Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

En ennen ole tajunnut, kuinka helposti ja pienestä sytykkeestä pelko johonkin voi puhjeta. Saati sitten kuinka monenlaisessa tilanteessa tiedostamatonkin pelko voi ohjata ihmisen toimintaa. Tämä kirja auttaa pelkojen havaitsemisessa sekä hieman miettimään myös, mistä tai miksi ne ovat syntyneet, ja erityisesti, mistä ihminen jää paitsi, jos antaa pelon hallita elämää – toisin sanoen analysoi, mikä on pelon hinta.

Kuten Hyppönenkin kirjassa mainitsee, pelko auttaa suojautumaan meitä ikäviltä asioilta. Mutta läheskään kaikki arkipäiväiset pelkomme eivät varsinaisesti liity hengissä selviytymiseen saati tilanteeseen, joka saattaisi vahingoittaa meitä. Silti pelottavissa tilanteissa tai kuvitellessamme tulevaa pelottavaa tilannetta kehomme saattaa herkästi iskeä päälle suojautumismekanismin. Esimerkkitilanteina esiintyminen, myyntitilanne, tai epäonnistumisen pelko yleensäkin missä tilanteessa tahansa. Näitä tilanteita ei aina voi välttää, mutta pelkoa niissä voi vähentää. Kuinka paljon enemmän voisimme silloin saavuttaakaan?

Yksi merkittävimpiä huomioita kirjassa oli juuri epäonnistumisen pelkoa käsittelevä kappale ”Älä yritä mitään”, jossa Hyppönen esittelee Stanfordin yliopiston järjestämän koetilanteen. Kokeessa viidesluokkalaisille lapsille oli annettu eteen tehtävä, joka oli kaikkien lasten suhteellisen helposti ratkaistavissa. Kaikki lapset onnistuivat tehtävässä, mutta kaikille ei annettukaan samanlaista palautetta. Osalle lapsista annettiin kehuja älykkyydestä: ”Vau, oletpas sinä fiksu.” Toiset lapset taas saivat kuulla kehuja, kuten: ”Vau, menipä tosi hyvin, teit varmaan tosi paljon töitä tämän eteen.” Molemmat kuulostavat kannustavilta ja hyviltä kehuilta, joissa ero vaikuttaa ensi kuulemalta mitättömän pieneltä, eikö? Kokeen edetessä näiden kehujen ero on kuitenkin merkittävä.

Tehtävät vaikeutuivat ja jokainen lapsi epäonnistui jossain vaiheessa vuorollaan. Tämän jälkeen lapset saavat valita tehtävän vaikeusasteen itse. Havainto on ällistyttävän selvä: ne lapset, joiden älyä kehuttiin, valitsivat lähes poikkeuksetta helpon tehtävän, kun taas ne lapset, joiden ahkeruutta ja työntekoa kiiteltiin, valitsivat lähes aina vaikean tehtävän.

”Fiksut” lapset valitsivat helpomman tehtävän juuri siksi, että se todistaisi heille itselleen sekä myös muille sen, että he ovat fiksuja koska osaavat ratkaista tehtävän. Ennen vaikeusasteen valintaa, kun heiltä kysyttiin miksi heidän mielestään he epäonnistuivat, tutkijat kuulivat saivat vastauksia kuten ”en varmaan ole kovin hyvä tällaisissa.” Nämä lapset omaksuivat kehujen pohjalta ajattelutavan, että omaa kyvykkyyttään ei juuri voi kehittää. ”Ahkerat” lapset taas ajattelivat epäonnistumista mielummin palautteena; se, että ei onnistunut ratkaisemaan tehtävää määräajassa, tarkoitti vain sitä, ettei ollut vielä oppinut ratkaisua. Heille se ei tarkoittanut, että olisi liian tyhmä suorittamaan sitä, vaan uskoivat, että omaa kyvykkyyttään on mahdollista kehittää. He uskalsivat haastaa itsensä kokeilemaan vielä uudestaan vaikeita tehtäviä, kun taas toiset pelkäsivät ”fiksun maineensa” menettämistä ja epäonnistumista ja valitsivat näin ollen helpon tehtävän.

Miksi tämä aihe kiehtoi minua eniten? Siihen on niin helppo samaistua. Lähes kaikki varmasti tunnistavat itsessään jonkin verran molempien ajattelutapojen ominaisuuksia. Olin ällistynyt noinkin pienten kehujen todellisista vaikutuksista. Aikaisemmin niin huolettomalta vaikuttanut toteamus ”oletpas fiksu” tuntuu nyt niin rajoittavalta ja niin huonolta vaihtoehdolta, että en ikinä halua sanoa sitä omille lapsilleni. Saati sitten kenellekään tutulleni, oli sitten lapsi tai aikuinen. Pelkkä fiksu -sanan kuuleminen tuo heti mieleeni tämän tutkimuksen ja pienoisen vastareaktion tuota sanaa kohtaan.

En usko, että tämänkaltaiset ajattelutavat aina johtuvat ainoastaan ulkoisista vaikutteista, vaikka niillä on varmasti paljon vahvistavia vaikutuksia. Usein kommentit (vai tekosyyt?) kuten ”en vaan osaa” tai ”en ole hyvä tässä” ovat vain helpompi hyväksyä – ehkä koska silloin oikeutat itsesi olemaan laiska opettelemaan. Keskustelukumppanisi ei välttämättä ajattele näin. Hänkin saattaa ajatella, että jos et yksinkertaisesti omaa loogista päättelykykyä tai osaa kokata, sitten ei vain voi mitään. Ihminen, joka taas tietää, että harjoittelemalla kehittyy, luultavasti kannustaa sinua eteenpäin ja sanoo ”kylläpäs osaat.”

Omalta osaltani samaistun tähän aiheeseen niin, että vaikka olen pienestä pitäen piirrellyt ja ollut kiinnostunut kuvaamataidosta, valokuvaamisesta ja kuvankäsittelystä, olen töitäni kohtaan välillä todella kriittinen. Minua kehuttiin pienenä todella luovaksi, taiteellista silmää omaavaksi, taiteilijaksi. Maailma on täynnä upeita taiteilijoita, ja heidän töihinsä verrattuna omat teokseni näyttävät silmissäni välillä noloilta töherryksiltä. Mutta miten taidetta voi verrata, kun eri tyylejä on niin lukemattomia? Annan kriittisyyteni haitata ajatteluani ja pientä unelmaani siitä, että voisin joskus työskennellä esimerkiksi graafisena suunnittelijana, kuvittajana, valokuvaajana tai jonkin muun visuaalisen alan ammattilaisena.

Vuosia sitten hain arvostettuun visuaalisten alojen yliopistoon Yhdysvalloissa, Art Institute of Atlantaan, ja osallistuin suureen stipendikilpailuun. Lähetin tehtävään vaaditut viisi eri taiteenlajin teostani arvosteltavaksi ja voitin yksin koko pääpalkinnon, 15 000 dollaria lukukausimaksuja varten. Vanhempani olivat niin ylpeitä, että hyvä kun eivät laittaneet lehteen ilmoitusta. Kauan laskeskeltuamme lukukausimaksujen yhteissummia päätin kuitenkin olla menemättä kouluun, ja stipendi annettiin jollekin toiselle. Vaikka näin kävi, silti fiilis siitä, että yksistään teokseni toivat minulle jotain niin suurta, oli uskomattoman hyvä. Olen myös ollut kuvaajana häissä, tehnyt kuvituksia ystäväni peliin sekä suunnitellut pyynnöistä muutaman logon, sen lisäksi että olen piirtänyt ja valokuvaillut harrastuksekseni vuosia.

Vaikka en ole kovin aktiivisesti pyrkinyt taidealalle tai visuaalisen alan töihin, ajatus on kutitellut takaraivossani jo kauan – ja olen aina ollut taiteesta kiinnostunut. En vain koskaan ole ajatellut olevani tarpeeksi luova ja hyvä sillä alalla. Ehkä nyt alkaa olla aika taas ottaa penaali ja piirrustusvihko esiin useammin kuin muutaman kerran vuodessa ja päästä taas piirtämisen rutiiniin käsiksi. Se haave paremmasta kamerastakin on jo neljä vuotta vanha, mitäpä jos nyt olisi aika.

Ei niin pientä tai typerää pelkoa, ettei se voisi tehdä onnettomaksi

Alaotsikko viittaa kirjassa olevaan samannimiseen kappaleeseen, jossa käsitellään FoMO-ilmiötä (Fear of Missing Out). Lyhyesti selitettynä sen sijaan, että ihminen olisi läsnä senhetkisessä tilanteessa hän pelkää, että missaa jotain parempaa, joka tapahtuu muualla samaan aikaan. Tämä saattaa kuulostaa jokseenkin sekopäiseltä, mutta valitettavasti tämä on laajeneva ilmiö, eikä sosiaalinen media ole ainakaan sitä lievittänyt. Itsestään tästä pelosta puhumisen sijaan minua kiinnostaa kovasti sen vaikutus onnellisuuteen. Hyppösen kirjassaan esittelemä Matthew Killingsworthin julkaisema sovellus (www.trackyourhappiness.org) on antanut kiinnostavaa dataa siitä, mitä ihmiset tekevät ja ajattelevat juuri silloin, kun he tuntevat olevansa onnellisia tai alakuloisia.

Yllättävää kyllä, sovelluksen antamat tulokset viittaavat siihen, että ihmisten tekemisellä ei näytä olevan niin suurta vaikutusta heidän onnellisuuteensa kuin voisi kuvitella. Suurempi vaikutus onnellisuuteen on sillä, harhailevatko heidän ajatuksensa muualle senhetkisestä tilanteesta. Jos ajatukset eivät pysy siinä, mitä ihminen on tekemässä, he raportoivat onnettomia tunnetiloja. Kun taas ajatus pysyy läsnä hetkessä, ihmiset raportoivat enemmän onnellisuudesta. Hyppösen sanoin: ”Kyvyllä ajatella jotain muuta kuin sitä, mitä on tekemässä, on emotionaalinen hinta.”

Huh huh. Kyllä tuo läsnä oleminen on valitettavasti vähentynyt aivan liikaa älypuhelinten tultua. Itselleni se ei ole kovin luontaista jutella WhatsAppissa kavereiden kanssa tai selata Instagramia, kun on muita paikalla. Muutaman kerran, kun olen ollut sosiaalisessa tilanteessa jossa kaikki muut räpläävät puhelimiaan, minusta on tuntunut, että olenkohan outo kun minulla ei ole puhelinta kädessä ja vain tarkkailen toisia? Kuuluisiko minunkin tuijottaa ruutua? Äh, minulle tulee siitä vain huono omatunto. Mutta mitä minä siitä sitten saan, että olen läsnä tilanteessa, jossa kukaan muu ei ole? Höh…

Eräs hyvä ystäväni on hyvin usein puhelimessa kiinni, kun olen hänen seurassaan. Vaikka olisimme kaksinkin, mutta etenkin, jos olemme suuremmassa seurueessa. Etenkin projektien etenemisen kannalta olen huomannut tämän olevan ongelmallista, sillä hän usein valittaa, että ”nyt ei kyllä ajatus kulje yhtään” ja hän tuntuu olevan sekaisin siitä missä mennään projektissa. Ja juuri tällaisina päivinä ystäväni ei saa katsettaan irti puhelimesta. Jos puhun jostain tärkeästä asiasta, hän tekee usein yllättyneen reaktion ja kysyy ”mitä?” ja joudun selittämään asian uudelleen. Tai sitten hän alkaa yhtäkkiä puhumaan jostain aivan eri aiheesta, kuten henkilökohtaisen elämän ongelmistaan. Voisinpa sanoa tämän olevan satunnaista, mutta näin tapahtuu joka päivä. Hänen ajatuksensa harhailevat valtavan paljon, ja uskon sen olevan yksi syy hänen pitkäaikaisiin onnettomiin tunteisiinsa ja siihen, ettei hän tunne pääsevänsä eteenpäin. Tiedän yhden tilanteen, missä ja kenen kanssa hän on täydellisesti läsnä, sillä hänen kanssaan hän on onnellinen. Mutta kaikkina muina aikoina ajatus harhailee – ja se voi olla suurikin osasyy hänen yleiseen onnettomuuteensa. Olen jutellut asiasta hänen kanssaan ja yrittänyt ehdottaa, että ehkä läsnä oleminen helpottaisi asioiden ja ajatusten käsittelyä.

Pelon hinta –kirjasta löytyi monta mielenkiintoista ja pohtimisen arvoista asiaa. Vielä kerran sanon, että on uskomatonta, kuinka paljon pelko voi hallita elämää. Minulla on ystäväpiirissä ainakin yksi ystävä, jolla on sosiaalisten tilanteiden pelko, ja minua harmittaa että asun toisessa kaupungissa, koska hän on todella ihana persoona ja haluaisin hengailla hänen kanssaan useammin kuin kykenen. Hän on entinen ekstrovertti, joka uskalsi vielä muutama vuosi sitten näytellä näytelmässä, jossa hän sheivasi jalkansa kotikuntansa kaikkien ihmisten edessä. Tänä päivänä hän ei välttämättä uskalla mennä koulun luennolle, jossa huomion keskipisteenä olemisen vaara on minimaalinen. Tämä sen takia, että sosiaalisten tilanteiden pelko ja masennus on ottanut tiukan otteen hänestä.

Minuakin pelottaa moni asia, mutta onnekseni en ole sairauden vanki ja minussa on voimaa ajatella asioita järjellä sekä yleensä voittaa pelkoni. Nyt ainakin olen enemmän tietoisempi niistä, Hyppösen kirjan ansiosta. Suosittelen ehdottomasti lukemaan!

Tagit: , ,

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!