Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Kaikki tärkeä on tässä ja nyt

Kirjoitettu 30.01.18
Esseen kirjoittaja: Oona Tynkkynen
Kirjapisteet: 4
Kirja: Nautitaan Raakana & Pysähdy - olet jo perillä
Kirjan kirjoittaja: Henkka Hyppönen & Tommy Hellsten
Kategoriat: 2.2. Tiimityön taidot ja työkalut, 8. Henkinen kasvu, 8.1. Filosofiaa, ajattelua ja mielikuvitusta yrittäjälle, 8.3. Havahtuminen - ihmisenä kehittyminen, 9.08. Henkinen kasvu

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Hiljaisuus. Mitä se on? Onko se sitä, kun et kuule mitään korvillasi? Entä jos on hiljaista, mutta päässäsi kaikuvat monet ajatusten äänet, onko silloin hiljaista? Omalla kohdalla totaalinen hiljaisuus on harvinaista. Ajatukseni pitävät ääntä jatkuvalla syötöllä. Usein ne ajavat mieleni ahdinkoon monilla järjettömillä kauhuskenaarioilla tulevasta. Ajatukset kiertävät päässä vieden asioita koko ajan pahempaan suuntaan. Koetapa siinä sitten pysyä aina tyynen asiallisena ja olla jännittämättä tai stressaamatta.

Tämä oli yksi niitä syitä, miksi tartuin Henkka Hyppösen ’Nautitaan Raakana’ -kirjaan ja vielä sen jälkeen Tommy Hellstenin ’Pysähdy – olet jo perilllä’ -kirjaan. Haluan oppia olemaan paremmin läsnä, enkä hautautua omien ajatusteni vuorten taakse. Niin kuin Hellsten toteaakin kirjassaan ”onnellisuus ja ilo tulevat kyvystä olla läsnä”. Olen tiedostanut tämän, mutta silti läsnä oleminen on niin hirvittävän vaikeaa. On omat ajatukset, työt ja kiireet, mobiililaitteet ja ties mitkä ja silti pitäisi pystyä antamaan aikaa aidosti toiselle. Olla vain siinä hetkessä.

Se on nykyajan kiireisessä yhteiskunnassa haastavaa, enkä varmasti ole ongelmani kanssa yksin. Haluan asiaan kuitenkin muutoksen. Syy tähän on itsekäs: haluan nauttia enemmän elämästäni. En halua takertua kiireeseen, vaan haluan elää ja saada enemmän elämältä. Ehkä se myös auttaa minua olemaan parempi tiimiläisiäni kohtaan ja antaa minulle avaimet antaa itsestäni heille sekä muille ihmisille ympärilläni enemmän. Haluan, että minulla on aikaa elää tässä ja nyt, eikä kiirehtiä kohti seuraavaa tehtävää. Ehkä hieman hassua, mutta tarvitsin elämääni uuden ”stressitekijän” koiranpennun, että heräsin tähän.

 

Olen haaveillut koko pienen elämäni omasta koirasta. Olen hoitanut ja rakastanut tuttujen koiria, rapsuttanut ja leikkinyt tuntitolkulla. Unelma omasta koirasta kävi vihdoin joulukuussa toteen, kun pieni ja omaan silmään maailman suloisin koiravauva, Una, muutti meidän perheeseen. Jännitti, pelotti, eikä tapahtuma tuntunut todelta – onko tämä nyt oikeasti meidän?

Ajatukset sen sijaan alkoivat raksuttaa hurjaa tahtia ihan väärään suuntaan. ”Ei ollut järkeä ottaa koiraa. Mitä oikein kuvittelin? Opinnot ovat kesken ja ne vievät paljon aikaa. Et osaa kuitenkaan kouluttaa sitä ja saat hirveän ongelmakoiran. Pitääkö aina antaa tunteiden ottaa valta?” Ihmettelin, miksi en ole onneni kukkuloilla, vaikka olin haaveillut tästä aina. Vai olinko? Aloin jo epäilemään itseäni. Olinko vain ajatellut, että koiran pitäminen on helppoa ja kivaa? Ettei koirissa ole mitään ärsyttävää tai kirjaimmellisesti paskaa hommaa? Soimasin ja epäilin itseäni sen sijaan, että olisin nauttinut elämästäni uuden perheenjäsenen kanssa.

Yhtenä iltana istuin olohuoneemme lattialla ja pieni koiranpentu nukkui sylissäni sikeästi, kun tajusin sen; elän koko ajan tulevassa, vaikka pitäisi nauttia näistä hetkistä, jotka ovat käsillä juuri nyt. Siitä, miten pieni ystävä lämmittää syliä, kuinka se tuhisee unissaan ja kieli alkaa lipomaan hyvän unen lomassa. Kyyneleet nousivat silmiini katsoessani tuota pientä otusta ja tajutessani, kuinka onnellinen olen tuosta pienestä. En vain ollut nähnyt sitä eläessäni tulevaa.

Suhtautuminen Unan koiruuksiin muuttui. Tulin varmemmaksi ja rakastavammaksi johtajaksi. Aloin tarttumaan hetkiin ja sen ansiosta sydämeni on meinannut pakahtua moneen kertaan.

 

Sitten kuitenkin koitti arki. Kiire tuli taas osaksi elämääni. Voiko nykypäivän ihminen elää elämää ilman kiirettä? Monen kohdalla, ehkä jopa omallanikin, ajatus tuntuu aika mahdottomalta. Tunteja on käytettävissä 24 elipä ne miten tahansa. Nykyajan aikuiset elävät elämää Hellstenin sanojen mukaan ”sitten kun”. ”Sitten, kun saan tämän kirjoitettua, rentoudun.” ”Sitten, kun olen juossut maratonin, annan itseni syödä suklaalevyn”. Joudun itsekin myöntämään saman.

Aina ollaan väärässä paikassa, väärään aikaan. Aina on kiire tekemään seuraavaa asiaa eikä sille, mikä on tässä ja nyt, ole aikaa. Sen myöntäminen tuntuu pahalta. Miksi sitten aina pitää kiirehtiä ja stressata, kun tunnit voisi käyttää hyödyllisemmin? Siinäpä on hyvä kysymys.

Hellsten kirjoittaa kirjassaan: ”ihminen voi tehdä vain parhaansa. Sen jälkeen pitää osata löysätä. Sen jälkeen pitää levätä. Ja ennen kaikkea, sen jälkeen saa löysätä ja levätä”. Jotenkin tuo lause jäi pyörimään mieleeni. ”Saa löysätä ja levätä”. Niinpä, nimenomaan SAA. Tässä on yksi kehityskohteista tälle keväälle, jota en selvästi joululomalla osannut noudattaa. Koko syksyn uurastus oli paketissa. Olin tehnyt kaikkeni ja minulla oli lupa löysätä, mutta ei. En osannut löysätä. Kolmen viikon joululoma oli yhtä tuskaa. Jouten oleminen aiheutti hirveitä syyllisyyden tunteita ja kerrankin luppoaika, josta olisi saanut hyvällä omalla tunnolla nauttia valui hukkaan.

”Jos ei suostu tai opi tarttumaan tähän hetkeen, ei yksinkertaisesti elä. Selviää vain hengissä.” En halua vain selvitä hengissä. Haluan elää. Siis oikeasti elää ja nauttia elämästä. Mikä järki on murehtia asioita, joille ei voi mitään? Ei mikään, mutta miksi se on niin vaikea asia tajuta. Tunnen itseni hölmöksi miettiessäni, kuinka hukkaan joululoma valui.

 

Omalla kohdalla hetkeen tarttuminen on vaikeaa monesti omasta syystäni. Olen tehnyt elämästäni aika monimutkaista, vaikka yksinkertainen elämä olisi niin paljon helpompaa. En osaa aina sanoa ei. Laitan usein toisten tarpeet omieni edelle. Tavoittelen monessa asiassa täydellisyyttä. En hyväksy sitä, että en osaa. Hommia on painettava niin, että tuntuu, tai ei ole minkään arvoinen. Taas kerran ”ihminen voi tehdä vain parhaansa”. Niinpä, mutta entä, kun tuntuu, että ei koskaan tee parastaan? Aina on tunne, että jotain voisi tehdä paremmin. Ehkä tämä on omalla kohdalla taas hyvä paikka herätä todellisuuteen siitä, että itselleen voi olla armollinenkin. Ja mikä mielenkiintoisinta, jumituin Hellstenin kirjassa ihmisen kasvusta kertovaan kohtaan: ”ihmisen kasvu ei olekaan paremmaksi tulemista, vaan oman pienuutensa yhä syvempää tuntemista”. Kasvan siis tutkiessani itseäni, en kehittäessäni taitojani muita varten. Kasvun kannalta juuri noiden edellä mainittujen asioiden tunnistaminen on avain kasvamiseen ja kehittymiseen. Ei niinkään se, että osaanko heittää kärrynpyöriä kieli nenässä vai korvassa.

 

Hellstenin ote läsnäolon käsittelemiseen oli hyvin pohdiskeleva, sen sijaan Hyppönen tarttui asioihin myös konkreettisimmin. Sisäinen ”perseelle potkijani” heräsi Hyppösen puhumasta tajunnan muutoksesta: täytyy lopettaa itsensä sääliminen ja ulkopuolisen vapahtajan odottelu ja ottaa vastuu itsestä ja aloittaa nauttimaan elämästä raakana. Sillä ”onnellisuus ei ole päätepiste. Se on valinta ja elämäntapa” Ehkä nyt on jo viimein korkea aika päättää elää onnellisesti. Onnellisuus ei synny ulkoisista asioista, vaan läsnäolosta. Omalla kohdalla ajatuksiin pakeneminen on keino väistää asioita. Henkinen opettaja Ekhart Tolle on todennut: ”kun mieli on hiljaa, kokemus läsnäolosta voimistuu. Kun mieli hälisee, läsnäolo vähenee.” Siksi on osattava vaientaa omat hölisevät ajatukset. Ja siihen haluan päästä, sillä hetket, jolloin on aivan hiljaista, ovat rahoittavia. Pää on ajatuksista hiljaa, kukaan ei huuda, on vain se hetki aistittavana kaikilla aisteilla. Ne hetket ovat onnellisia, sen olen ehtinyt jo huomaamaan. Vain se hetki, siinä on kaikki.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!