Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Hyvinvointi ja terveys

Kirjoitettu 10.12.18
Esseen kirjoittaja: Tanja Jämsä
Kirjapisteet: 6
Kirja: Aivot työssä, Oppimisen hyvinvointi (puhe), Why We Sleep, Just Breathe
Kirjan kirjoittaja: Minna Huotilainen, Teemu Arina, Matthew Walker, Dan Brulé
Kategoriat: 1.2. Oppimisen taidot ja työkalut, 8. Henkinen kasvu, 8.1. Filosofiaa, ajattelua ja mielikuvitusta yrittäjälle, 8.3. Havahtuminen - ihmisenä kehittyminen, 9.01. Oppiminen, 9.08. Henkinen kasvu, 9.10 Tapahtumat

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Tämä syksy on ollut minulle terveyteen keskittymisen aikaa. Tai sitä se on yrittänyt olla. Kevät ja sitä edeltänyt syksy menivät täysin töiden ehdoilla ja toivoin tämän syksyn antavan aikaa enemmän itsestä huolehtimiselle ja terveydelle. Olin väärässä.

Työt kaiken edelle

Opari oli aika vaativa urakka, kun siihen vihdoin ryhtyi ja tietysti myöhässä aikataulusta. Työt menivät aina sen edelle. Kuitenkin kun opariin ryhtyi, saivat muut työt parin viikon ajalta ajautua minimiin ja niin saatiin opari purkkiin. Mitään muuta niinä päivinä ei sitten tullutkaan tehtyä. Aikaisemmin minulla on aina ollut periaatteena pitää viikonloput vapaina, vaikka olisi kuinka kiirettä, mutta hyvistä suunnitelmista huolimatta tämä syksy tarjosi töitä myös viikonlopulle ja näin ollen perinteisten kahdeksan ja kahdentoista tunnin työpäivien lisäksi aloin tehdä vastaavia työpäiviä myös lauantaisin ja sunnuntaisin. Eli aika kovasti metsään mentiin vapaiden suhteen.

Kuitenkin olen huomannut stressin määrän vähentyneen kuluvan syksyn aikana. Ehkä vaikuttavana tekijänä on toiminut tieto siitä, että kohta akatemia on ohitse ja sitten saan levätä. Olen myös ottanut vähemmän henkistä taakkaa harteilleni ja keskittynyt pelkkään suorittavaan työntekoon, joten väsymys on ollut käytännössä pelkästään fyysistä. Uni on maistunut syksyn pimeyden ja työkuorman takia erityisen makeasti ja siksi tutustuinkin hieman kirjaan Why We Sleep. Uni on selkeästi yhteydessä terveydellisten tekijöiden ja esimerkiksi muistin kanssa. Prosessoimme oppimiamme asioita mielessämme unen aikana. Mikään opittu tieto ei jää mieleen ilman unta, jolloin tieto varastoituu aivoihimme ja itse oppiminen tapahtuu.

Kävin live-visualisoimassa tapahtumaa, missä oli Teemu Arina puhumassa jaksamisesta työssä. Hän painotti myös unen tärkeyttä osana kokonaisvaltaista terveellistä elämäntapaa. Ravinto, liikunta ja uni ovat oppimisen perusta. Ravinto ruokkii kehoamme ja aivojamme, ja on tärkeää saada kaikki tarpeelliset ravintoaineet ruuastamme juuri niihin asioihin, mihin energiaa päivittäin käytämme. Esimerkiksi paljon näyttöä tuijottelevan olisi hyvä syödä paljon mustikoita, jolloin silmät saavat ravinteita kestääkseen päivittäistä työtaakkaa. Jos haluamme oppia paljon ja tehokkaasti, ei riitä, että jumppaamme pelkästään aivojamme ahmimalla tietoa mahdollisimman paljon. Kehomme on kokonaisuus ja aivomme säätelevät suurta osaa sen toiminnasta. Myös lihastemme toiminta lähtee aivoistamme ja nimenomaan suuret lihasryhmämme ovat yhteydessä aivojemme eri osa-alueisiin. Esimerkiksi etureisiämme treenaamalla kyykkyjä tehdessä, treenaamme samalla aivojemme etulohkoa. Lihaksien kehittäminen tuo aivoillemme erilaista rasitetta kirjojen lukemiseen ja tiedon perinteiseen pänttäämiseen nähden. Lihasten treenaaminen on siis samalla aivojen treenaamista. Kolmas tärkeistä asioista oli uni, minkä aikana mielemme prosessoi päivän tapahtumia ja saa myös aikaa levätä. Huonosti levänneenä ja nukkuneena aivojen kapasiteetti oppia uutta on huomattavasti heikompaa.

Arina puhui myös paljon luonnon vaikutuksesta henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin. Ihmiselle levollisin mahdollinen maisema on pientä liikettä sisältävä maisema, kuten metsä, missä tuuli hieman havisuttelee oksia. Äänimaisema on myös rauhallinen, pientä ääntä pitävä, mutta ilman äkkinäisiä kovia ääniä. Käytännössä kaikki tuntemani ihmiset sanovat nauttivansa luonnosta ja sen rauhasta, mutta silti kaikki asuvat ja viettävät suuren osan elämästään kaupungeissa. Kaupungit ovat täyttä vilskettä, värejä, ääniä ja hajuja. Kaikenlaisia ärsykkeitä aisteille, mitkä primitiivisesti viestivät vaarasta. Äkkinäiset äänet luovat vaistomaisen reaktion puolustautua, mikä nostaa sykettä ja jännittää kehoa, vaikka sitä ei tiedostaisikaan. Luonnossa oleminen luo vastapainoa ja se on muutenkin ihmiselle luontaisempi tila olla. Olen pyrkinyt käymään leppoisilla kävelylenkeillä edes hetken aika aina kun aikaa on ja mennä metsään. Aikaisemmin kävin liikkumassa pelkästään kuntosalilla, mutta nyt olen ajatellut rauhoittumisen ja raikkaan ilman olevaan tilanteelleni tärkeämpää, ainakin silloin kun aikaa ei ole molemmille.

 

Aivot työssään

Tästä samasta aiheesta puhutaan myös kirjassa Aivot Työssä. Teos käsittelee nykymaailman kiirettä ja informaatiota, sekä työskentelyä aivojemme rakenteen kautta. Aivomme ovat edelleen metsästäjä keräilijän aivot, sillä viimeisimmän 20 000 vuoden aikana aivomme eivät ole kerenneet kehittyä yhtä nopeasti kehittyvän ympäristömme kanssa. Teoksessa käsitellään myös liikunnan, ravinnon ja unen vaikutusta työntekoon, sekä pohditaan, millaisiksi aivomme olisi ehkä muovautuneet, jos ne olisivat kerenneet kehittyä muun kehityksen kanssa samaa vauhtia. Teoria on mielenkiintoinen ja kirja mielekkäästi kirjoitettu, joten se tuli ahmaistua nopeasti. Siitä pääsi taas aiheeseen terveydestä ja siitä, mitä tulisi tehdä, jotta burnout ei olisi vääjäämättä edessä. Koko aihe ja halu lisätä terveydellistä aspektia ja itseeni keskittymistä töiden ohella, syntyi kevään täysin liiallisesta työtaakasta ja liian hektisestä menosta, minkä nyt käsitän olleen liikaa. Olisin tarvinnut lomaa useampaan otteeseen, mutta olin liian kiireinen lomailemaan. Mikä tietenkin oli idioottimaista ajattelua. Huomaan edelleen olevani eräänlaisessa burnoutin kierteessä. Käsittelen osan töistäni ihan väärin ja stressaannun, sekä jopa raivostun välillä hyvin pienistä asioista. Pieni extratyötehtävä voi järkyttää kaikkea tekemistäni ja saada itseni tuntumaan epäonnistuneelta tai voi saada aikaan valtavan stressireaktion tai raivon tai surun. Tunteiden vuoristorata alkaa siis jylläämään ihan järjettömällä vauhdilla mitä pienimmistä asioista. Tunnistin burnikseni jotenkuten syksyn alussa, kun terveyteen liittyvä hankkeeni lähti käyntiin, mutta koska hanke ei oikein ottanut tuulta alleen, sain lisää aikaa ajatella ja pohtia terveyttäni, jaksamistani ja tekemistäni. Siksi uskon oivaltaneeni vihdoin vähän paremmin, milloin on syytä lopettaa, vaikka töitä olisi vielä jäljellä. Mikä on pahinta mitä voisi tapahtua? Noh, luultavasti työn tarjoaja ymmärtää tilanteen tai sitten saa jäädä nuolemaan näppejään, sekä hankkii toisen tekijän tilalle. Ja minä saan tärkeää aikaa levätä.

Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen aika rankan työputken jälkeen ja kirjoitin tosiaan vapaapäivänäni anoppilassa vieraillessa. Tekstistä ei tullut yhtään mitään, mikä näkyy vieläkin alun kirjoituksesta, mitä en liiemmin jaksanut lähteä muuttelemaan. Nyt tekstin aloittamisesta on kulunut muutaman päivän ajan ja kerkesin viettää vapaata koko viikonlopun välissää ystäväni luona, hänen häänsä järjestäneen porukan kanssa. Parempaa irtiottoa ei olisi voinut toivoa! Yksi päivä valmistautumista, pakopeli täydellisine roolisuorituksinensa loppumattomine alkoholeineen, mikä johti päättömään menoon, syksyn ensimmäiseen pulkkamäkeen ja videotallenteen mukaan pöydällä tanssimiseen, mitä en kyllä muista ollenkaan. Tästä seurasi mitä ihanin yhteinen krapulapäivä lastenohjelmia ja leffoja katsellen. Sunnuntaina kotiin palatessa hillitsin itseni töistä, vaikka tiesin deadlinen lähestyvän ja käytin illan parisuhteelle, sekä hyvälle ruualle. Nyt maanantaina hyvin levänneenä ja täydellisesti nollanneena heräsin kuudelta aamulla, keitin kahvit ja aloitin työt. Ihmeellistä miten kirkkaalta ajatukset tuntuvat pitkästä aikaa! Vaikka viikonlopun ryyppäys ei välttämättä ollut paras mahdollinen keino heittää aivot narikkaan, sen se kuitenkin teki ja se oli minulle juuri nyt tärkeää. Toivottavasti hyvä tekeminen jatkuu vielä päivän loppuun asti, eikä muut työt ja niiden surkuttelu saa minua lamaantumaan. Nyt on tämä työ ja vasta sen jälkeen saan ajatella mitään muita töitä. Ja jos en kerkeä niitä tekemään niin olkoon sitten niin.

Aivot työssään käsittelivät myös paljon muistia ja primitiivisiä vaistojamme. Tilaan liittyvät muistomme ovat yksi vahvimmista tavoistamme muistaa asioita, sillä esi-isämme tarvitsivat hyvää tiloihin liittyvää muistia metsissä liikkuessaan ja esimerkiksi muistaakseen mistä löytyi hyvä marja-apaja viime kerralla. Tähän liittyen työpaikan tulisi olla se tila, missä ensimmäisenä mieleen nousevat positiiviset ajatukset ja tunne tekemisestä, ahkeruudesta ja ”hei me tehdään tämä” -asenteesta. Itselleni tämä ei toteudu Akatemialla työskennellessäni. Olen käsitellyt aihetta jo useampaan otteeseen tiimini kanssa, sillä jokin akatemian ilmapiirissä saa karvani nousemaan pystyyn. Pohdimme, että se voi hyvinkin johtua siitä, että olen työhön orientoitunut ihminen. Kun teemme töitä ja suoritamme, olen rentoutunut. Kun kaikki ovat akatemialla rentoutuneita ja lepposassa tilassa heittämässä läppää, minusta tulee jännittynyt ja haluan paeta paikalta, sillä en tiedä mitä minulta odotetaan ja miten päin minun tulisi olla.

Toinen asia, joka haittaa työskentelyäni Akatemialla on avotoimisto. Ihminen on evoluution kautta oppinut tiedostamaan jatkuvasti ympäristöään vaarojen varalta. Marjaretkellä ihminen keskittyy keräämiinsä marjoihin, mutta seuraa tiedostamattaan samalla jatkuvasti ympäristöään kuuntelemalla poikkeavuuksia äänissä sekä seuraamalla sivusilmällä kaikkea liikettä. Aivomme ovat edelleen tähän tehtävään kehittyneitä, joten avotoimistossa kaikki äänet ja liike herättävät primitiiviset vaistomme ja pakottaa huomiomme pois meneillään olevasta työtehtävästä. Toki joillekin avotoimisto on tilana täydellinen, eivätkä äänet ja liike häiritse heidän työskentelyään. Minulle se ei kuitenkaan sovi. Olen jo valmiiksi varpaillaan Akatemialla ollessani ja kaikki äänet ja liike vievät huomiotani jatkuvasti. Jos olen rentoutuneessa tilassa toimistolla ollessani, huomaa suhtautuvani suopeammin hälinään ja liikkeeseen, mutta muuten tila on minulle haastava. Olen muutaman kerran mennyt erilliseen tilaan tekemään töitä, mutta sekään ei ole kovin mukavaa, sillä tunnen eristäytyväni muista. Parasta olisikin varmaan se, että voisin tehdä töitä yhdessä muiden kanssa, mutta silti rauhassa ja kaikki muutkin olisivat työn touhussa. Silloin en tuntisi oloa yksinäiseksi ja voisin tarvittaessa pyytää apua, mutta samalla työnteko sujuisi ilman jatkuvaa häiriötä. Esimerkiksi toimistolla olisi hienoa, jos kaikilla tiimeillä olisi omat työhuoneet ja sen lisäksi olisi yhteinen tila, missä sitten vaihtaa kuulumisia kaikkien muiden kanssa.

 

Muista hengittää

Vielä yksi kirja mihin tutustuin, on Just Breathe. Olen pyrkinyt, syksyn terveysprojektiin liittyen, löytämään itselleni harrastuksen, jonka kautta saan aivot narikkaan ja mielen pois työasioista. Tähän tarkoitukseen löysin itselleni ilmajoogatunnit. Niillä käyminen on ollut aivan ihanaa! Ostin syksyn alussa viiden kerran kortin ja kävin sitä ennen muutamalla tutustumistunnilla, joiden kautta tiesin tämän olevan mun juttu. Noh, kerkesin juuri ja juuri käyttämään kortin kaikki viisi kertaa ennen kortin voimassaoloajan umpeutumista, mikä oli muistaakseni kolme tai neljä kuukautta kortin ostamisen jälkeen. Eli olisin voinut käydä tunneilla aktiivisemminkin, mutta taas aika meni ensin työntekoon. Myös opinnot jäivät jälleen laahaamaan ja nytkin kirjoitan näitä tekstejä viime tippaan itsenäisyyspäivänä, vaikka päätin pitäväni ansaitun pidennetyn viikonlopun. Noh, täytyy levätä sitten mymmillä. Kuitenkin tuosta kirjasta vielä, ilmajoogassa ja joogassa ylipäätään keskitytään paljon hengittämiseen ja sen avulla tavallaan kehon manipulointiin. Esimerkiksi nopea sisäänhengitys voi vaikuttaa kehossa adrenaliinia nostattavana tekijänä ja jos uloshengitys on myös nopea ja terävä, olo tulee teräväksi ja valppaaksi. Jos haluaa rauhoittua, on tärkeää hengittää rauhassa sisään ja vielä hitaampaa ulos. Kun uloshengitys on pidempi kuin sisäänhengitys, keho saa signaalin rauhoittumisesta ja syke laskee automaattisesti. Ennen esitystä tämä voi olla hyvä tapa rauhoittua. Tai sitten jos haluaa lisätä energiaa niin miksipä ei kokeilisi kiivaampaa hengittämistä. Minulle tärkeintä on ollut oppia hengittämään kunnolla ja rauhallisesti. Paniikinomainen hengittäminen ja hengityksen pidättäminen ahdistavissa tilanteissa saavat tilalleen rauhallisen keskittyneen hengityksen, mikä ohjaa tunteitani rauhallisempiin maisemiin. Toki tämä on työn alla, sillä vaikka hengitys tuntuukin automaattiselta asialta, se ei kuitenkaan sitä täysin ole ja siksi sitä täytyy treenata.

 

Kun aika ei vain riitä

Palaan vielä aiheeseen, mistä höpöttelin jo aikaisemmin, eli siihen ettei välttämättä kerkeä tekemään kaikkia töitä. Akatemian yksi merkittävimmistä opeista on se, että aika ei vaan yksinkertaisesti riitä. Ei sitten mihinkään. Olen todella usein toivonut, että jospa vuorokaudessa voisi olla edes muutama tunti ylimääräistä aikaa niin kerkeisin tekemään vielä nämä pari asiaa mitkä olisi pakko saada tehtyä. Valitettavasti kukaan ei luultavasti suostu minun toiveeseeni 30 tunnin vuorokaudesta, jolloin saisin ehkä vähän paremmin kaikki asiat tehtyä. Minulla on taipumusta ottaa kontoilleni ihan liikaa töitä ja kuvitella, että kyllä minä kerkeän. Mutta entä sitten, kun ei vaan yksinkertaisesti kerkeä?

Oparin sain pykästyä kasaan. Töiden kanssa raavin deadlineja saan ne yleensä kunnialla tai edes jotenkin maaliin loppujen lopuksi. Opinnot laahaa kaukana, mutta aina välillä olen kerennyt hoitaa niitäkin hieman eteenpäin. Nyt olisi kuitenkin kohta pakko valmistua. Töitä tulis lisää ja lisää, mutta nyt täytyy ottaa opinnot ensin. Tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että saatan menettää tärkeän asiakkuuden ja pidempiaikaisen projektin, sillä sen deadline olisi tässä kaiken kanssa samaan aikaan. Nyt minun on vain pakko valita itseni ennen töitä. Tunnen ihan valtavaa epämukavuutta, koska en ole saanut tätä kuvitustyötä tehtyä ja en luultavasti saakaan sitä tehtyä, ellen saa viikkoa lisää aikaa. En oikein osaa käsitellä tätä epäonnistumisen tunnetta. En tiedä miten kerron työn pyytäjälle, että en saa tätä tehtyä aikamääreeseen mennessä. Tunnen häpeää, epäonnistumisen tunnetta ja koen pettäneeni kaikkien luottamuksen. Miten voin siis hyväksyä sen, että aina ei vain pysty kaikkeen. Kaikki puhuvat aina siitä, että on ihan ok, jos ei kaikkea saa tehtyä ja se on myös itsestäänselvyys, jos on vain liikaa töitä. Mutta sitten kun epäonnistuu, tunnen syyttävän sormen kohdistuvan itseeni. En tiedä onko paheksunta kuviteltua vai ei. En ole vielä oikein onnistunut selvittämään, miten voin rehellisesti myöntää epäonnistumiseni ilman, että taivun kuitenkin vielä yrittämään ja pitkittämään asiaa. Yritin jo kerran kertoa kuvitusta pyytäneelle, että en taida kyetä siihen ja varsinkin tässä ajassa, sillä minulta loppuvat vain tunnit. Hän sanoi minulle, että eikös asia ollut jo sovittu juttu ja lupaus, ja että taitaa homma mennä iltatöiksi. Yritä siinä sitten selittää, että kun ei ole enää niitä iltatunteja vaan seuraavaksi menevät jo yöunetkin. Yöunista en kyllä pysty tinkimään, sillä silloin loppuisi kaikki muukin tekeminen ja lopputulos olisi vain onneton yritys.

Eli minun taitaa olla pakko alkaa miettiä realistisesti rajojani, mitä oikeasti kykenen tekemään työpäivän aikana ja mikä on liikaa, sekä mitä ylipäätään haluan vuorokaudeltani. Minun on myös pakko oppia sanomaan paremmin ei ja myös oppia myöntämään tappioni rehellisesti ja suoraan, jos en pystykään johonkin, mihin luulin pystyväni.

 

Mitä sitten haluan?

Mitä minä haluan? Mikä on oikeasti se minun juttu ja intohimo, mitä haluan toteuttaa ja mistä haluan rakentaa elämäntyöni? Ei mitään hajua, oikeesti. Olen aina vain tehnyt asioita ja töitä, hetken milloin mitäkin ja sitten vaihtanut toiseen. En ikinä ole tehnyt mitään samaa asiaa vuotta kauempaa osa-aikaisesti ja täyspäiväisesti kaksi kuukautta taitaa olla ennätykseni. Olen aina tehnyt palan sieltä ja toisen täältä. Kaikista asioista löydän hyvät puolet ja yleisesti ottaen rakastan työntekoa. Mitään tekemistä töitäni ei kuitenkaan ole ollut minulle mikään kutsumus. Toki erityisesti piirtojutuissa olen ollut luontaisesti hyvä, sillä olen aina pitänyt taiteesta, mutta sekin on sellaista, mitä en jaksa tehdä kotona. Tätä pohtiessani tajusin, että en oikeastaan tee koskaan kotona yhtään mitään. Siivoan, kokkaan ja pyykkään, kun minulla on aikaa olla yksin kotona ja kun toinen puoliskoni on kotona, vietän aikani hänen kanssaan ja teemme erilaisia asioita, mitä yhdessä keksimme tehdä. Yksin minä lähinnä vain täytän aikani asioilla, mitä voisin tehdä häntä odotellessani. Minulla on äärimmäisen vähän tarvetta omalle ajalle, sillä en tykkää olla yksin. Keskimäärin kolme tuntia viikossa omaa aikaa on minulle oikein sopiva määrä, jolloin luultavasti katson netflixiä. Netflix ja kirjallisuus ovatkin aikalailla sellaisia asioita, mihin käytän vapaa-aikaani jokseenkin säännöllisesti. Tarinoita minä rakastan yli kaiken. Siinä sivussa tulee toki neulottua ja näperrettyä jotain pientä tarpeellista, mitä ei ole tullut muuten tehtyä, kuten korjattua vaikkapa vaatteeseen tullut reikä. Mutta silloin kun oikein mikään näistä asioista ei nappaa, ei tee mieli mennä lenkille tai salille, minulla ei ole mitään tekemistä kotona. Haluaisin löytää harrastuksen ja ehkäpä sen kautta innostusta tehdä jotain merkittävämpää. Olisi hienoa löytää unelmatyö harrastuksen kautta. Ensin pitäisi vaan keksiä se harrastus.

Kaikki tekeminen on mielestäni ihan kivaa ja osa asioista nappaa joskus paremmin kuin toinen, mutta mitään toista parempaa en oikeastaan ole löytänyt. Toisaalta olen diagnosoinut itseni (kuten monet muutkin ypärilläni olevista ihmisistä on diagnosoinut) duunariksi ja tekijäksi. Siksi olenkin miettinyt, että ehkäpä minun ei olekaan tarkoitusta löytää itselleni juuri sitä minulle tärkeintä mahdollista tekemistä ja merkitystä, vaan mitä jos minun onkin tärkeämpää löytää itse ajatus tekemisen taakse. Jos löydän itselleni taisteluparin taikka yrityksen, jolla on ajatus, visio ja suunta, mihin voin yhtyä ja tekemiseni voisi olla tämän aatteen puolesta toimivaa? Jospa tekijästä ei tulisikaan ajattelijaa vaan olisin ajattelijan apurina tekijän roolissa? Toki ajattelijan ajatuksen tulee olla tarpeeksi innostava ja ihmisen itsensä sellainen persoona, että jaksan tehdä töitä tämän kanssa. Syksyn yksi opeista on myös se, että aina ei vaan kaikkien kanssa yhteistyö onnistu, vaikka kuinka niin haluaisi. Ja sekin on ihan ok.

 


 

Tämä teksti paisui aika paljon, mutta samalla kiteytti valtaosan syksyn ajatusmaailmasta. En halunnut lähteä pätkimään tekstiä erillisiksi reflektioiksi, vaan päätin pitää tämän yhtenäisenä, jotta koko aihealue on saman otsikon alla. Aihe on ollut minulle tärkeä ja aion kehittää itseäni jatkossakin tunnistamaan oireiluni työssä jaksamisestani ja muutenkin tilastani. Aion vaalia terveyttäni ja opetella olemaan itsekäs, jotta en aja itseäni yli. Kuitenkin minä haluan elää terveen ja pitkän elämän, enkä aio antaa töiden tulla sen tielle. Se vasta olisikin surkeaa, jos minusta tulisi mummona vanha kärttyinen katkera akka, joka kyynisesti ajattelee maailman olevan perseestä ja sortavan kaikkia sinne joutuvia. Lepposasti hyvä tulee ja toivottavasti minusta tulee myös lepposa mummo, joka voi sanoa nauttineensa elämästä täysillä.

Tagit: , , , , , ,

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!