Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Havahtuminen

Kirjoitettu 11.12.19
Esseen kirjoittaja: Salla Kankaanpää
Kirjapisteet: 3
Kirja: Havahtuminen
Kirjan kirjoittaja: Anthony DeMello
Kategoriat: 8. Henkinen kasvu, 8.1. Filosofiaa, ajattelua ja mielikuvitusta yrittäjälle, 8.3. Havahtuminen - ihmisenä kehittyminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Anthony De Mellon kirja Kuuletko linnun laulun? teki nerokkaine pienine kertomuksineen vaikutuksen aika lailla tasan vuosi sitten. Suositusten saattelemana kävin lainaamassa De Mellon kirjan Havahtuminen.

Sykähdyttävä muisto vuoden takaa toistuu jo ensisivuilla;

“Eräs mies löysi kotkan munan ja pani sen kanalassa kananpesään. Kotkanpoikanen kuoriutui tipuparvessa ja kasvoi yhdessä niiden kanssa.

Koko elämänsä ajan se uskoi olevansa kana ja teki, mitä kanat tekevät. Se kuopsutti maasta matoja ja hyönteisiä. Se kotkotti ja kaakatti. Ja se saattoi räpyttää siipiään ja lentää ilmassa muutaman metrin.

Vuodet kuluivat ja kotkasta tuli hyvin vanha. Eräänä päivänä se näki mahtavan kotkan liitävän yläpuolellaan pilvettömällä taivaalla. Se kaarteli sulavan majesteettisesti voimakkaissa ilmavirtauksissa hädin tuskin liikauttaen vahvoja, kultaisia siipiään.

Vanha kotka katseli sitä lumoutuneena. ”Mikä se on?” se kysyi.

”Se on kotka, lintujen kuningas”, vastasi sen naapuri. Se kuuluu taivaalle. Me kuulumme maahan – me olemme kanoja.” Niin kotka eli ja kuoli kanana, koska se luuli olevansa kana.

Jokainen meistä voi ympäristöönsä uskoessaan elää elämänsä kanana, vaikka todellisuudessa siivet olisivat paljon suuremmat ja paljon voimakkaammat pitkienkin matkojen taittamiseksi. Siitä De Mello pitkälti vauhkoaa kirjassaan Havahtuminen.

Liikaa on ihmisiä, joille sanellaan ympäriltä, mitä pitää tehdä, miten käyttäytyä, miten elää tai mitä tavoitella.

 ”Saatte uskomuksista paljon varmuutta, mutta usko on epävarmuutta.”

Uskon ymmärtäväni, mitä DeMello on halunnut sanoa. Lähestyn itse uhkaavasti kolmeakymppiä ja kohtaan paljon ennakkoluuloja siitä, mitä 30-vuotiaan nuoren naisen tulisi olla ja miten elää. Omasta mielestäni 30 on uusi 20. 40 taas on uusi 30. Noh, sivuseikka.

Olen tehnyt havainnon, että vanhempiensa esimerkin mukaisesti myös monesti jälkikasvu elää omaa elämäänsä. Lähdetään liikkeelle niinkin iloisesta aiheesta kuin avioliitto. Mikäli vanhemmat ovat näyttäneet esimerkkiä siitä, että naimisiin mennään nuorena, todennäköisesti lapsi tekee kasvettuaan aikuiseksi saman peliliikkeen. Etsitään puoliso ja pamautetaan nuorena naimisiin. Mikäli esikoinen on perheessä saatu 20 ikävuoden hujakoilla, myös esikoinen kokee velvollisuuden perustaa perheen heti vain, kun mahdollista.

Sama pätee koulutukseen. Jos olet kasvanut ”duunariperheessä”, jossa töihin joudutaan aamulla nousemaan, lomia toivotaan ja eläkettä odotetaan, todennäköisesti itsekin opit samaan mielenmalliin, jossa työt eivät ole se elämän suola. Insinöörien ja tohtorien perheissä puolestaan harvoin tapaa lapsia, jotka olisivat jääneet ammattikoulutasolle. Malli kouluttautumisesta on saatu vanhemmilta.

En yleistä, mutta nämä ovat omia havaintojani.

Mitä jos kyseenalaistaisit opittuja malleja, oppisit pois niistä ja lopulta eläisit ihan vain omaa elämääsi?

Kieltämättä myös omassa elämässäni on paljon ympäriltä apinoitua. Yrittäjyys ja työ osana elämää ovat yksi vahvimpia perintöjä, joita olen kotoa saanut. Pitäisikö tämäkin tapa kyseenalaistaa? Ehkä. Ehkä ei. Sen sijaan kaikki muu onkin itse rakentamaani. En ole saanut ohjeita muuttaessani kotoa 16-vuotiaana. Välittämistä olen kyllä saanut osakseni ja uurin ohje on ollut se, että tee sitä, mikä tuntuu oikealta.

Todistettavasti yhden kerran on käynyt niin, että muiden odotukset ovat ohjanneet toimintaani. Tosin hieman käänteisellä tavalla.

Valmistuttuani ammattikoulusta ryhdyin pian yrittäjäksi. Se oli hauskaa ja kaveriporukassani oli paljon yrittäjiä. Meillä nuorilla yrittäjillä olikin varsin samankaltainen mentaliteetti elämään; tehtiin töitä aamusta iltaan, mutta säännöllisesti pidettiin myös hauskaa ja reissattiin. Työelämä maistui hyvältä! Vuosia unelma-ammatissani työskenneltyäni tapasin poikaystäväni ja kuulin ensimmäistä kertaa hänen kavereiltaan ikäviä kommentteja ammatinvalinnastani. Olin hämilläni, ensimmäistä kertaa ylipäätään välitin, mitä itsestäni ajateltiin. No, ne tyypit olivatkin idiootteja, oikein puistattaa edelleen. Siitä huolimatta yksi asia johti toiseen ja toinen kolmanteen ja jossain raivonpuuskassa hain kouluun. Alkoi vain v*tuttamaan se, että jonkun mielestä pelkkä ammatillinen koulutus merkitsee automaattisesti sitä, että on tyhmä.

”Ja yksi harhaluulo on se, että te olette yhtä kuin kaikki toisten ihmisten tai teidän itse itseenne lyömät leimat. Ette ole, ette! Siispä teidän ei tarvitse takertua niihin.”

Vaikka alun perin hain kouluun vain näyttääkseni muille, olen jälkikäteen ollut varsin kiitollinen tapahtumiin, jotka potkivat itseni tähän tilanteeseen. Olisin ollut juurikin se kotkan siivillä varusteltu kana tiedostamattaan omia voimiaan. Muut kanat tosin puuttuvat ympäriltäni. Saadessani uuden idean, liittyipä se mihin tahansa tai olipa se kuinka pieni tai suuri hyvänsä, löydän lähipiiristäni aina ne tyypit, jotka taputtavat käsiä yhteen ja hokevat ”Hyvä hyvä hyvä!”.

Suuren kannustuksen ansiosta koen tekeväni usein oikeita asioita ja ajatusmaailmani on hyvin optimistinen; suuret siivet kantavat kyllä, ryhdyinpä mihin tahansa.

Kannustavan ympäristön ansiosta teen paljon asioita asenteella ”koska mä voin”. Muutamia esimerkkejä mainitakseni; syön jäätelöä sängyssä suoraan lusikalla, äiti asuu aika-ajoin kämppiksenäni ja pidän sitä tosi hauskana, en erottele vapaa- ja työaikaa toisistaan, koska harrastuksestakin voi saada rahaa. Parasta on ollut pelata X-boxia keskellä yötä ja keskellä viikkoa, kun olen ensin raahannut peitot ja tyynyt olkkariin, että voin rakentaa rauhassa puutarhaa pinata -eläimille. Se siis liittyy siihen aikaan, kun telkkari vielä oli. Myin telkkarin kokonaan pois, kun se ei sopinut sisustukseeni – ja koska mä voin. Temppareita seuraan Iltasanomien klikkiotsikoista, telkkarittomuus tuo muuten paljon tunteja vuorokauteen! En iästäni huolimatta haaveile perhe-elämästä kuten ikätoverini, vaan nautin etäsuhteen tuomasta vapaudesta. Siitä, että koteja on kaksi, joita sisustaa, kaksi kotikorttelia ja kaupunkien välillä matkustamisen vapaus. En varsinaisesti haaveile vauraudesta tai menestyksestä vaan siitä, että yritystoiminnallani pärjään taloudellisesti, eikä pienet pilkkuvirheet horjuta kassaani. Yrittäjyys merkitsee minulle sitä, että teen itselleni merkityksellisiä ja mielekkäitä asioita. Tyhmään tai tylsään en aio elämässäni taipua vaan täytän elämäni juuri sellaisella sisällöllä, kun itse haluan.

”Elämä on jotakin, joka tapahtuu meille sillä aikaa, kun meillä on kiire tehdä muita suunnitelmia.”

Joku saattaisi kutsua mentaliteettia itsekkääksi. Minusta DeMello on ollut vain siisti äijä.

Herätys, olisiko sunkin aika elää itsellesi?

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!