Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Havahtuminen

Kirjoitettu 16.05.18
Esseen kirjoittaja: Timi Maunula
Kirjapisteet: 3
Kirja: Havahtuminen
Kirjan kirjoittaja: Anthony De Mello
Kategoriat: 8. Henkinen kasvu

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Pieni kirja täynnä helvetin isoja mielipiteitä. Voimakkaita mielipiteitä. Anthony De Mello -jesuiittaveli for lyfe.

 

Anthony De Mello oli intialainen saarnamies ja psykoterapeutti. Hänpäs taisi tulla kuuluisaksi järjestämistään kursseista, joissa saarnasi ”herätystä” ihmisten mieliin. Anthony ei tosiaan säästellyt mielipiteitään ja jo kirjan sivulla 10, hän julistaa: ”ette ole koskaan rakastanut ketään”. Naurahdin. No niistä mielipiteistä. En muista milloin olisin ollut näin innoissani tarinoista, nimenomaan tarinoista jotka saavat pohtimaan niiden merkityksiä. Anthony useimmiten käyttää esimerkkinä juurikin tarinoita ja ehkäpä niiden voima onkin juuri siinä, että kuulija itse päättää sen merkityksen itselleen.

 

Kirja alkaa seuraavanlaisella tarinalla: Eräs mies löysi kotkan munan ja pani sen kanalassa kananpesään. Kotkanpoikanen kuoriutui tipuparvessa ja kasvoi yhdessä niiden kanssa. Koko elämänsä se uskoi olevansa kana ja teki, mitä kanat tekevät. Se kuoputti maasta matoja ja hyönteisiä. Se kotkotti ja kaakatti. Ja se saattoi räpyttää siipiään ja lentää ilmassa muutaman metrin. Vuodet kuluivat ja kotkasta tuli hyvin vanha. Eräänä päivänä se näki mahtavan kotkan liitävän yläpuolellaan pilvettömällä taivaalla. Se kaarteli sulavan majesteettisesti voimakkaissa ilmavirtauksissa hädin tuskin liikauttaen vahvoja, kultaisia siipiään. Vanha kotka katseli sitä lumoutuneena. ”Mikä se on?” se kysyi. ”Se on kotka, lintujen kuningas,” vastasi sen naapuri. ”Se kuuluu taivaalle. Me kuulumme maahan – me olemme kanoja” Niin kotka eli ja kuoli kanana, koska se luuli olevansa kana.

 

BOOM. Aivan mieletön tarina. Ehkä ensimmäistä kertaa koin jotenkin ymmärtäväni tarinan pointin, tai ehkä pystyin samaistumaan siihen vahvemmin kuin ennen. Aava & Bangin Mikko Kalliolalla on termi tällaisille kanan kaltaisille ihmisille: Zombi. Vanhemmat ovat tehneet kahta työtä koko elämänsä, tarjotakseen hyvän polun sekä itselleen, että erityisesti lapselleen. Vanhemmat toitottavat vuosia, että ”töitä on tehtävä”, ”ei työn kuvalla niin väliä, kunhan on rahaa millä maksaa laskut”. Kerran kahdessa vuodessa päästään Kanarialle tuulettumaan. Lapsi omaksuu ajatusmaailman itselleen, kukaan ei ole ehkä koskaan lapsukaiselle sanonut, että ”ymmärräthän Pirjo, sinusta voi tulla ihan mitä tahansa, jos vain haluat!” Vanhemmat kuolevat, Pirjo tekee töitä kasista neljään, odottaen viikonlopun alkua ja joka toinen vuosi lähestyvää Kanarian matkaa. Ja auta armias jos lento on peruttu. Maailmanloppu. Pirjo on asettunut muottiin, jonka hän on nähnyt ja joka hänelle on opetettu. Pirjo on kotka, joka syntyi kanalaan ja tottui kanojen tavoille ja jolle sanottiin, että nyt nokit ja kaavit maata. Et lennä. Pirjo syntyi muottiin, johon edelleen liian moni suomessa syntyy. Uskon, että tässä muotissa on yksi yhdistävä tekijä ylitse muiden. Kanat taikka zombit eivät uskalla tai osaa unelmoida. Unelmoinnin lahja on jotenkin tukahdutettu heissä. ”No mutkun, enkai minä, enhän minä osaa, sehän on mahdotonta”

 

Uskon itse, että ainakin lähes kaikki Tiimiakatemialle eksyneet ovat kotkia, jotka näyttivät naapurin kanalle keskaria ja karkasivat kanalasta hänen sanoessaan: ”Se kuuluu taivaalle. Me kuulumme maahan – me olemme kanoja”.

Toinen lempparitarinani kirjasta on lainaus viisaalta kiinalaiselta tietäjältä Tranxulta. Se menee näin:

 

Kun jousiampuja ampuu, ilman minkään erityisen palkkion toivoa, hänellä on hallussaan kaikki taitonsa. Kun hän ampuu voittaakseen pronssisoljen, hän on jo hermostunut. Kun hän ampuu kultaisen palkinnon tähden, hän tulee sokeaksi, näkee kaksi maalia ja joutuu pois tolaltaan. Hänen taitonsa ei ole muuttunut, mutta palkinto hajottaa hänet itsensä. Hän välittää! Hän ajattelee enemmän voittamista kuin ampumista ja voittamisen tarve vuodattaa hänen voimansa kuiviin.

 

Näinhän se on. Ainakin urheilijoiden on liiankin helppo samaistua tähän. Miksei myös yrittäjien? Mites minä Vaffan suhteen? Oli mulla nyt varmaan jotain taitoja ennen siihen projektiin ryhtymistä. Ainakin selkeä maali kiilsi silmäkulmassa. Mitähän kaikkea typerää sitä tuli tehtyä ajatellessaan vaan projektissa onnistumista? Sitä on ehkä katsonut liian putkinäköisesti ja unohtanut muiden mielipiteet, tai muut tärkeät jutut, esimerkiksi tiimin johtamisen. Vaffa projektina on vielä käynnissä, joten saan vastauksen tähän itsekin vasta myöhemmin. Voittaminen ja voittamisen halu saattaa vallata mielen sen sijasta, että tekisi sen, mitä on harjoitellut ja oppinut vuosien varrella.

 

”Hankkiutukaa eroon epäonnistumisen pelostanne, lakatkaa jännittämästä menestyksenne tähden, niin muututte omaksi itseksenne, rentoutuneeksi omaksi itseksenne. Ette aja enää jarrut päällä.” Helpommin sanottu kuin tehty. Epäonnistumisen pelko on mun kohdalla erittäin suuri. Olen koko ikäni pelännyt pettymyksen tuottamista, ehkä siitä kumpuaa pakkomielteeni onnistumisiin. Onnistumisilla en tarkoita rappusten alas kävelyä kaatumatta, vain jotain suurempaa, jotain mistä voisin olla ylpeä. Luulen, että viimeaikoina juurikin tuo epäonnistumisen pelko on jopa lamauttanut mun tekemisen johtajana. Ei Tiimiakatemialla pitäis pelätä epäonnistumisia ja välillä mä muistankin sen. Mua vaan hävettää epäonnistuminen. Olen huono. Ja sitten valutaan syvään itsesääliin ja paskan kierteeseen.. Pikkuhiljaa oon alkanut ymmärtämään, että kyse on melko yksinkertaisista asioista. Mun kohdalla pitkälti siitä, että mitä asioita kannattaa ottaa ihan tosissaan ja mitkä voi vaan hoitaa. Ei tää elämä taida kuitenkaan ihan niin vakavaa olla.

 

Aloin googlailemaan Anthony De Mellon muitakin juttuja, kun niin innostuin näistä kaikista tarinoista ja ajattelin vielä yhdestä kertoa. Tähän mulla on vielä paljon opittavaa.

 

Kuvittele olevasi teatterissa, katselet upeaa näytöstä melkeinpä teatterin parhailla paikoilla, keskellä salia. Näytelmän edetessä muistat, että saapuessasi autolla teatterille, unohdit lukita autosi ovet. Auts. Innostuksen tunteesi näytelmästä muuttuu ahdistukseksi, etkä oikein pysty keskittymään kumpaankaan asiaan kunnolla: näytelmään, tai sen miettimiseen miten pääsisit muita häiritsemättä lukitsemaan autosi ovet.

 

Tällaista ihmisten elämä taitaa olla? Kontrastia tarinaan tuo vanha Japanilainen tarina:

 

Mies juoksee viidakossa tiikeriä karkuun. Mies juoksee henkensä edestä ja juuri kun tiikeri on häntä saavuttamassa, näkee hän edessään jyrkän kielekkeen. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tiputtautua alas. Pudotusta ei onneksi kestä metriä pidempään, sillä kielekkeen reunalla oli jämäkkä oksa, josta mies sai napattua kiinni. Hän kurkistaa ylös ja huomaa kuinka tiikeri ei häntä seurannut alas, mutta murisee edelleen inhottavasti ylhäältä kurkkien. Mies kurkistaa alas ja huomaa, että hänen allaan on sadan metrin tiputus. Eipä houkuttele päästää irtikään. Vieressään mies huomaa pienen ulokkeen. Tällä ulokkeella kasvaa kaunis marjapensas. Niin vihreä ja upean näköinen, marjat täysin kypsiä ja herkullisia. Mies nappaa pensaasta yhden marjan ja laittaa sen suuhunsa. Marja maistuu taivaalliselta, ehkä jopa parhaalta mitä hän on koskaan maistanut.

 

Tällaista elämän pitäisi olla. Mies nautti hetkestä. Meidän pitäisi osata nauttia pienistäkin asioista kaaoksen keskellä. Ja niin kuin ylhäällä mainitsin, en oikein osaa nähdä niitä asioita mistä iloita. Uskon senkin helpottavan kunhan työnnän turhan stressaamisen sivuun. Ihan mahtavia tarinoita ja oppeja niiden sisällä.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!