Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Forest&Back – hyppy tuntemattomaan

Kirjoitettu 09.09.14
Esseen kirjoittaja: Otso Ruuska
Kirjapisteet: 1
Kirja:
Kirjan kirjoittaja:
Kategoriat: 1. Oppiminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Päälimäinen tunne ensimmäisistä viikoista – olen hypännyt lentokoneesta ja pilvien yläpuolella en huomaa lähestyväni maankamaraa. Tunnen vain painottomuuden. Syvällä mieleni sopukoissa ajatus maahan mätkähtämisestä kuitenkin kummittelee.

Painottomuus kuvaa hyvin tunnetta, joka ensimmäisistä viikoista on jäänyt mieleen. Rento porukka, johon olen saanut tutustua, saa vapaasti toteuttaa itseään, heittäytyä ja juhlia. Mikään ei paina, ei edes mieltä. Etenkin metsäreissu sai minut unohtamaan koko muun maailman olemassaolon. Kännykän poisjääminen sai stressitasoni laskemaan, kun tyttöystävän huolet ja murheet eivät kantautuneet tietoisuuteeni. Olo oli kuin lapsuuden kesäleirillä. Se kai oli sen tarkoituskin – pystyä keskittymään täysillä uusiin ihmisiin, joiden kanssa työskentelen seuraavat vuodet, harjoitella ryhmätyöskentelytaitoja ja olla mukana synnyttämässä me-identiteettiä. Kuvaavaa me-identiteetin syntymisessä oli se käsin kosketeltavissa ollut pettymys, jonka tiimimme kohtasi hävitessään kilpailun rastitehtävistä. Tosin itse ajattelin, että kilpailun voitto myönnettiin sille tiimille, joka eniten voittoa tarvitsi. Kokemus kuitenkin muistutti meitä siitä, ettei voittaminen ole suinkaan aina tärkeintä.

Perjantaina vapaapudotukseni saavutti pisteen, jolloin ohitin pilviverhon ja näin lähestyvän maanpinnan. Ymmärsin että ääretön vapaus toi mukanaan vastuun, vastuun ryhtyä tekemään ja huolehtia omasta oppimisestaan, vastuu saada asioita tehtyä. Enkä olisi vastuullinen vain itselleni, vaan myös toisille tiimin jäsenille ja myöhemmin myös asiakkaille. Asiaa ei helpota se, etten hahmota kokonaisuutta tai osa-kokonaisuuksia vielä mitenkään, minulla ei ole juuri minkäänlaista tietotaitoa ja ainoa työkaluni on asenne. (kirjoitushetkellä epävarma asenne) Pakka on yhtä sekaisin, kuin muistiinpanoni ja kalenterimerkintäni.

#2 ”Learn to tolerate chaos. It is the first step in creative process.”

Olen ymmärtänyt, että Tiimiakatemia on ensisijaisesti ”asennekoulu”, paikka missä opitaan sietämään epävarmuutta, kokeilemaan estottomasti uutta ja toimimaan luontevasti osana ryhmää. En väitä hallitsevani mitään näistä täydellisesti, en edes kiitettävästi, mutta sen takia koenkin olevani oikeassa paikassa, koska arvostan näitä asioita. Haastan itseni ja vien kurssin kohti omia epämukavuusalueitani. Sitä mitä luvassa on, ei kukaan meistä voi vielä tietää. Varmaa on, että edessäpäin on niin onnistumisia, kuin epäonnistumisiakin, mutta ennen kaikkea oppia.

”Jos ei koita, ei voi voittaa!” Sanonta on mielestäni hyvä ja kannustaakin minua yrittämään ja kokeilemaan rajojani. Uskon, että tulevien asiakaskontaktien luonnissa tulee koittaminen olemaan suuressa roolissa, jotta tulosta voitaisiin tehdä. Mahdollista on, että sadasta puhelinsoitosta vain yksi tärppää ja poikii meille ainutlaatuisen projektin, mutta silti se yksi projekti on sadan puhelinsoiton arvoinen. Uskon asiakaskontaktien hankinnan kasvattavan itsevarmuuden lisäksi luonnetta ja pitkäjänteisyyttä, joista ainakin jälkimmäisessä minulla itselläni on paljon kehitettävää.

Tähän asti olen oppinut, etten ole oppinut vielä mitään. Tiimiakatemia pistää kaiken uusiksi – ei ole enää peruskoulusta ja lukiosta tuttuja pulpetteja, ei lukujärjestystä tai kalseaa opettajaa. Olemme vain minä ja minun tiimini, tiimivalmentajamme ja maailma ympärillämme täynnä potentiaalisia asiakkaita. Meillä on mahdollisuus oppia tekemään mitä tahansa mikä meitä kiinnostaa ja suurimpana tekijänä tässä mahdollisuudessa on oma halukkuutemme – halu oppia, tehdä ja kehittää yhdessä, tulla parhaiksi. Kliseisesti sanottuna, vain taivas on rajana.

Taivas – kuten jo kerroin, olivat tuntemukseni rinnastettavissa lentokoneesta hyppäämiseen. Tuntemukseen, jossa turvallinen lentokone jää taakseni ja itse tipun kohti maata. Lähestyvä maankamara, se paikka johon minut tiputetaan, on minulle vieras. En tunnista maisemista, enkä ihmisitä yhtäkään. Taakse ovat jääneet ystävät, perhe ja kiukkuinen tyttöystävä, sekä tietenkin ne tutut polut joita olen yhdessä ystävieni kanssa tallannut jo reilut kaksikymmentä vuotta.

Kuitenkin lähestyessäni maata, huomaan, että laskuvarjoni toimiikin ja vaikka rysähdän maahan Woimalla, ei minuun satu. Nyt minulla on mahdollisuus löytää uusi polku – MINUN POLKUNI, yhdessä uusien ystävien ja tiimin jäsenten kanssa. Minulla on peloistani huolimatta mahdollisuus toteuttaa itseäni, onnistua ja tehdä virheitä, sekä ennen kaikkea oppia niistä. Mahdollisia polkuja on paljon ja olen yhä häkeltynyt ja pelkään mahdollisuuksien kirjon jähmettävän minut.

Uskon kuitenkin vahvasti siihen, että oikeanlaisella asenteella ja lujalla tahdolla tulen valitsemallani polulla pärjäämään ja ennen pitkää opin suunnistamaan niin Jyväskylän kaduilla kuin Tiimiakatemian tarjoamien mahdollisuuksienkin maailmassa.

 

 

 

 

Tagit: ,

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!