Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Ihmisyyden rajalla

Kirjoitettu 18.05.19
Esseen kirjoittaja: Jouni Kiiskinen
Kirjapisteet: 2
Kirja: Ihmisyyden rajalla
Kirjan kirjoittaja: Viktor E. Frankl
Kategoriat: 8. Henkinen kasvu

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Kirjan on kirjoittanut Viktor E Frankl, psykiatri, joka joutui toisen maailmansodan aikana vuosiksi keskitysleirille. Kirjan alussa hän kuvaa objektiivisesti keskitysleirien äärimmäisen karuja oloja ja käytänteitä sekä oivalluksiaan ja kokemuksiaan siltä ajalta. Kirjan jälkimmäinen puoli on johdanto, tai pikemminkin pintaraapaisu siitä, mitä on logoterapia ja elämän tarkoitus. Herra Frankl ”keksi” psykoterapian uuden muodon, logoterapian keskitysleirikokemustensa tekemiensä oivallusten pohjalta. Sen kenties keskeisimpänä ajatuksena on se, että riippumatta tilanteesta ja olosuhteista, kukaan ei koskaan voi viedä ihmiseltä vapautta valita omaa suhtautumistaan ja rektioitaan vallitsevassa tilanteessa.

Mikä on se tekijä, joka sai pienen vähemmistön keskitysleireille joutuneista ihmisistä jaksamaan ja lopulta selviämään tilanteesta, jonka kaltaista kirjan lukeneenkaan ihmisen on mahdotonta edes täysin ymmärtää? Kun kaikelle kärsimykselle ja epäinhimilliselle julmuudelle ei näy loppua? Onnella on tietenkin tällaisessa tilanteessa osansa pelattavana, mutta sekään ei pelastanut ihmistä, jolta katosi merkityksen tunne elämästä, elämän tarkoitus. Keneltä se puuttui, tai katosi, hän oli kuolemaan tuomittu. ”Se, jolla on miksi elää, voi kestää melkein minkä tahansa, miten”.

Mikä sitten on elämän tarkoitus? Kysymys, joka luultavasti jokaisen huulilla käy aina silloin tällöin. Franklin näkemys asiasta on, ettei yhtä suurta yleispätevää elämän tarkoitusta ole. Elämän tarkoitus vaihtelee eri ihmisillä päivittäin, jopa tunneittain. Frankl vertaa elämän tarkoitusta havainnollistavasti shakkisiirtoon. Onko olemassa yhtä parasta, tai edes hyvää shakkisiirtoa? Ei tietenkään. Jokainen siirto on osa kokonaisuutta, jonka pohjana on muuttuvat pelitilanteet ja pelaajien erilaiset persoonallisuudet ja pelitavat. Niin myös elämän tarkoitus riippuu ihmisestä ja tilanteesta. Jokaisella on oma tehtävänsä elämässä, eikä kenenkään elämää voi jonkun toisen elämä korvata koskaan.

Tämä on silmiä avaava näkemys. Yleensä ihmisiltä kuulee vastauksena elämän tarkoitus kysymykseen: suvun jatkaminen, onnellisuus, ihmissuhteet, itsensä toteuttaminen, uskonto, jne. Mutta oikeasti kaikkia ihmisiä ei tule yrittää ahtaa samasta muotista läpi. Kannattaako yleispätevää elämäntarkoitusta edes pyrkiä määrittämään? Onko ihmisen, jonka elämästä puuttuu kaikki edellä mainitut elämä tarkoitukseton? Eikö ihmisellä voi siitä huolimatta olla tarkoituksensa elämässä ja/tai olennaista vaikutusta muiden ihmisten elämään?

Elämän tarkoitus on yksi asia, mutta mitä teen sillä tiedolla, että jokaisella meistä on oma alati muuttuva tarkoituksemme elämässä? Sen ymmärtäminen avartaa omaa minäkuvaani sekä koko maailmankuvaa. Sen tiedostaminen auttaa minua paremmin hahmottamaan omaa tarkoitustani, joka voi olla suuri kantava voima huonoimpina hetkinä, joita varmasti jokaisen elämään kuuluu. Kuitenkin, itselleni kirjan loppupuolisko tarjosi useita hyviä konkreettisia vinkkejä, kuinka saada parempi ote elämään ja siten kai myös tarkoitukseen.

”Pelko on tapahtuman äiti”. Eli kun tarpeeksi kovasti pelkää, että jotain tapahtuu, se helposti muuttuu itsensä toteuttavaksi ennustukseksi. Kuten olen joissakin aiemmissa (ja myös ainakin yhdessä tulevassa) esseissäni maininnut, olen havainnut itselläni olevan erittäin voimakas epäonnistumisen pelko. Kun pelko siitä, että tavalla tai toisella tulee epäonnistumaan, mitä tahansa aikookin tehdä, on tarpeeksi suuri, silloin todennäköisesti ei edes yritä. Jos ei edes yritä, on käytännössä epäonnistunut, ennen kuin on aloittanutkaan. Tähän logoterapia tarjoaa niksiä nimeltä paradoksaalinen intentio. Esimerkiksi, jos pelkään epäonnistumista, minun tulisi valita jokin tehtävä, jossa yritän tarkoituksenmukaisesti epäonnistua. Se ei tietenkään takaa onnistumista, vaan tarkoitus on se, että näkee pelkonsa käytännössä. Näkee sen todellisen (siis mitättömän) mahdin. ”Epäonnistuin, mutta mitä siitä seurasi? Ei käytännössä mitään”.

Sama pätee myös päinvastoin. Hyperintentio, eli pakkomielteinen tarve saavuttaa jotain, tekee sen saavuttamisen mahdottomaksi. Tämä ei ole sama asia kuin parhaansa yrittäminen, vaan pakkomielteinen onnistumisen tarve. Mieleeni tulee tilanne, kun tuntuu, että olisi pakko nukahtaa nopeasti, aivan pakko! Juuri silloin ei uni tule, vaikka vasaralla löisi. Ensikerralla, kun näin käy, koetan paradoksaalista intentiota. Eli pyrinkin valvomaan mahdollisimman pitkään. Mielenkiinnolla odotan näkeväni, voiko tätä soveltaa näin.

Vapaus on vastuun kääntöpuoli. Kuten aiemmin mainitsin, jokaisella meistä on vapaus valita oma suhtautumisemme jokaisessa tilanteessa, eikä sitä voi kukaan ottaa pois. Elämässä ainoa muuttuva asia Franklin mukaan ovat mahdollisuudet. Mahdollisuudet luovat valintatilanteet, tartutko siihen vai hylkäätkö sen (vai jotain siltä väliltä). Kun teemme vapaita valintoja, kuinka eteemme tulevia mahdollisuuksia käytämme, sitä mukaa ne muuttuvat realiteeteiksi. Ne jäävät jalanjäljiksi ajan hiekkaan, eikä niitä saa tekemättömiksi. Tästä syystä vapauden mukana tulee aina myös vastuu. Mitä ikinä päätänkään mahdollisuuksillani tehdä, myös vastuu valintojeni seurauksista tai niiden puutteesta jää itselleni kannettavaksi. Jos en ole tyytyväinen tilanteeseeni, voin vain katsoa taakseni ja kysyä itseltäni, käytinkö vastaani tulleet mahdollisuuteni parhaalla mahdollisella tavalla? Jos vastaus on ei, kannattaa suhtautua tuleviin valintoihin eri tavalla ja pohtia, kuinka jatkossa teen parempia valintoja. Tässä tulee olla rehellisen objektiivinen, sillä kaikkien valintojen seurauksia ei tietenkään voi tietää ennakolta.

”Ihmiskunta on selvästi tuomittu horjumaan kahden äärimmäisyyden välillä; kärsimisen ja ikävystymisen.” Ikävystyminen on tila, jossa ihmiseltä puuttuu henkilökohtainen ponnistelua vaativa päämäärä. Ihminen tarvitsee itsensä arvoisen päämäärän, jota varten hän on valmis ponnistelemaan ja näkemään vaivaa, ei jännityksetöntä tyhjää tilaa. Tällaisen päämäärän puute on omiaan luomaan eksistentiaalista tyhjiötä, olemassaolon tarkoituksen vajavuutta. Ikävystyminen tulee olemaan entistäkin suurempi ongelma yhä useammalle, kun automaatio lisääntyy hurjaa vauhtia. Tämä sai minut jälleen kerran pohtimaan nykyistä tavoitettani taloudellisesta riippumattomuudesta. Jos sellaiseen tilanteeseen itseni onnistun saattamaan, mitä tapahtuu seuraavaksi? Seuraako automatisoitujen tulojen mukanaan tuoman ”helpomman elämän” mukana ikävystyminen, kun ponnistelemisen arvoista päämäärää ei enää olekaan? Tai jos se, syystä tai toisesta, osoittautuukin minulle saavuttamattomaksi, putoanko tarkoituksellisuuden näkökulmasta tyhjän päälle? Loppupäätelmänä järkevää voisi olla pysähtyä pohtimaan myös (taas kerran) vaihtoehtoja – entä jos. Onnistunpa sitten tavoitteessani tai en, olen tietoisempi vaihtoehtoisista päämääristäni ja niiden tarpeellisuudesta sekä vähemmän riippuvainen vain yhdestä päämäärästä.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!