Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Havahtuminen

Kirjoitettu 14.10.20
Esseen kirjoittaja: Annika Jokinen
Kirjapisteet: 3
Kirja: Havahtuminen
Kirjan kirjoittaja: Anthony De Mello
Kategoriat: 8. Henkinen kasvu, 8.3. Havahtuminen - ihmisenä kehittyminen, 8.5. Henkisen kasvun klassikot

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Havahtuminen on kirja, joka herättää ajatuksia. Jos joku kysyisi nyt mistä kirja kertoo, en kuitenkaan osaisi vastata. Yritänpä silti.

De Mello puhuu heräämisestä, havahtumisesta ja tietoisuudesta. Kun ymmärtää ettei ”minuus” ole sidottu mihinkään ympärillä olevaan, pystyy olemaan vapaa. Pitää ymmärtää mitä itsekkyys on ja kuinka iteskäs ihminen oikeastaan onkaan, on siitä helpompi luopua. Kun ymmärtää, että on tehnyt asioita, hyviäkin, vain itsekäistä syistä, saadakseen itselleen mielihyvää, täyttääkseen sillä jotain omaa tyhjiötään, voi siitä päästää irti. Asioita ei pidä tehdä itsekkäistä syistä. Pitää vain nauttia tästä hetkestä, oppia elämään tässä ja nyt.

 

Usein ihmiset tekevät esimerkiksi hyväntekeväisyyttä, ajatellen että auttavat tällä muita. Kyseessä kuitenkin on oma itsekäs halu saada hyvää oloa siitä, että sai hyvän mielen toisten auttamisesta ja sai tuntea olonsa tärkeäksi. Onko se silloin hyvän tekemistä? Olen samaa mieltä kirjan kanssa siitä, että paras hyvän tekeminen tapahtuu silloin, kun et edes tiedä tekeväsi hyvää tai auttavasi muita.

Kuinka paljon ihmisen toiminta oikeastaan perustuukaan itsekkyyteen? Kokonaan! Ja sen ymmärtäminen on tuskallista.  Otetaan esimerkiksi parisuhde. Oletko suhteessa ihmisen kanssa sen takia, että rakastat häntä juuri sellaisena kuin hän on, et vaadi häntä muuttumaan vaan annat hänen loistaa omana itsenään ja nautit hänen seurastansa?

Vai poistaako tämä toinen ihminen sinun yksinäisyyttäsi? Täyttääkö hän sinun tarpeesi tuntea olosi rakastetuksi? Tuoko hän sinulle hyvää oloa sanomalla kauniita sanoja, halaamalla tai vaikka vain viettämällä aikaa kanssasi? Eikö kuullosta aika itsekkäältä.

Kirjassa on erittäin hyvä esimerkki itsekkyydestä:

”Ajattele jotain sinulle läheistä ja tärkeää ihmistä. Sano mielessäsi tälle ihmiselle ”olen mieluummin onnellinen, kuin pidän sinut. Jos voisin valita, ei ole epäilystäkään, ettenkö valitsisi onnellisuuttani.” Kuinka moni tunteekaan olevansa itsekäs ajatellessaan näin. Mutta huomaatko, kuinka meidät on aivopesty ajattelemaan ”miten saatoin olla niin itsekäs?” Mutta katsotaanpa, kuka oikeasti on itsekäs. Kuvittele, että joku sanoo sinulle, ”miten voit olla niin itsekäs, että valitset onnellisuuden minun sijastani?” Eikö tekisikin mieli vastata: ”Anteeksi, mutta kuinka sinä voit olla niin itsekäs, että vaadit minua valitsemaan sinut onnellisuuteni sijasta?!”

 

Kuinka usein ihminen ehdollistaa oman onnensa? ”En voi olla onnellinen ilman sinua / uutta tavaraa/ jumalaa/ rahaa / arvostusta, tai mikä ikinä se kenellekin on. Mutta onko todella niin, että onnesi riippuu siitä arvostaako joku sinua / uutta autoasi tai pankkitilisi saldoa?  Toisen mielipide sinusta voi muuttua nanosekunnissa, mutta ei sinun onnesi pitäisi loppua sen mukana.

Minkä takia ihminen velvoittaa toisia ihmisiä tekemään itsensä onnelliseksi? Eikö jokaisen oma onni ole itsensä käsissä? Usein ihmiset eivät edes tiedä mistä tulevat onnelliseksi, mikä tuottaa heille onnea. Kuinka siis voit vaatia toista ihmistä tekemään sinut onnelliseksi, jos et itsekään tiedä mistä onnesi tulee?

Olen jostain lukenut, että ihmiselle tuottaa onnea omat tavoitteet, niiden eteen tekeminen ja niitä kohti pääseminen. Se luo merkityksellisyyttä elämään. Mutta eihän siihen muita ihmisiä tarvita? Jos sinun oma tavoitteesi on vaikka olla Suomen paras markkinointipäällikkö (en kyllä tiedä miten sitä mitattaisiin), sinä alat tekemään sen eteen töitä, ja aina kun pääset lähemmäksi tavoitetta, tulet onnellisemmaksi. Huomaatko, onnesi on siis sinun käsissäsi, eikä kenenkään muun. Matkalla tapaat varmasti ihmisiä, jotka epäilevät tai antavat soraääniä, mutta eihän heidän sanansa poista sinun onneasi, jonka olet omasta työstäsi saanut. Et voi siis vastuuttaa muita ihmisiä tekemään sinut onnelliseksi.

 

Minun perheessäni on paljon hyvin itsekkäitä ihmisiä ja on järkyttävää huomata se ”ulkopuolisen” silmin ja katsoa kuinka he eivät itse näe sitä. Se usein aiheuttaa harmia ja mielipahaa muille ihmisille, etenkin lapsille. Usein myös lasten kasvatuksessa ihmisten itsekkyys näkyy hyvin ja aiheuttaa hyvin isojakin ongelmia. Tänä päivänä esimerkiksi lasten pelaaminen on tästä hyvä esimerkki; aikuiset pääsevät itse helpommalla, kun lapset istuvat nenä kiinni ruudussa, eivätkä siten koko ajan roiku vanhempien lahkeissa kiinni. Mutta mitä jatkuva pelaaminen aiheuttaa? Lasten liikunta vähenee ja liikalihavuus lisääntyy, näin esimerkiksi. Tai pahimmillaan aikuiset eivät uskalla enää sanoa lapsille EI, koska pelkäävät lasten suuttuvan ja aiheuttavan heille mielipahaa sekä konfliktitilanteen. Joskus vanhemmat, itsekkäästi, viettävät jopa tunteja itse nenä kiinni ruudussa ja lapset jäävät täysin huomiotta.

 

Itse olen omassa elämässä paljon miettinyt tätä itsekkyyttä. Jokaisessa meissä, minussakin, sitä on, toisissa vain enemmän kuin toisissa. Voisi ajatella, että esimerkiksi minun opiskelemaan lähtöni oli itsekästä, koska halusin (itsekkäästi) paremman tulevaisuuden minulle ja lapselleni, vaikka se luo meille hetkellisesti epävakaan talouden, mutta toisaalta voi myös ajatella, että teen itse työtä oman onneni eteen, enkä sälytä sitä esimerkiksi parisuhteeni vastuulle. Usein myös käsken mieheni tehdä asioita, mitkä tekevät hänet onnelliseksi, vaikken minä niihin asioihin kuuluisikaan. On kyse sitten harrastuksista tai ammatinvaihdosta. Koen, että hänen onnellisuutensa on hänen käsissänsä, minä voin olla osa sitä mutta en pelkästään tai kokonaan, enkä edes suostu kantamaan sellaista taakkaa harteillani. Sanon aina, että elämä on valintoja, ja jokaisella meistä on oikeus valita elämäänsä haluamansa asiat. Mikäli minä valitsen elämääni jotain mitä toinen ihminen ei valitse, se ei tarkoita, että asioista tarvitsee riidellä, sitten vain voi lähteä erisuuntiin, ja elää valitsemaansa elämää.

Totta kai kompromisseja voi tehdä puolin ja toisin, se saattaa olla jopa epäitsekästä hyväntekemistä.

Herääminen on osaksi sitä, että elätte elämäänne niin kuin se on teistä itsestä sopivaa, tämä ei ole itsekyyttä. Itsekkyyttä on vaatia jotakuta toista elämään niin kuin TEISTÄ on sopivaa.”

 

Tämä liittyy vahvasti mielestäni myös siihen, mistä olen jo aiemminkin kirjoittanut, eli omien arvojen ja tavoitteiden määrittelyyn. Kun määrität itse oman elämäsi arvot ja elät niiden mukaan, on sinun helpompi kieltäytyä itselle epämiellyttävistä asioista, tekemisestä tai seurasta.

”Ei ole itsekästä elää omaa elämäänsä niin kuin parhaaksi itse katsoo.”

 

Havahtuminen aiheutti minussa myös ajatuksia toisen kuuntelemisesta, tai itseasiassa kuulemisesta. Ne eivät ole sama asia. Usein me kuunnellaan mitä toinen sanoo, mutta kuullaanko me oikeasti sitä asiaa siellä takana? Kuinka paljon me kuullaan jotain ihan muuta, joka perustuu johonkin lähihistoriassamme tapahtuneeseen ja tai jopa lapsuuden tapahtumiin?

Puoliso saattaa kertoa toiselle esimerkiksi ikävästään tai kaipuustaan toista kohtaan, mutta toinen kuuleekin syyttelyä läheisyyden puutteesta! Missään vaiheessahan toista ei syytetty mistään, toinen vain halusi kertoa omista tunteistaan. Tämä kuulemisen ongelma on asia mihin yritän keskittyä omassa elämässäni, haluan oppia kuulemaan eikä vain kuuntelemaan.

 

Yksi iso herätys mitä kirja sai minussa aikaan, on, että tunteet ovat meissä itsessä, eivät todellisuudessa. Kauniin kesäpäivän keskeyttävä sade aiheuttaa ärsytystä. Kumpi meistä tuntee ärsytyksen, minä vai sade? Tai potkaisen jalkani pöytään. Onko kivun tunne minussa vai pöydässä?

Tätä ajatusta lähdin miettimään seuraavalla tavalla:

Minua usein ärsyttää tietyt ihmiset. Onko totuus se, että se ihminen on ärsyttävä vai onko se tunne vain minussa? Yleensä minua ärsyttävät ihmiset ovat jonkun toisen mielestä hyvinkin mukavia ihmisiä, tunteen täytyy siis johtua minusta itsestä.

Kirja neuvoo ratkaisuksi jotakuinkin seuraavaa: Älä koskaan samaistu tunteeseen. Sillä ei ole mitään tekemistä ”minän” kanssa, älä määrittele ”tosi minääsi” tunteesta käsin. Voisin siis ajatella, että ärsytys on minussa, mutta ”minä” en ole ärsyyntynyt. Mikään tunne ei voi määrittää sitä mitä ”minä” olen. Mutta anna ärsytyksen olla, jätä se rauhaan. Se menee ohi. Kaikki menee ohi. Kohta jo tulee seuraava tunne tilalle. Ärsytyksestä on vain opittava päästämään irti.

Minun tulee siis itse muuttua ja kasvaa tässä asiassa, en voi vaatia tätä toista ihmistä muuttumaan, varsinkaan jos hän ei edes tiedä olevansa ärsyttävä minun mielessäni. Emme näe asioita ja ihmisiä sellaisina kuin ne ovat, vaan sellaisina kuin me itse olemme. Kun minä itse muutun, kaikki muukin muuttuu.

Tämän toivon muistavani ensi kerralla, kun ärsytys taas nostaa rumaa päätään.

 

Kaiken kaikkiaan kirja herätti paljon ajatuksia, vaikkakin oli erittäin vaikeaa luettavaa. Joutui pitkän aikaa usein miettimään mitä jollain asialla tarkoitettiin. Hyödyllinen kirja kuitenkin kaiken kaikkiaan. Suosittelen kaikille niille, ketkä haluavat pohti hieman omaa käytöstään ja elämäänsä.

Tagit: , , , ,

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!