Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Havahtuminen

Kirjoitettu 15.05.13
Esseen kirjoittaja: Tiia-Tuulia Järvinen
Kirjapisteet: 3
Kirja: Havahtuminen
Kirjan kirjoittaja: Anthony de Mello
Kategoriat: 8. Henkinen kasvu, 8.3. Havahtuminen - ihmisenä kehittyminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)
Luettuani Anthony de Mellon kirjan Havahtuminen, olisi minun luultavasti kuulunut herätä. Tai ainakin pienoisesti havahtua tähän elämään, joka on vain unessa haahuilemista ja epäolennaisten asioiden etsimistä. Minun olisi pitänyt ymmärtää, että kaikki tämä, mitä olen pitänyt todellisena, ei sitä ole koskaan ollutkaan. Kirjan mukaan ihmiset kulkevat elämäänsä unessa, tajuamatta asioiden todellisia puolia, niitä perimmäisiä asioita, mitkä oikeasti merkitsevät. De Mello laittaa minut ehdottomasti haastamaan ajatteluani, mutta kyseenalaistan kirjan sanomaa yllättävän paljonkin.

Unessa elävät ihmiset muodostavat kuvan toisista, ja yleensäkin kaikesta, omien mielipiteidensä ja olettamustensa mukaan. Omat toiveet ja tunteet määrittelevät toisen ihmisen, eikä hänen oikea olemuksensa. Tästä olen samaa mieltä, että ihmiset olettavat liikaa, ja muodostavat mielipiteensä ihmisistä liiaksi niiden perusteella. Mutta onko mahdollista olla olettamatta? Tottakai yritämme kohdata ihmiset avoimesti. Onko se väite kuitenkaan oikea, että tuntemamme ihmiset eivät oikeasti ole sellaisia kuin olemme aina ajetelleet? Ovatko kaikki ne ajatukset ja mielipiteet toisista vain tuulesta temmattuja, eivätkä totta laisinkaan? Käsitykset toisesta ihmisestä eivät millään mielin ole täysin oman päämme tuotosta, sillä kyllähän vuorovaikutustilanteissa tulee annettua paljonkin aihetta, millä muodostaa tuntemus toiseen. Varsinkin, jos kyseessä on joku, jonka tunnemme hyvin. Tämäkin on suhteellista, mutta en voi väittää olevani erilainen, millaiseksi esimerkiksi äitini minut kuvailee. Sehän on vain totta.

Tähän liittyen de Mello kertoo myös, kuinka vaikkapa pettymykset eivät ole toisten tuottamia, vaan johtuvat siitä, että olemme itse halunneet uskoa toisesta ihmisestä toista ja totuuden paljastuessa petymme. Kaikki olikin vain omaa vikaamme, aiheutamme itse oman pettymyksemme. Anteeksi vain? Otetaanpa esimerkiksi vaikka se, että tiimissä kaikki luottavat siihen, että jokainen jäsen pääsee kirjapisteissä tavoitteisiin. Itse en luultavasti tule pääsemään tähän tavoitteeseen, mutta tottakai jokainen muu tiimissämme toivoo ja uskoo minun pääsevän näihin neljäänkymmeneen pisteeseen. Kun joudun sanomaan, että en saanut ajallani tehtyä kaikkia hommia, joutuvat muut pettymään. De Mellon mukaan he ovat kuitenkin itse aiheuttaneet pettymyksensä, sillä olivat muodostaneet minusta toisen käsityksen. Naurettavaa. Tottakai uskomme toisiimme. Pettymyksen aiheuttajana tässä tapauksessa olenn vain ja ainoastaan minä itse, eikä kukaan muu, sillä minä itse en ole toiminut oikein. Sama asia koskee myös vaikkapa parisuhteessa pettämistä.

Ymmärrän kuitenkin hiukan, mitä kirjassa tällä ajatuksella haetaan takaa. Jos ei usko eikä odota toisesta mitään, ei varmaan voi myöskään pettyä toiseen. Mutta onko tämä edes himpun verran inhimillistä? Mistä lähtien ihmisen tulisi olla täysin blanco ajattelultaan, ettei joutuisi pettymään? De Mellon mielestä vain silloin voi olla onnellinen, jos kaikki käsitykset toisista on pyyhitty pois. Epäilen. Eihän se ole edes elämää. Elämässä kuuluu joskus pettyä, jotta voi taas olla onnellinen.

Havahtumisessa puhutaan paljon myös ihmisten välisistä riippuvuussuhteista, joita tosiaan ei tulisi olla, jotta löytäisi onnen, heräämisen. Jos ei olisi edes pienellä tavalla riippuvainen toisesta, ei joutuisi tuntemaan esimerkiksi surua, jos suhde tähän toiseen katkeaa. Kirjan mukaan ei siis pitäisi olla riippuvainen mistään tai kenestäkään. Luettuani tämän mietteen tulin yllättävän vihaiseksi. Mielestäni juuri toiset ihmiset, joidenka kanssa vietän aikaa, joita rakastan, joista olen ”riippuvainen”, ovat elämän suola. Jos vaikka paras kaverini muuttaisi ulkomaille asumaan enkä näkisi häntä melkein koskaan, tottakai tulisin surulliseksi omasta puolestani. Miksi surua ei saisi enää kokea? En vain usko, että on olemassa täyttä onnellisuutta. Olen edelleen sitä mieltä, että elämään kuuluu niin ylä- ja alamäkiä, eikä niitä voi päästä pakoon yrittämällä irtaantua kaikesta. Eihän siinä ole mitään järkeä. Kuka haluaa olla tunteeton ja kylmä sen kustannuksella, ettei ikinä kokisi surua tai pettymystä? Tottakai onni tulisi osata rakentaa itsestä ja asioista jotka pysyisivät riippuvuussuhteitten katkettuakin, mutta siihen kuuluu myös niin paljon muuta.

Yksi suuri asia kirjassa oli myös se, että ihmiset tekevät kaiken vain itsekkyyttään. Vaikka kuinka auttaa toista, ei ihminen tee sitä hyvää hyvyyttään, vaan siksi, että on itsekäs ja saa siitä itse hyvän olon tunteen (tai muuta vastaavaa). Tämä asia on varmaankin hyvin pitkälle totta. Tehtyään toisen tai jonkin asian vuoksi jotain hyvää, saa itse siitä luultavasti jotain palkinnoksi, vähintäänkin sen hyvän mielen. Mutta entä sitten? Jos kaikki näin tekevät, asia on se ja sama. Kaikesta huolimatta, rakastan lähimmäisiäni ja nautin siitä, jos joku tekee vuokseni jotain hyvää.

Mutta ainiin, de Mellon mukaan rakkauskin taisi olla jotakin lumetta vain. Minua ei enää kauheasti kiinnosta. En tiedä, luinko kirjaa aivan väärinpäin vai vaan todella huonolla asenteella, mutta havahtuminen kuullostaa joltakin hyvin epäinhimilliseltä ja onnettomalta. Ne lavasteet, joissa muka uneksimme, ovat mielestäni juuri sitä elämää, eikä minun tarvitse herätä siitä yhtään mihinkään.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!