Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Identiteettikriisi

Kirjoitettu 19.11.18
Esseen kirjoittaja: Oona Tynkkynen
Kirjapisteet: 2
Kirja: Aki Hintsa - Voittamisen Anatomia
Kirjan kirjoittaja: Oskari Saari
Kategoriat: 8.3. Havahtuminen - ihmisenä kehittyminen, 9.12. Elämänkerrat

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Tuntuu liioitetulta sanoa, että Oskari Saaren kirjoittama Aki Hintsa – voittamisen anatomia muutti elämäni, mutta tavallaan siinä kävi niin. Satuin aukaisemaan kirjan oikeana ajankohtana, oikeasta paikasta, ja kirja pääsi tarjoamaan minulle suuren oivalluksen elämästäni. (Olen tiedostanut asian jo ehkä jollain tasolla, mutta vasta kirjan sivua tuijottaessani ja miettiessäni lukemaani asia konkretisoitui minulle viimein.)

Olen kärsinyt kuluneen syksyn aikana ahdistuksesta ja uupumuksesta siihen asti, että ne veivät minut sairaslomalle. Ensin ajatus sairaslomasta kauhistutti ja jopa pelotti. Enhän mie voi. Mitä muut ajattelevat? Miten voin olla tekemättä mitään? Entäs kaikki vastuut mitä miulla on Tiimiakatemialla ja omassa osuuskunnassa, kuka ne hoitaa?

Onneksi tiimi kannusti minua ajattelemaan itseäni ja uskalsin hakea sairaslomaa. Ehkäpä sairasloma saa minut taas ”normaaliksi itsekseni”, ajattelin. Vähän aikaa joutenoloa ja kivaa tekemistä ja olen pian taas työkunnossa – not.

Eihän se ihan sitten mennytkään silleen. Ulkoilua, käsitöitä, vähän pelailua ja sarjojen katselua – kivaa pikku puuhastelua, mutta silti mieltä painaa. On jatkuvasti tylsää, mutta ei oikein jaksa tehdä mitään. Kuitenkin ajatus paluusta ahdistaa.

Tarttuminen bullet journaliin saa aikaa hirveän ahdistuskohtauksen. ”Miehän meinasin vain piirtää ja harjoitella”. Vihon sivut tuovat mieleen arjen ja kaikki lukemattomat hommat, jotka jätin akatemialle, väsymyksen ja jatkuvan ärtymyksen. Äkkiä kaikki vyöryy junan lailla päälle. Hengitä. Hengitä. Noin. Mieti, mikä ahdistaa.

Sitten tartuin Oskari Saaren kirjoittamaan Voittamisen Anatomia -kirjaan ja yhtäkkiä kolmen viikon ”kärvistely” sairaslomalla alkoi valjeta. Minulla on identiteettikriisi.

Monet huippu-urheilijat kärsivät identiteettikriisistä urheilu-uran päätyttyä tai katkettua dramaattisesti kesken. Elämässä ei ole ollut muuta kuin urheilu. Urheilu määrittää heidän identiteettiään niin vahvasti, ettei heillä ole muuta. Urheilun loputtua on vain tyhjyys. Huomasin seisovani itse saman tyhjyyden partaalla. En ole huippu-urheilija, mutta olen antanut työni määrittää minun identiteettini. Miun identiteettini nojaa vain työhön. Tämä oivallus muutti paljon itsessäni.

 

Ensimmäisenä vuonna Tiimiaktemialla, ei ollut muuta kuin Tiimiakatemia. Halusin antaa sille kaikkeni. Tein pitkiä päiviä toimistolla ja kotiin tultuani jatkoin hommia iltamyöhään saakka. Nyt huomaan, että työ oli keino paeta ainakin tylsyyttä. Jos ei ollut muuta, niin töitä löytyi aina. Samalla loin itselleni illuusiokuplaa korvaamattomuudesta ja statuskiirettä. Piti olla kiire ja paljon hommaa, että olisin arvokas. Kukaan ei vaatinut sitä minulta – paitsi minä itse.

En pysty sanomaan varmasti, mutta nyt tuntuu, että vahva työidentiteettini alkoi rakoilla viime talvena, kun Una-koira tassutteli elämäämme. En voinut olla enää vain työminä ja uppoutua töihini. Aiempaan rauhalliseen elämään se sopi hyvin, mutta ei uuteen pentuarkeen, jossa minun pitäisi huolehtia, hoitaa ja kouluttaa pientä koiran alkua. En sitä silloin tajunnut vain annoin työminäni paahtaa vaan. Suoritin korkealla työmoraalilla pitkiä päiviä ja yritin vielä täydellisesti kasvattaa koiraa. Väsymys alkoi hiipiä kuvioihin mukaan, mutta ei voinut hidastaa. Oli tulossa ensimmäiset Menkkafestarit ja sen lisäksi vielä muita hommia. Oli vain painettava eteenpäin. ”Kohta on kesä” ajattelin. Silloin helpottaisi.

No eipä helpottanut. Painoin töitä pakko-asetuksella. Ja pian alkoi tuntumaan, että elämä alkaa rakoilla. En jaksanut tehdä vapaa-ajalla ja vapaapäivinä mitään. Ei olevinaan ollut mitään, mitä tehdä. Mielialat heittelivät ja huonot päivät seurasivat toisiaan. Väsymys alkoi painaa enemmän ja enemmän. Tuli taas syksy ja arki koitti. Yhtäkkiä ei ollutkaan enää voimavaroja tehdä töitä. Paniikki. Pakko jaksaa, pakko tehdä, mutta ei pysty, ei jaksa – ja sekös sitten ahdistaa, kun pitäisi, mutta ei kykene. Ja no sitten tullaan esseen alussa kertomaani pisteeseen, sairaslomaan.

 

Identiteettiä ei kannata rakentaa yhden palikan varaan, muistutetaan kirjassa Aki Hintsa – Voittamisen anatomia. Jos se yksi palikka pettää, ei jää mitään. Ja juuri niin miulle kävi. Työminäni romahti itse asetettujen paineiden ja turhan kiireen alle. Eikä yhtäkkiä elämässä ollutkaan mitään.

Keräilen edelleen minuuden rippeitä ja paikkailen itseäni, että pystyn taas palaamaan töihin. Minun on rakennettava itseni uudelleen. Helppo homma! No ei todellakaan, mutta tämä on alku. Oivallus siitä, että minun pitää olla muutakin kuin työni. Mitä se jokin muu on, on vielä vähän hämärän peitossa. Kun on vuosia tehnyt vain töitä, aina tylsyyden iskiessä tukeutunut töiden tekoon, olo on aika tyhjä ilman töitä, niin kuin nyt sairaslomalla huomasin. Kun urheilijalta otetaan urheilu pois, jää tyhjyys. Kun työnarkomaanilta viedään työ, jää tyhjyys, niin kuin minulle kävi.

Päivät kuluivat eteenpäin ja nyt tuosta oivalluksesta on jo muutama viikko. Tuo oivallus totisesti herätti minut. Palasin yli kaksi viikkoa aiemmin töihin, kun olin kuvitellut. Paljon paremmissa voimissa, kuin olin kuvitellut. En kokenut ihmeparantumista oivalluksen myötä, mutta jokin sisälläni liikahti oikeaan suuntaan. Kirjan innoittamana tartuin asioihin ensimmäistä kertaa moneen viikkoon ja pelkoni työhön paluusta osoittautuivat turhiksi. Ponnistin viimein suosta, jossa olin tarponut jo aivan liian kauan. Ja se tuntuu ihan hirvittävän hyvältä.

Tagit: , , , , ,

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!