Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Hauskan oppimisen vallankumous

Kirjoitettu 19.04.20
Esseen kirjoittaja: Elias Litmanen
Kirjapisteet: 2
Kirja: Hauskan oppimisen vallankumous
Kirjan kirjoittaja: Lauri Järvilehto
Kategoriat: 1. Oppiminen, 1.2. Oppimisen taidot ja työkalut, 1.3. Oppivan organisaation ja tiimiyrityksen kehittämistyökalut, 1.4. Uusia tuulia oppimiseen, 1.6. Oppimisen käsikirjat

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Hauskan oppimisen vallankumous. Voiko oppiminen olla hauskaa? En ole koskaan lukiossa tai peruskoulussa ajatellut, että se voisi olla. Ala-asteella olin niin sanotusti kympin oppilas, kaikki aineet olivat minulle helppoja eikä minun tarvinnut raataa koulun eteen. Se sujui ihan omalla painollaan, vähän niin kuin pyörällä ajaminen, helppoa kun sen on kerran oppinut. Muistan kuitenkin kuinka vihasin kotitehtäviä ja kokeisiin lukemista, tein sen, mutta hampaita purren ja melkein itkua vääntäen. En ole kuitenkaan ikinä vihannut koulua, päinvastoin, minähän suorastaan hyppelin aina kouluun, koska se oli niin kivaa. Siihen on yksi syy, ystävät, kaverit, frendit, veljet ja tuttavat, eli kaikessa yksinkertaisuudessaan sosiaaliset suhteet ja yhteenkuuluvuus, mikä on yksi kolmesta psykologisesta tarpeesta. Nautin siitä, että ympärilläni on paljon ihmisiä, joiden kanssa pääsee tunneilla, välitunneilla ja liikuntatunneilla tekemään tyhmyyksiä ja yleisesti vain perseilemään.

Kaverit tekivät minulle koulusta viihdyttävän paikan ja heidän avullaan keskityin tunneilla ja menestyin ala-asteella erittäin hyvin. Ylä-asteella murrosikä ja kaiken maailman typeryydet alkoivat, eikä koulu kiinnostanut enää yhtään. En lukenut, tehnyt kotitehtäviä tai lukenut kokeisiin enkä viihtynyt tunneilla, halusin vain hengailla kavereideni kanssa. Keskiarvoni ylä-asteelta oli 8,7 käytännössä ilman yhtään opiskelua, koska se ei ikinä motivoinut minua enkä nähnyt arvoa siinä.

Lukioon mentäessä sama homma jatkui, tykkäsin olla koulussa koska siellä oli niin paljon kavereita, mutta tunneilla ei kiinnostusta ollut pätkääkään. Keskiarvoni tipahti 6,6 tai jonnekkin sinne paikkeille ja tajusin, että en minä opi niin, että joku vain höpöttää luokan edessä ja sitten kotona tehdään jotain tehtäviä ja yhtäkkiä olet kirjaviisas ylioppilas. Ei se minua motivoinut ja se näkyi arvosanoissani. Lukiossa parhaimpia koulutehtäviä oli ne, jotka tehtiin yhdessä ryhminä. Niissä saattoi mennä pitkiäkin aikoja, mutta se ei haitannut yhtään, sillä siinä opittiin yhdessä. Se oli varmaan ensimmäisiä kertoja, kun tajusin, että olen sellainen laumaoppija. Jos joukossa tyhmyys tiivistyy niin eikö myös viisaudenkin pitäisi?

Nyt päästään minun elämänkaaressa siihen pisteeseen, että olin viettänyt muutaman välivuoden armeijassa ja töissä käyden. Halusin kovasti kouluun ja kuulin tällaisesta ihmeellisestä paikasta, jossa opitaan tekemällä ja olin myyty. Paperit sisään ja ei muuta kuin sormet ristiin. Sain opiskelupaikan Tiimiakatemialta. Järkytyksekseni jouduin suorittamaan Rajakadulla puoli vuotta perusopintoja, missä taas joku kertoo miten pitää tehdä ja miten sinun on opittava. Se oli perseestä, en päässyt edes kaikkia kurssejani läpi rajakadulla ja keskiarvoni oli varmaan 1-2 välissä, en edes tiedä, kun se ei ole minua kiinnostanut. Mutta sitten pääsimme akatemialle! Voi tätä ilon ja onnen päivää, missä ei ole auktoriteettiin perustuvaa opetuskulttuuria, vaan dialogiin perustuva. Olin ja olen edelleen siitä vieläkin niin iloinen, että pääsen opiskelemaan ensimmäistä kertaa elämässäni sellaisessa paikassa, mikä on oikeasti motivoiva ja hauska. Akatemialla ei ole luokkia, vaan siellä on sekavaa, äänekästä ja riemullista toimintaa. Se on ihanaa.

Olen vihdoin ymmärtänyt ja omaksunut sen, että opin tekemällä ja pikkuhiljaa olen myös rinnastunut siihen vierelle teorian kirjoja lukemalla. Voin siis rehellisesti myöntää, että olen oppinut akatemian aikana aivan uskomattomasti kaikkea, mitä en kyllä jaksa lähteä tähän purkamaan. Suurin tekijä oppimiseen on ollut sisäisen motivaation löytyminen, siihen kuuluu kolme osaa. Vapauden kokemus, osaamisen kokemus ja yhteenkuuluvuus. Nämä olen ensimmäistä kertaa kokenut vasta akatemialla, ja se on auttanut minua löytämään sellaista Flow-tilaa opiskeluun ylipäätään, mikä on ihan uudenlainen kokemus meikäläiselle. Suurin oivallukseni ja viisauteni on, se että minulle paras keino oppia on epäonnistuminen. Pelkään epäonnistumisia jossain määrin ja jos nyt satun jotain möhlimään oikein pahasti, en todellakaan halua toistaa samoja virheitä uudestaan. Tuskin kukaan haluaa. Ei se ole tyhmä, joka epäonnistuu, vaan se, joka epäonnistuu eikä opi tekemistään virheistä.

Oli jotenkin erittäin valaisevaa huomata, että Tiimiakatemialla käytetään samoja oppimismetodeja, kuin oppimisen vallankumouksessa kuvaillaan. On hienoa olla paikassa, jossa sinä olet itse vastuussa omasta oppimisestasi. Akatemialla on myös niin tiivis yhteisö, joka kannustaa sinua rohkeasti menemään omia unelmia kohti ja epäonnistumisista sinua ei kivitetä, vaan tarjotaan auttavaa kättä, mitä tehdään seuraavalla yrityksellä paremmin. Sellaista voimavaraa ei helpolla löydy!

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!