Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Hauskan oppimisen vallankumous

Kirjoitettu 30.04.20
Esseen kirjoittaja: Jouko Holmström
Kirjapisteet: 2
Kirja: Hauskan oppimisen vallankumous
Kirjan kirjoittaja: Lauri Järvilehto
Kategoriat: 1. Oppiminen, 1.4. Uusia tuulia oppimiseen, 8.3. Havahtuminen - ihmisenä kehittyminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Jouko Holmström

Essee

Hauskan oppimisen vallankumous

2 kirjapistettä

 

 

Linjasimme kuluvana keväänä tiimini Gravin kanssa niin sanotussa ”välitäpityksessä” asioita, joita meidän haluamme tiiminä Akatemian täpitysmallin mukaisesti saavuttaa. Osana tiimiyrityksen ja yksilöiden oppimisprosessia malliin on listattu tiettyjä kirjoja, jotka tiimin on käsiteltävä yhteisesti ja reflektoitava omaa oppimistaan yhteisten lukukokemusten kautta. Yhtenä tällaisena kirjana luettavakseni päätyi Lauri Järvilehdon Hauskan oppimisen vallankumous. Koronatilanteen takia luin kirjan tapojeni vastaisesti e-kirjana, joka ei yleensä ole itselleni kovinkaan mielekäs tapa lukea kirjoja.

Oppimisen perusongelma yhteiskunnassamme, kuten Järvilehto kirjassaan kertoo, on se että oppimisena pitämämme tekeminen mielletään yleisesti tylsistyttäväksi pakkopullaksi. Koulussa painotetaan nuoresta lähtien ulkoa opettelua, ja yhden oikean ratkaisun esittämistä. Monimutkaisessa nykymaailmassa, jossa elämme jatkuvassa reaaliaikaisesti päivittyvässä tietotulvassa, oppimismallimme ja tarpeemme eivät enää kohtaa. Opetuksen tavoitteena on pitkään ollut taata jokaiselle kouluputkesta ulos putkahtavalle ihmiselle tasapäiset lähtökohdat loppuelämään, laajaa yleissivistystä ja perustaitojen oppimista korostamalla. Se onko Järvilehdon ratkaisuksi esittämä ”hauska oppiminen”, joka tähtää yksilöitä innostavaan ja heidän luovuuttaan kehittävään oppimiseen, ristiriidassa sosiaalisesti tasa-arvoisen, ja yleistä sivistystasoa nostavan perinteisen opetuksen kanssa, on oman pohdintani kohde.

Historiasta muistettavat ja aikanaan omilla ajatuksillaan maailmaa muokanneet ihmiset ovat usein olleet varsin heikosti mukautuneita ympäristönsä heille asettamiin raameihin. Intohimoisesti omiin mielenkiinnon kohteisiin suhtautuvat keksijät, vapaustaistelijat ja taiteilijat, ovat harvoin olleet erityisen hyviä koulussa tai ylipäänsä kovinkaan helppoja persoonia. Voisin jopa väittää, että monet joiden tekoja muistelemme vuosikymmenten tai jopa vuosisatojen jälkeen, olisivat saavuttaneet sen mitä saavuttivat pelkällä omalla intohimollaan, ei niinkään poikkeuksellisen luovuutta ruokkivan ympäristön tai rohkaisevan ja innostavan opetusjärjestelmän takia. Systeemi ei siis välttämättä voi synnyttää poikkeusyksilöitä, mutta jos katsomme yleistä yhteiskunnan kehittymistä, vaikkapa Suomessa, paljon parjattu tasapäistävä koulujärjestelmämme on mahdollistanut viimeisen 50 vuoden aikana valtavan sosiaalisen hyvinvoinnin kasvun maassamme yleisellä tasolla.

Toki on selvää, että myös meitä ympäröivä maailma on kehittynyt valtavasti viimeisten vuosikymmenten aikana, ja muutostahti tulee jatkumaan hurjana. Se asettaa oppimiselle haasteita, kun yksilötasolla on kyettävä fokusoimaan mitä haluamme oppia. Järvilehto vertaa hauskaa oppimista lasten luontaiseen uteliaisuuteen, joka saa heidät kokeilemaan uusia asioista vailla ennakkoluuloja ja pelkoa epäonnistumisesta. Vastaava asennetta meidän tulisi eittämättä vahvistaa myös osana koulujärjestelmäämme ja yrityksien toimintakulttuuria. Kuitenkin siinä missä Järvilehto korostaa yksilön oppimisen autonomisuutta, jolloin ihminen seuraa intohimojaan oppien lisää, sitä mistä on kiinnostunut ja nauttii, itse korostaisin enemmän sitä miten opimme, kuin mitä olemme lähtökohtaisesti kiinnostuneita oppimaan.

Peruskoulussa, lukiossa ja Tiimiakatemialla olen itse aina oppinut parhaiten silloin, kun asiaa minulle opastava henkilö on osannut esittää asian minua kiinnostavasti. Peruskoulussa ja lukiossa opettajan mieleenpainuva tarina aiheesta on saattanut jättää niin vahvan muistijäljen, että se on säilynyt, vaikken itse tiedolla olisi välttämättä tehnyt yhtään mitään tähänkään päivään mennessä. Armeijassa ja Tiimiakatemialla ovat korostuneet taas esimerkin näyttäminen, ja sillä asian oppimiseen innostaminen. Tosiasia on, että moni asia ja taito jää meiltä oppimatta, jos seuraamme vain omia intohimojamme, ja rajaamme lähtökohtaisesti pois kaiken mikä ei meitä satu päällisin puolin kiinnostamaan. Haastavaa ja harmillista onkin se, ettemme voi ikinä etukäteen tietää tai päättää, mikä tulee olemaan juuri meille hyödyllistä tulevaisuudessa.

Perinteisiä oppimisen tapoja on varmasti syytä uudistaa, antaen yksilöille enemmän tilaa hankkia heitä kiinnostavaa tietoa, ja kehittää entistä osallistavampia ja mielenkiintoisempia oppimissisältöjä joakisen saataville. Kuitenkin yritysmaailmassa on jo pitkään ollut tavoitteena luoda entistä joustavampia ja itseohjautuvampia organisaatioita. Ajattelevat yksilöt ja yhteiseen suuntaan pelaavat tiimit tuovat yrityksille kilpailuetua markkinoilla, ja vapautunut yrityskulttuuri auttaa houkuttelemaan huippuosaajia yritykseen. Uusia ajatuksia ja ideoita voidaan tiettyyn pisteeseen asti tuottaa lähes mekaanisesti erilaisilla useamman ihmisen ajattelua yhdistävillä työkaluilla, ja virittämällä ihmisille ideointiin sopiva ympäristö.

Järvilehto esittää oppimisen työkaluiksi (Rovion edustajana toki) erilaisia oppimispelejä. Pelit ovat toimivia oppimisen tehostajia, ja niiden kautta voi tylsääkin tietoa tuoda esille innostavalla tavalla. Peleillä on kuitenkin myös haittavaikutuksia, joita Järvilehto ei juuri huomioi. Yleensä pelit heikentävät keskittymiskykyämme, ja lisäksi kulutamme jo nyt valtaosan vapaa-aikammekin sisällöistä erilaisten mobiililaitteiden kautta. Itse siirtäisin myös perusopetuksen painopistettä lähemmäs tiimioppimisen metodeja, eli yhdessä oppimiseen, opitun aktiiviseen jakamiseen ja teorian soveltamiseen käytäntännössä. Yksilön intohimon tehostetun oppimisen pelin avulla vaihtaisin siis mielenkiintoisesti esitettyjen yleissivistävien tietojen oppimiseen tiiviissä yhteistyössä useamman ihmisen kanssa. Korona-aikana olen myös huomannut ettei verkon välityksellä viestiminen korvaa suoraan kasvokkain tapahtuvaa vuorovaikutusta. Eli yksin oppimispelin pelaaminen, edes toisten kanssa verkon kautta, ei edistä kasvamista ja kehittymistä ihmisenä, niin paljon kuin toisten ihmisten kanssa yhdessä tekeminen. Oman kokemukseni mukaan tylsäkin aiheen parissa yhdessä tekeminen, on yleensä pidemmän päälle mukavampaa, kuin yksin puurtaminen itselleen mielenkiintoisestakin aiheesta. Väittäisin myös että useamman ihmisen yhdessä ajatellessa, oppimistakin summautuu lopulta enemmän jokaiselle yksilölle.

Järvilehdon vallankumous mullistaisi myös meidän käsityksemme eriytetyistä oppiaineista. Oppiaineiden yhdistely on viisasta, koska maailmamme ei ole kokoelma toisistaan eristettyjä systeemejä, vaan niiden sopuisa sekamelska. Tänä päivänä meillä on mahdollisuus milloin vain hakea mitä vain tietoa hurjan nopeasti, ja siksi esimerkiksi yksittäisten nippelitietojen opettelu ulkoa muistiin ei ole enää järin relevanttia. Sen sijaan itsenäisen ajattelun oppimiselle on tarvetta, ehkä enemmän kuin koskaan. Elämme keskellä tauotonta tietotulvaa, jolloin asioiden asettaminen oikeisiin mittasuhteisiin ja tiedon jäsentäminen itselle ymmärrettävään muotoon on jo oman oppimisen kannalta ratkaisevan tärkeää. Ajattelua opetellessa, kyky nopeaan tiedonhakuun ei kuitenkaan ole enää itseisarvo, vaan silloin liikutaan loppujen lopuksi samojen kysymysten äärellä kuin filosofit Antiikin ajoista lähtien. Siksi Järvilehdon ajatus kolmesta oppimisen osa-alueesta, logiikkaan perustuvista tieteistä, taiteista ja etiikasta, on mielestäni kerrassaan fiksu ja kannatettava.

Tämä nuivansävyinen esseeni kirjasta saattaa olla katkeroituneen filosofiasta ylioppilaaksi kirjoittaneen nuoren miehen vuodatusta, mutta monet Hauskan oppimisen vallankumouksen oppimisen ongelmat ovat omasta näkövinkkelistäni katsottuna varsin etäällä siitä, miten asiat toimivat vaikkapa omassa tiimissäni Gravissa. Monissa tekemissämme projekteissa keskiössä on oppimisemme, ja osaamisen kasvattaminen tiimissämme. Uusien taitojen kehittäminen, oppien ja kokemusten jakaminen tiimin sisällä, sekä uuden teoriatiedon tavoitteellinen omaksuminen kirjoista, ovat kaikki asioita, joilla kehitämme tietoisesti omaa oppimistamme. Välineenä voi olla kirja, peli, essee tai dialogi, mutta tavoite on yhtäkaikki sama. Jos vertaan Tiimiakatemian oppimisen ideologiaa kirjan näkemyksiin, yhteneväisyyksiä ja sovellettavaa toki löytyy, mutta pidän kirjan asemaa täpityskirjana oikeastaan aika kyseenalaisena ja vaikeasti perusteltavana.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!