, vaikka onnellisuusmittauksissa köyhät maat eivät ole mukana taistelemassa kärkipaikoista. Onnellisuuden sijaan selitys löytyi merkityksellisyydestä. Merkityksellisyyttä synnyttää ihmisten väliset riippuvuussuhteet ja tunne siitä, että on osa jotain isompaa kuvaa. Tutkimuksessa havaittiin myös, että mitä enemmän yksilöä korostava kulttuuri on kyseessä, sitä vähemmän merkityksellisyyttä koettiin. Tämä on mielestäni erittäin mielenkiintoinen havainto, sillä kulttuurimme esimerkiksi Suomessa on hyvinkin yksilökeskeinen.

 

Minulla on elämässäni useitakin merkityksellisiä yhteisöitä ja ihmissuhteita, joissa olen osallisena. Tiimi on näistä yksi merkittävimpiä ja siksi olen ottanutkin erityisen kovasti sen, kun pintaan on noussut tiimin sisältä tiimin ylitse ajavia intressejä ja tavoitteita/haaveita, joissa tiimimme ei olekaan enää keskiössä. Olen hyvin kärjistetysti kokenut minulle merkityksellisen yhteisön murenevan silmieni edessä. Olen kyseenalaistanut myös omaa merkitystäni tiimin jäsenenä; enkö olekaan semmoinen tiimipelaaja, jota tarvitaan kehittymisessä ja kasvamisessa, vai olenko enemmänkin hidaste yksilöiden kehittymiselle?

Näkemykseni on kuitenkin yksipuolinen ja mustavalkoinen, vaikka asia ei olekaan aivan yksiselitteinen. Olen liiderinä paljon pohtinut kiitoksen ja merkityksellisyyden yhteyttä toisiinsa: onko kiittämättömyys syynä, että osa tiimistämme ei koekaan olevansa merkityksellisiä tiimin jäseniä ja siksi on valmis pistämään muut intressit tiimin edelle? Milleniaaleille ominaista on tarve saada palautetta jatkuvasti, samoin kuin kiitosta onnistumisista. Kuitenkin kiitoksen puute tuntuu olevan toistuva teema useissa organisaatioissa ja merkittävä haaste esimerkiksi sitouttamisen kannalta. Mikä on juurisyy ja mikä seuraus?

Niin surkuhupaisaa kuin se onkin, nämä yllä mainitsemani kolme teemaa/ilmiötä nivoutuvat keskeisesti toisiinsa; suorituskeskeisyys, kiittämättömyys ja merkityksellisyyden tunteen puuttuminen. Kun suorituskeskeinen ihminen jää vaille kiitosta tekemästään työstä, kärsii myös tunne omasta merkityksestä. Erityisesti jos kyseessä on minun kaltaiseni henkilö, joka on oppinut ajatusmalliin, että numerot ja arvosanat toimivat onnistumisten peilinä. Soppa on valmis. Uskon, että kiitoksen kulttuuri on kuitenkin keskeisin ratkaisumalli lähteä purkamaan tätä noidan kehää. Se onkin merkittävin tavoite loppuajalleni liiderinä: luoda Graviin yrityskulttuuri, jossa jokainen tuntee olevansa merkityksellinen osa tiimiä jokainen päivä.

Tagit: , , , , , , , , , , ,

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!