Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Hyvä elämä + Kuinka SE tehdään esiintyjänä?

Kirjoitettu 06.12.14
Esseen kirjoittaja: Saija Valkonen
Kirjapisteet: 4
Kirja: Hyvä elämä / Kuinka SE tehdään esiintyjänä?
Kirjan kirjoittaja: Saku Tuominen / Henkka Hyppönen
Kategoriat: 1. Oppiminen, 8. Henkinen kasvu, 8.3. Havahtuminen - ihmisenä kehittyminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Hyvä elämä – lyhyt oppimäärä & Kuinka SE tehdään esiintyjänä?

Saku Tuominen & Henkka Hyppönen

 

Miksi kirjoittaminen on niin vaikeaa? Ennen esseitä on ollut suht’ helppo kirjoittaa mutta nyt tuntuu, että joudun vääntämään ja vääntämään mutten saa aikaiseksi edes yhtä sujuvaa lausetta. Kenties luin väärän kirjan väärään aikaan, tai sitten en vain saa ajatuksiani yhtenäisiksi. Veikkaan jälkimmäistä. No yritän kuitenkin: Luin Henkka Hyppösen Kuinka SE tehdään esiintyjänä sekä Saku Tuomisen Hyvä elämä – lyhyt oppimäärä. Arvostan molempia kirjoittajia suunnattomasti, joka olikin yksi syy näihin opuksiin tarttumiseen. Sain kirjoista paljon uutta ajateltavaa, mutta kuten tuossa mainitsinkin, on ne kovin vaikea saada yhtenäisiksi ajatuksiksi. Kirjat käsittelevät elämää ja esiintymistä. Joku voi miettiä, että miksi ihmeessä siis kirjoitan näistä yhteisesseetä mutta en näe syytä miksi en, sillä elämä itsessään on yhdenlaista esiintymistä. Yhden huomattavan eron kuitenkin löysin näiden kahden väliltä: elämä eletään itseä varten, esitys tehdään yleisölle.

 

Elätkö itsellesi?

Tuominen kirjoittaa kirjassaan ihmisluonteen kateudesta, joka kumpuaa meistä jokaisesta. Olemme kateellisia niille, jotka tekevät. Osa osaa käyttää sitä motivaattorina, osa katkeroituu. Huomasin ennen kuuluneeni näistä jälkimmäiseen kunnes tajusin, ettei niin pääse kovinkaan pitkälle. Vihdoin saan sanottua sen ääneen, tarkoittaen sitä myös: ei ole minulta pois, jos joku muu onnistuu! Simppeli asia mutta pohjimmiltaan hyvin vaikea sisäistää – ainakin itselleni oli. On hienoa huomata muutos itsessään ja siinä kuinka nämä kaksi ja puoli vuotta Tiimiakatemialla ovat kasvattaneet minua aivan järisyttävän paljon.

Suurin havahtuminen minulle oli, kun ymmärsin ettei muiden mielipiteillä oikeastaan ole mitään väliä. Olin aina se kiltti tyttö, joka teki niin kuin muut halusivat. En osannut tehdä päätöksiä sillä pelkäsin, että se olisi jonkun muun mielestä väärin. Ymmärrettyäni ettei sillä ole väliä, ja kuten Tuominenkin kyseenalaistaa: Mutta entä jos muut eivät ajattele meistä mitään?, elämäni sai täysin uuden suunnan. En lenkkeile, jotta näyttäisin paremmalta muiden silmissä, lenkkeilen, jotta voisin paremmin omassa kehossani. En meikkaa näyttääkseni muiden mielestä kauniilta, meikkaan koska voin. En hakenut talouspäällikön rooliin, koska muut halusivat, hain (ja pääsin) koska haluan oppia. Se tunne, kun elää itselleen ja tietää, ettei muiden mielipiteillä ole mitään väliä. Se tunne, kun on vapaa.

 

Mitä tunnet?

Hyppönen kirjoittaa kirjassaan kolahtavan pätkän: Esiintyjä pystyy vaikuttamaan yleisönsä tunteisiin ja luomaan merkityksellisiä kohtaamisia yleisönsä kanssa vasta, kun hän on oppinut käsittelemään omia tunteitaan. Jos olisin pari kuukautta sitten joutunut esiintymään jossain tilanteessa, en olisi saanut pidettyä itseäni – saati sitten esitystäni – kasassa. Olin henkisesti aivan loppu ja pakotin itseni taistelemaan vaikken jaksanut. En myöntänyt edes itselleni, että olin ylikuormittunut vaikka keho siitä koettikin monen monta kertaa viestiä. En kuunnellut. Kielsin tuntemukset sisälläni; hymyilin päivät ja itkin yöt. En näyttänyt todellisia tunteitani. Hyppösen kirjassa oli tehtävä listata ylös kaikki tunteet, joita viikon aikana kokee. Oma listani painottui hyvin pitkälti negatiivisiin tunteisiin. Se avasi silmäni ja ymmärsin, ettei kaikki ole kunnossa.

Kun vihdoin sain itseni kuntoon olen ollut paljon avoimempi ja iloisempi, lisäksi jaksan paremmin. Uskon, että jos nyt tekisin listan tunteistani uudelleen se olisi paljon myönteisempi. Siihen vaikuttaa myös 21-day-challenge, johon ryhdyin tiimiläisteni kanssa: 21 päivää valittamatta – ja oma lisäykseni: kiroilematta. Todellakin helpommin sanottu kuin tehty! Olen koettanut vastaavaa kerran aiemminkin ja silloin noin viikon jälkeen (kun joka päivä oli day 0) lopetin, sillä en jaksanut aloittaa koko ajan alusta. Nyt olen sitkeästi jatkanut vaikka day 0 starttaileekin yhä uudelleen. Olen päättänyt, että onnistun, siksipä myös tulen onnistumaan. Ja kuten Hyppönenkin kirjoittaa: Päämäärä ei ole niin merkityksellinen kuin se, kuinka paljon kasvat matkan aikana. Vaikka tavoitteena on olla 21 päivää valittamatta, oikea tavoite löytyy syvemmältä: positiivinen elämän asenne, jonka uskon saavuttavani jossain määrin kyseisen haasteen kautta.

 

Mitä tavoittelet?

Kaikilla meillä on tavoitteita ja unelmia. Niiden tärkein keskinäinen ero on, että tavoite näkyy kalenterissa. Unelmointi ja ajattelu on tärkeää ja Tuominen kannustaakin varaamaan niille aikaa viikoittain. Hän selventää, että opimme uusia asioita jatkuvasti mutta jos emme käy läpi oppimaamme ja sisäistä sitä, olemmeko oikeasti oppineet? Todennäköisesti emme, siksi oppimansa kertaaminen on kullanarvoinen tapa, jota itsekään en ole vielä täysin sisäistänyt: minulla on kasoittain hienoja muistiinpanoja eri tapahtumista ja viikottaisista treeneistä, ja kun niitä sattuu ohimennen selailemaan uudemman kerran tulee huomattua, että hemmetti kun olen joskus kirjoittanut hyvän pointin ylös mutta unohtanut sen. Tästä syystä olen kirjoittanut itselleni ylös muistilapuille tärkeimpiä huomioita, joita olen bongannut ja laittanut ne seinälläni, jossa ne muistuttavat minua päivittäin. Suosittelen!

Hyppönen toteaa kirjassaan, että hyvä tavoite on tunne. Esimerkkinä jos tavoittelee uutta iPhonea, tavoitteleeko sitä oikeasti sen ominaisuuksien takia vai sen tunteen takia, jonka saa pidellessään uutta puhelinta ensimmäistä kertaa kädessään? Olemme materialistisia, sillä markkinoijat ovat luoneet meille sen tunteen, että tarvitsemme juuri kyseisen tuotteen ollaksemme onnellisia. Meidät on ehdollistettu uskomaan, että onnellisuuteen pääsee materian kautta. Kerta toisensa jälkeen kuitenkin huomaamme ettei se pidäkään paikkansa, sillä viikon jälkeen kun kaverilla onkin uudemmasta iPhonesta parempi versio, huomaamme, ettemme olekaan onnellisia. Silti menemme tähän samaan lankaan yhä uudelleen, koska tunnemme niin. Mielestäni on osuvasti todettu, hyvän tavoitteen olevan tunne, sillä kuten niin monet kerrat on huomattu ja kuultu: loppujen lopuksi raha ei motivoi ihmisiä tekemään. Heitä motivoi tunne, jonka he saavat ostettua rahalla. Yhteinen lomareissu perheen kanssa, uusi auto ym. Tunne. Jos motivaatio on lopussa ja sinua muistutetaan rahasta, jonka saat – motivoidutko?

Arvioi kuinka pitkään jaksat uskoa tavoitteesi toteutumiseen, vaikka edistystä ei olisi havaittavissa. kirjoittaa Hyppönen. Jos et usko tavoitteesi olevan mahdollinen, se ei ole hyvä tavoite. Nyt kun tiedän itsekin millainen on hyvä tavoite, on aika miettiä mitä itse tavoittelen. Yksi tavoitteistani on positiivisempi elämän asenne. Se on tunne ja uskon sen toteutumiseen. Olen nähnyt sen tuoman hyödyn 21-day-challengen aikana, sillä koin käytännössä sen mitä olen lukenut aiemmin kirjoista ja ajatellut, että joopajoo: kun ajattelee positiivisemmin, on energisempi ja jaksaa paremmin. On huomattavasti helpompaa nähdä asiat negatiivisessa valossa ja voivotella ettei mitään ole tehtävissä, mutta kun näkee asiat vihdoin positiivisesti; ne muuttuvat helpommiksi. Tämä oli yksi suuri ahaa-elämykseni kokeiluni aikana. Kuten Bryan Tracykin on todennut: olet mitä ajattelet. Nyt vihdoin uskon sen itsekin.

 

Millainen on hyvä esitys?

Sain Hyppösen kirjasta paljon vinkkejä hyvään esiintymiseen, kirjassa oli paljon konkreettisia tehtäviä, joita oli hauska tehdä lukemisen vastapainoksi. Päällimäisenä Hyppösen opeista jäi mieleen aitous; esiintyjän on tunnettava omat tunteensa ja osattava käsitellä niitä, jotta yleisö pystyy samaistumaan tähän. Kun mietin miten itse olen joskus esiintynyt en voisi kuvailla sitä sanalla aito tai samaistuttava; olen ollut paniikissa ja yrittänyt päästä tilanteesta pois mahdollisimman nopeasti, tämä on näkynyt kiivaana puheryöppynä, kun olen yrittänyt vain saada asian suustani ulos. Mitä ilmeisimmin tämä ei ole toiminut saati sitten ollut kovin vakuuttava tapa esiintyä.

Vieläkin minut valtaa pieni pakokauhu, kun mietin lavalle nousemista mutta sen verran kehitystä on jo havaittavissa, että kun meillä oli jälleen kuukausittainen vahvuuslaskenta, johon olin menossa esittelemään yhtä projektiamme, menin lavalle toiseenkin otteeseen, kun tiimistämme pyydettiin edustajaa lavalle. Yllätin itseni täysin tuolla tempauksella sillä kielenä toimi englanti. Loppujen lopuksi sain hyvin kakaistua molemmat esitykset ulos ja jälkeenpäin oli hyvä fiilis siitä, että olin ylipäätään mennyt lavalle. Huomasin, että kerta toisensa jälkeen se helpottuu vaikka aina vähän jännittääkin.

 

Miksi on niin vaikeaa?

Meistä lähes jokainen tietää sen vaikeuden, kun pitäisi aloittaa jokin asia. Pitäisi lähteä lenkille, pitäisi nousta aamulla sängystä, pitäisi ryhtyä töihin, pitäisi sitä ja pitäisi tätä. Tuominen kertoo kirjassaan meille syyn miksi nämä asiat tuntuvat niin hankalilta: Miksi suunnan vaihtaminen on aivan yhtä vaikeaa kuin tekemisen aloittaminen? Vastaus on yksinkertainen: koska luopuminen on vaikeaa. Tämä teksti sai itseni jälleen pysähtymään hetkeksi. Mistä luopuminen? Mielestäni on hurjaa kuinka en ole tullut edes ajatelleeksi näinkään simppeliä asiaa, vaan toiminut ns. automaatilla: sängystä on vaikea nousta, koska peitto on niin lämmin – pitäisi luopua siitä lämmöstä ja nousta taas kylmään talveen. Lenkille lähteminen on vaikeaa, koska kotona on niin hyvä olla eikä mihinkään paikkaan satu kun pysyy paikallaan. Töiden aloittaminen tuntuu vaikealta yleensä silloin, kun ne eivät ole mielekkäitä.

On uskomatonta miten paljon alitajuntamme huijaa meitä päivän aikana uskomaan, ettei meidän kannata tehdä jotakin. Vielä uskomattomampaa kuitenkin on, että tottelemme sitä kyseenalaistamatta. Näin itsekin olen toiminut lähes koko elämäni – vain mennyt sen mukaan mikä tuntuu kivalta juuri sillä hetkellä ja totellut alitajuntaani, kun se on huijannut etten jaksa mennä lenkille. Tuominen kuitenkin opettaa, että Kaikelle mitä teemme, tai emme tee, on aina olemassa syy, jota tietoinen puolemme yrittää epätoivoisesti järkeistää ja selittää toiminnan tavalla, jonka voimme hyväksyä. Suoraan sanoen siis huijaamme itseämme niin taitavasti, että se tuntuu meistä hyvältä ratkaisulta.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Itse ainakin aloin kapinoida alitajuntaani vastaan, kun se sanoi ettei nyt kannata kirjoittaa esseetä. Kirjoitin esseeni alkuun, että on vaikea kirjoittaa. Alitajuntani meni hämilleen, kun kirjoitin tuntemuksistani enkä yrittänyt väkisin keksiä kirjoista sanottavaa. Lopputuloksena pitkähkö ja sekava essee, jonka avulla sisäistin taas itselleni muutamia asioita. Ne eivät välttämättä aukea samallalailla muille, jotka tämän sattuvat lukemaan mutta itsellemmehän me näitä kirjoitamme. Vai mitä?

 

Tagit: , , , , ,

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!