Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Forest and back

Kirjoitettu 03.10.18
Esseen kirjoittaja: Annemari Autio
Kirjapisteet: 1
Kirja:
Kirjan kirjoittaja:
Kategoriat: 2.3. Yhteisöllisyyden kehittämisen työkalut

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Ensimmäiset ajatukseni, kun kuulin jostain yönylireissusta olivat: ”ette oo tosissanne, en mä haluu olla yötä missään, entäs kissat?!” Viikon kuluessa eteenpäin ajatukset reissusta kuitenkin lähtivät pikkuhiljaa muuttumaan positiivisemmiksi, kun meille kerrottiin kuinka hauska reissu olisi tulossa. Odotin muutenkin pääseväni tutustumaan tiimikavereihini paremmin reissussa ja ajattelin, että mikäs sen parempi tapa tutustua kuin viettää kokonainen päivä yhdessä. Perjantaina fiilikset laskivat kuitenkin kuin lehmänhäntä, kun meille kerrottiin, että makuupussi sekä makuualusta tarvitaan mukaan. Tämä viittasi selkeästi teltassa nukkumiseen ja olin päättänyt jo yli 10 vuotta sitten, että minähän en enää teltassa nuku, ei kiitos. Noh, asiaa viikonlopun aikana sulateltuani ajattelin, että voihan se teltassa nukkuminen olla ihan hauskaakin ja päätin ottaa asian elämyksen kannalta.

Maanantaina lähdön koittaessa fiilikset olivat erittäin jännittyneet, koska tiedossa ei ollut vielä mitään mitä meidät laitettaisiin siellä metsässä tekemään. Meidät tiputettiin bussista keskelle metsää ja jakauduimme tiimeittäin ja meille selvisi, että kilpailemme erilaisilla rasteilla toista aloittavaa tiimiä vastaan. Päivä oli ihana ja aurinkoinen ja mietin, että tästä tulee varmasti mukava päivä, kun saadaan vaeltaa metsässä.

Mieleenpainuvimmat rastit olivat ehdottomasti maistelurasti sekä vaatejono -tehtävä. Maistelurastilla meillä oli hyvä tiimihenki ja kannustus, jonka ansiosta suoriuduin omasta osuudestani yllättävänkin helposti ja nopeasti. Sain osakseni syödä kokonaisen valkosipulinkynnen ja tottahan nyt toki vihaan valkosipulia. Ei muuta kuin kokonaisena suuhun, nopea pureskelu ja nielaus, se oli siinä. Tällä rastilla taisi syntyä myös jonkinlainen legenda Jaakosta ja rusinoista, kun niiden syöminen ei onnistunut aivan niin mutkattomasti.

Vaatejono -rastilla tehtävänä oli kirjaimellisesti muodostaa mahdollisimman pitkä vaatejono. Eipä siinä muu auttanut, kun alkaa sitten pikkuhiljaa vähentämään vaatetusta ja meinasin, että no eiköhän se passaa ihan hyvin, että housut pysyy jalassa sekä urheiluliivit. Voivoi ei ihan riittänyt se. Lopultahan pojat siellä seisoivat nätisti kahdessa rivissä tytöistä poispäin ilman rihman kiertämää ja me tytöt pohditaan, että uskalletaanko luopua liiveistäkin. Voittohan oli pakko saada niin sinne ne liivit lähtivät jonon jatkoksi. Liivejä aseteltaessa alkaakin kuulua epämääräistä rapinaa kauempaa ja joku tuumaa, että eihän sieltä voi tulla ketään, ei voi. No totta Mooses sieltä ilmestyy kaksi vanhempaa rouva juuri silloin, kun tiimimme seisoo metsässä ilkosillaan. Mitkähän mahtavat olla todennäköisyydet tähän? Sillä hetkellä kyllä nolotti ja teki mieli kadota maan alle. No onneksi toinen rouvista näytti pitävän näystä ja laittoi asian huumoriksi niin ei siinä voinut itsekään kuin nauraa. Näin jälkeenpäin tilanteen muistelu aiheuttaa vain kutkuttavaa naurua. Tällä rastilla tuli ainakin opittua tiimiläisistä, että kaikki ovat valmiita heittäytymään ja menemään äärimmäisyyksiin voiton vuoksi. Sen pidemmälle ei oikein olisi voitu mennäkään, hyvä me!

Lopulta löysimme tiemme Tupasvillaan, jossa meitä odotti päivällinen sekä toinen tiimi. Suoriuduimme kaikista kilpailutehtävistä todella hienosti ja meillä oli hyvä tiimihenki sekä kannustus. Opin myös itsestäni aika uutena asiana sen, että kilpailunhenkeni nousi kovasti tehtävien edetessä ja halusin ehdottomasti olla parempi ja voittaa. Ennen en ole niin välittänyt voitosta, mutta nyt häviö ei olisi tullut kysymykseenkään! Kilpailunhenkeni hieman yllätti minut, mutta toisaalta haluan myös työelämässä menestyä ja kehittyä ja tulla koko ajan muutenkin paremmaksi. Tuo menestyksenhalukin on herännyt viimeisten muutamien vuosien aikana. Luulen, että kilpailunhenki ja voitontahto kuuluu samaan pakettiin menestyksenhalun kanssa ja en siksi siedä häviötä samalla lailla enää kuin ennen.

Toisena minulle yllättävänä asiana ilmeni, että ilman puhelinta olo koko päivän oli todella rentouttavaa. Meiltä vietiin heti bussiin astuessa puhelimet ja ajattelin, etten ehkä selviäisi, mitä jos joku kaipaa mua? No päivän edetessä aina välillä meinasi reaktiomaisesti kaivaa puhelimen esiin ja tarkistaa sieltä jotain, kunnes taas muisti, että ai niin eihän sitä olekaan. Myöhemmin koko puhelimen alkoi jo unohtaa ja lopulta kun meille ilmoitettiin, että saataisiin ne takaisin olin ihan, että aijaa, en mä kyl ehkä vielä haluaisi sitä takaisin… Ahdistus iski heti, kun näki puheluiden ja viestien tulvan, mikä sinne oli päivän aikana ilmestynyt. Siinä sitten kaikki näpräsivät puhelimiaan ja palattiin takaisin tähän ihanaan diginykyaikaan. En kyllä yhtään ihmettele, että oikeasti järjestetään viikonlopun kestäviä rauhoittumisleirejä, joissa puhelimet viedään koko viikonlopun ajaksi pois. Tekisi kyllä hyvää itsellekin ja aion kyllä jatkossa järjestää itselleni aikaa kokonaan ilman puhelinta.

Parasta tällä reissulla oli ehdottomasti savusauna sekä lampi, johon pääsimme saunan lomassa vilvoittelemaan. Vesi ei edes ollut kamalan jäätävää ja viihdyttiin siellä aina ihan hyvä tovi. Pitkän kävelyn päätteeksi se rentoutti mukavasti ja päästiin saunassa tutustumaan vanhempiinkin akatemialaisiin. Pahinta oli yö teltassa, joka vääjäämättä odotti illan päätteeksi väsyneitä matkaajia, vaikka kuinka mietimme keinoja, millä voitaisiin välttää tuo kurja kohtalo. Meidät herätettiin yöllä parin tunnin nukkumisen jälkeen ja itselle se oli lähinnä helpotus, kun olin sen pari tuntia vain kieriskellyt ja koittanut saada unen päästä kiinni. Maa oli todella kova ja vietti jyrkästi juuri minun kohdalta, joten sopivaa asentoa ei löytynyt. Oli muutenkin hauskaa juhlia ja tanssia vanhempienkin akatemialaisten kanssa hyvän musiikin soidessa! Loppuyö meni paljon paremmin, kun pääsin asettelemaan paikkaani hieman uudelleen teltassa. Opin tästä sen, että en enää lähde telttailemaan surkean ohuella makuualustalla. Siinä olin kyllä aivan oikeassa, että en telttailusta erityisemmin nauti, mutta voin harkita sitä joskus. Luonnossa oleminen ja tähtien tiirailu on kuitenkin lähellä sydäntäni.

Uskon, että tämä reissu jonkin verran edesauttoi meitä ryhmäytymään tiiminä. Itselleni oli ainakin helpompi jutella muille tiimien jäsenille reissun jälkeen ja tunsin olevani vähän enemmän meidän tiimin jäsen. Luonteeltani olen aluksi todella ujo ja minulla kestää hetki avautua uusille ihmisille ja tämä reissu oli ensiaskel sille. Meillä oli myös todella hauskaa ja luonnossa liikkuminen kauniina päivänä myös rentoutti mieltä, vaikka reissun jälkeen olikin fyysisesti ihan poikki.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!