Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Henkiset kätilöt – filosofiaa ja muutama sana yksilöstä ja yhteisöstä

Kirjoitettu 30.08.19
Esseen kirjoittaja: Antti Stolt
Kirjapisteet: 5
Kirja: Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin, Kuinka ideat syntyät?
Kirjan kirjoittaja: Esa Saarinen, Saku Tuominen & Jussi T. Koski
Kategoriat: 2. Yhteisöllisyys, 7. Innovointi, 7.1. Luovan ajattelun työkalut, 7.3. Innovatiivisen yrityksen kehittäminen, 8. Henkinen kasvu, 8.1. Filosofiaa, ajattelua ja mielikuvitusta yrittäjälle, 8.4. Ihmisen tulevaisuus, 8.5. Henkisen kasvun klassikot

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

”Tämä kirja on henkilökeskeinen. Tämä kirja ilmentää sitä uskomusta, että luovuus syntyy yksilöistä – että yksittäiset ihmiset ovat inhimillisen kulttuurin kärki.” Näillä sanoilla alkaa Esa Saarisen prologi kirjaansa Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin. Kuten siis kirjan nimi ja prologi antaa ymmärtää, kirjassa puhutaan niistä yksilöistä, jotka ovat omalta osaltaan vaikuttaneet merkittävästi länsimaisen filosofian kulkuun. Käsittelen seuraavaksi muutamia mielenkiintoisimpia ja eniten itselleni kolahtaneita filosofeja ja heidän oppejaan. Yritän pysyä mahdollisimman käytännönläheisenä, mutta en lupaa mitään.

Sokrates

Sokrates on kieltämättä eräs länsimaisen filosofian – ja länsimaisen historian – merkittävimmistä hahmoista, ehkä jopa merkittävin. Tästä kertoo jotain se, että sokraattiset menetelmät ovat edelleen läsnä ja käytössä esimerkiksi Tiimiakatemialla. Ja nyt puhutaan kuitenkin henkilöstä, joka eli n. 470-399 eaa. (Mainittakoon kuitenkin, että Sokrateesta tiedetään hyvin vähän. Varmuudella ei esimerkiksi voida sanoa mikä Sokrateen filosofiasta olikin itseasiassa Platonin ja päinvastoin. Tämä aihe voisi olla oma kirjoituksensa, joten ei siitä sen enempää.) Sokrates itse toimi monesti, kuten kirjassa mainitaan, henkisenä kätilönä – ”hänen tehtävänään on auttaa toisia synnyttämään, ei synnyttää itse.” Hän teorioi, että oppiminen on muistamista ja mieleenpalauttamista ja, että tieto löytyy ihmisestä itsestään.  Sokraattisessa metodissa Sokrates louhii tiedon kysymysten avulla keskustelukumppanistaan, tuputtamatta itse omaa näkökantaansa, antaen keskustelukumppanin itse löytää vastauksensa. Koen monien Tiimiakatemian valmentajien käyttävän tätä metodia enemmän tai vähemmän. Toisaalta Sokrateen dialogissa vastaukset ja jonkinlainen lopputulos eivät ole se olennaisin osa, vaan itse keskustelu. Tiimiakatemialla keskustellessamme liiketoiminnastamme haluamme kuitenkin ehkä mieluummin päästä lähemmäs jonkinlaista lopputulosta kuin vain keskustella keskustelemisen vuoksi. Ei sillä, että vähättelisin keskustelua keskustelemisen vuoksi. Tällainen juttelukin on kuitenkin tiimissä tärkeää.

Sokrates selitti omaa lähestymistapaansa Platonin Gorgias-dialogissa seuraavasti:

”Älä ihmettele, jos minä vastedeskin otan esille asioita, jotka tuntuvat itsestäänselviltä; kuten sanottu teen sen siksi että keskustelu etenisi johdonmukaisesti, en kiusatakseni sinua, vaan jotta emme tottuisi ennakolta arvaamaan toistemme ajatuksia ja viemään sanaa suusta toisiltamme; ei – minä haluan sinun kehittelevän omia näkemyksiäsi omalla tavallasi, omista lähtökohdistasi lähtien.”

Tässä ei varmasti tarvitse olla filosofi nähdäkseen järkeenkäypiä ja hyödyllisiä näkökohtia. Oikeastaan hyvin pitkälle näihin kohtiin pohjautuu myös monet Tiimiakatemian toimintaperiaatteet ja arvot. Hyvin samoista asioista puhutaan esimerkiksi William Isaacsin kirjassa Dialogi ja yhdessä ajattelemisen taito, joka on merkittävä kirja Tiimiakatemialla, ja ihan syystäkin. On olennaisen tärkeää, että dialogi toimii tiimissä. On olennaista, että olemme samalla sivulla, jotta emme joudu arvailemaan mitä toinen sanoillaan tarkoittaa. On olennaista, että kuuntelemme toisiamme. On olennaista, että keskustelu on johdonmukaista ja että näemme johdonmukaisuuden. Isaacs puhuu kirjassaan johdonmukaisuuden periaatteesta, joka ”auttaa meitä näkemään keskustelun kokonaisuuden tai kokonaisuuden puuttumisen.”

Merkittävin kohta kyseisestä lainauksesta on mielestäni kuitenkin sen viimeinen virke. ”Kehittele omia näkemyksiäsi omalla tavallasi, omista lähtökohdistasi lähtien.” Mielestäni tämä kiteyttää jotain olennaista myös Tiimiakatemian toiminnasta. Tähän pyrin myös omassa elämässäni.

Yksi Sokrateen tunnetuimmista lauseista oli ”tiedän vain sen, etten tiedä.” Monesti tunnen yleisen ilmapiirin olevan sellainen, jossa ”en tiedä” on pahinta mitä sanoa. Meiltä odotetaan vastauksia jatkuvasti. Ja moniin käytännön asioihin vastauksia tarvitsemmekin. Mielestäni välillä kuitenkin pitäisi muistaa, että on ihan hyväksyttävää myöntää, ettei tiedä. Toisaalta tämä lause on erittäin vahvasti myös läsnä Tiimiakatemian opeissa. Tällainen, tavallaan nöyrä asenne avaa korvamme. Kun myönnämme, ettemme ehkä tiedäkään kaikesta kaikkea, olemme alttiimpia oppimaan. Kysyminen ja ihmettely ovat tärkeä osa Tiimiakatemian oppimisprosessia.

John Locke

John Locke on helposti lähestyttävä filosofi, sillä hän lähestyy myös itse asioita – kuten kirjassakin mainitaan – tervejärkisesti. Locke suhtautuu hieman kriittisesti korkealentoisiin kieliurheilijoihin. Hän puhuu myös kokemuksen merkityksestä. Hänen mukaansa syntyessämme mielemme on tyhjä valkoinen paperi (tai taulu), jota ryhdymme täyttämään kokemuksilla. Kokemuksien merkitys on myös erityisen tärkeä Tiimiakatemialla. Niitähän me pyrimme täällä hakemaan.

David Hume

David Humen kausaalisuhteen kritiikki on mielenkiintoinen ja äärimmäinen. Uskon silti, että siinä voi nähdä jotain mistä oppia. Humen mielestä emme voi varmasti päätellä, että aurinko nousee myös huomenna aamulla, vaikka se on tähän asti aamuisin noussut. Näin äärimmäisenä tämä ei tietenkään ole kovin käytännöllinen ajatus, mutta totuuden siemen siitä kuitenkin löytyy. Mietitäänpä esimerkiksi arkeamme Tiimiakatemialla. Kuvitellaan, että tapahtumaa ollaan järjestämässä toista kertaa. Ensimmäisellä kerralla tapahtuma ei menestynyt kovinkaan hyvin. Tarkoittaako se sitä, että tapahtuma menestyy seuraavalla kerralla huonosti? Tai menestyykö tapahtuma seuraavalla kerralla paremmin koska se on jo kerran järjestetty aiemmin? Emme voi varmasti tietää. Entä jos tapahtuma on ollut menestys ensimmäisellä kerralla? Tästäkään emme voi vetää suoraan johtopäätöstä, miten tapahtuma tulee menestymään.

Tietenkin tällaisessa tapauksessa on tarkasteltava tosiasioita ja tehtävä kovasti töitä tapahtuman markkinointiin ja myyntiin. Liikaa olettamista pitää mielestäni kuitenkin välttää. Myös yletöntä skeptismiä pitää välttää. On vaikeaa saada mitään ideaa lentoon jos tiimissä on henkilö, joka kyseenalaistaa jatkuvasti kaiken.

Friedrich Nietzsche

Nietzsche on yksi filosofian historian maineikkaimmista, pahamaineisimmista ja, kuten kirjassa todetaan, vihatuimmista miehistä. Tälle on syynsä. Saarisen mukaan ”väärinymmärretympää ajattelijaa ei filosofian ylimmistä korkeuksista tapaa.” Merkittävin syy tälle väärinymmärrykselle lienee se, että natsit omivat Nietzschen ”yli-ihminen”-käsitteen, vääristäen ja taivuttaen sitä omiin tarkoitusperiinsä. (Ironista sinänsä, että Nietzsche itse oli antisemitismiä ja saksalaista nationalismia jyrkästi vastaan.) Kuten Saarinen kirjassa toteaa Nietzsche ”kärjisti räikeästi” ja halusi ”häiritä – loukata – lukijoitaan, halusi murskata näiden näennäisturvalliset haaveunet.” Ei siis varsinaisesti ole ihme, miksi Nietzschen maine on mitä on.

Itse kuitenkin näen tässä paasauksen joukossa myös ihan mielenkiintoisia pointteja. Nietzsche ei esimerkiksi tarkoita yli-ihmisellään mitään herruuteen säädettyä ylempää ihmisrotua. Saarinen mainitsee, että ”yli-ihminen ei ylipäänsä ole joukon – minkään joukon -, vaan yksilön ominaismääre. Se ei ole ”ylempien ihmisten yhteisö”. Se ei ole jotain mikä voitaisiin täysin saavuttaa vaan päämäärä, johon pyrkiä. Saarisen mukaan Nietzsche ”etsii riippumatonta ja itsensämäärittävää, luovaa kulttuuri-ihmistä, jonka kohtaloa ohjaa hänen oma tahtonsa.” Nietzsche puhuu itsensä ylittämisestä. Mielestäni tämä ei kuulosta läheskään niin pahamaineiselta ja synkältä mitä edellä kiirivä maine antaa ehkä ymmärtää. Emmekö me kaikki halua jollain tapaa ylittää itsemme?

Lopuksi

Kirja esitteli kaiken kaikkiaan 16 filosofia ja monen monta heidän teoriaansa. Kirja muistutti minua jälleen siitä, että meitä on moneen lähtöön ja jokaisella meistä on omat näkökulmansa ja lähtökohtansa. Tämä ei tarkoita sitä, että toiset näkökulmat ja lähtökohdat ovat toista oikeampia.

Erityisen paljon minua jäi mietityttämään prologin lause ”luovuus syntyy yksilöistä” ja ”yksittäiset ihmiset ovat inhimillisen kulttuurin kärki”, erityisesti peilatessani näitä Tiimiakatemiaan. Nämä eivät ehkä täysin sovi niihin arvoihin mitä Tiimiakatemia edustaa. Ehkä näissä lauseissa on hieman havaittavissa tietynlaista romanttista näkemystä luovuudesta. Itse ainakin olen omakohtaisesti huomannut tiimin voiman luomisessa ja ongelmanratkaisuissa. Tietenkään aina ei näin ole. Tiimin kanssa nämä asiat voivat helposti myös suistua raiteiltaan.

Olen kokenut, että individualismi on Tiimiakatemialla eräänlainen kirosana. Esimerkiksi Tiimiakatemialla käytetyssä kehäteoriassa, jota käytetään palautteenantoon ja sitoutumisen mittaamiseen, uloin (ja siis huonoin) kehä on nimeltään uudet/individualistit. Mainittakoon, että kehäteoria perustuu jääkiekkovalmentaja Rauno Korven ajatuksiin joukkueen sitoutumisasteesta. Rohkenen väittää, että jääkiekossa individualismi ei ole kovin suotavaa. Rohkenen myös väittää, että individualismi ei ole sama asia jääkiekossa kuin Tiimiakatemialla. Kun tämän kehän piirteitä kuitenkin tarkastelee lähemmin huomaa, että niissä on kyllä perää. Uudet/individualistit kehän piirteitä ovat:

  • Vähäinen kontakti tiimiin ja valmennukseen
  • Ei juuri osuutta onnistumisiin tai tappioihin
  • Itsekeskeiset individualistit sooloineen
  • Kritiikkiä ja jatkuvaa kyseenalaistamista
  • Ulkona normaalista kommunikaatiosta
  • Epävarmat uudet pelaajat

En väitä, etteivätkö nämä piirteet olisi negatiivisia. Mutta edustavatko ne individualismia? Eivät mielestäni. Yksilökeskeisyys ei ole aina huono asia. Se ei tarkoita sitä, ettetkö voisi tulla toimeen tiimissä. Uskoisin jopa, että yksilökeskeisyys ja kyky nähdä ihmiset nimenomaan myös yksilöinä, eikä pelkästään tiimin palasina, voi parantaa tiimin hyvinvointia. Individualismi ja egoismi ovat kaksi eri asiaa. Mielestäni individualismi ei tässä tarkoituksessa ole oikea sana kuvaamaan ulointa kehää.

”Kameli on komitean suunnittelema hevonen”

Saku Tuomisen ja Jussi T. Kosken kirjassa Kuinka ideat syntyvät? puhutaan ryhmistä ja luovuudesta. Kirjassa mainitaan, että ”Luovuus vaatii ulkopuolista tukea, muttei viihdy suurissa ryhmissä.” Kirjan mukaan luovuus ei ole kuitenkaan ”pelkästään yksilölaji” vaan se vaatii ryhmän tukea, keskustelukumppania tai mentoria. Ryhmä – tai tiimi – voi siis olla luova. Kirjassa kuitenkin mainitaan, ettei tuo ryhmä saisi olla liian suuri. Toisinaan mietin onko meidän tiimimme ehkä hieman liian suuri. Matkan varrella tiimimme on hieman pienentynyt, mutta se saattaa vieläkin olla liian suuri. Toki toisinaan ideoidessamme jakaudumme pienempiin ryhmiin, mutta tämä ei mielestäni riitä. Se, että jakautuu kymmeneksi minuutiksi pienempään ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että olemme suuri ryhmä.

Kirjassa on kuvattu Luovien ryhmien muodostamisen malli. Tässä mallissa neuvotaan määrittelemään ne keskeiset osa-alueet, jotka ovat yrityksen menestymisen kannalta tärkeitä, missä täytyy siis olla hyvä. Tämän jälkeen tulee määritellä kenellä on syvää tuntemusta osa-alueesta sekä pitkäjänteisyyttä, halua ja uskallusta lähteä kehittämään tätä aluetta. Tämän jälkeen tulisi luoda 2-3 henkilön samanhenkinen ryhmä, joilla on turvallinen lupa ideoida. Me yleensä tiimissä jakaudumme sattumanvaraisesti ryhmiin ja olemme niissä, kuten yllä mainitsin, vain sen muutaman minuutin ajan. Tietenkin on projekteja, joissa on mukana vain muutamia samanhenkisiä meistä, mutta voisimmeko valjastaa tämän mallin paremminkin käyttöön? Jos tiimillä olisi valmiina muutama 2-3 hengen ryhmää, jotka voisivat aina ottaa jonkinlaisen projektin työstettäväksi tai ideoida muille. Näin tiimin dynamiikkaa saisi virtaviivaistettua.

 

 

Mikä sitten onkaan oikea vastaus? Syntyykö luovuus yksilöistä? Vai tiimeistä? Ovatko yksilöt ulkokehällä vai keihäänkärki? Vai onko maailma kenties mustavalkoisen sijaan harmaa ja oikea vastaus löytyy jostain näiden välistä? Löytyykö oikeaa vastausta? Onko sillä oikeastaan edes väliä? Tarvitsen henkistä kätilöä, sillä henkinen lapsiveteni tuli juuri.

 

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!