Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Kantapään kautta

Kirjoitettu 18.10.20
Esseen kirjoittaja: Jesse Branthin
Kirjapisteet: 2
Kirja: Kantapään kautta
Kirjan kirjoittaja: Tuuti Piippo & Miika Peltola
Kategoriat: 1. Oppiminen, 1.2. Oppimisen taidot ja työkalut, 3. Yrittäjyys, 4. Johtaminen, 6. Markkinointi, 7. Innovointi

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Kantapään kautta

– Kirja rohkeista epäonnistumisista –  

Tuuti Piippo & Miika Peltola

 

 

Epäonnistuminen tuntuu pahalta ja nöyryyttävältä, joskus jopa vaaralliselta, mutta se on myös tarina. Se on matka. Kuka haluaa jäädä kotiin olemaan oikeassa, jos on mahdollisuus ottaa riski ja lähteä tutkimaan maailmaa? Matkalla voi eksyä, upota suohon tai pudota jyrkänteeltä. Varkaat voivat viedä kulta-aarteeni tai velhot muuttaa minut sammakoksi, mutta mitä sitten? Kunnon sekoilu on seikkailu.

 

Ennen akatemialle tuloa minun oletuksenani on tietenkin ollut se, että ihmiset itseni mukaan lukien ei halua epäonnistua ja, että epäonnistuminen on useimmiten vain nöyryyttävä asia, joka ei voi olla kovinkaan kehittävä kokemus. Yläasteella kuitenkin elettiin tätä ajatusmallia vastaan sotivaa aikaa, kun epäonnistuminen kokeissa tuntui henkilökohtaisesti aika neutraalilta ja porukassa jopa naureskeltiin hyvässä hengessä huonoille arvosanoille. On siis aika yllättäväkin huomio, että tuohon aikaan koulussa onnistumiselle ei ollut mitään älytöntä ryhmäpainetta vaan oli ihan okei epäonnistua. Sen sijaan kaikista kovimpia suorittajia, eli näitä nuoria menestyjiä katseltiin hieman vinoon ja ehkä jopa halveksittiin hyvien arvosanojen takia… yläaste on kyllä myrkyllistä ja kyseenalaista aikaa, ei voi muuta sanoa. Tässä huomaa myös sen, että epäonnistuminen itselle merkityksettömien asioiden parissa ei tunnu pahalta ja niitä kohtaan ollaan helposti välinpitämättömiä. Epäonnistumisen sattuessa itselleen merkityksellisen asian parissa pistää sen sijaan miettimään ja muuttamaan toimintatapoja. Niiden parissa tehdyistä virheistä otetaan opiksi.

Pitäisikö kuitenkin itselle merkityksettömienkin asioiden parissa tapahtuvia epäonnistumisia skaalata suuremmaksi ja pyrkiä ammentamaan niistäkin oppeja? Tuleeko arjesta tällöin liian reflektoivaa ja raskasta? Voiko jotkut epäonnistumiset vain täysin ignoorata ja jatkaa elämää kehittämättä itseään kyseisellä osa-alueella? Eihän jatkuvasti erehtyvä ihminen voi olla mitenkään tai milloinkaan täydellinen.

 

 

’’Jos erehdyn, niin olen.’’ – Augustinus

 

 

Vaikka akatemialla painotetaan rohkeita kokeiluja ja kokeilemalla kehittämistä niin valtaosalle ihmisistä käy silti niin, että tekemisen painopiste siirtyy niihin tehtäviin, joita osaa jo hyvin ennestään. Jos sitä jatkaa pitkään, se supistaa osaamista. Olisi siis äärimmäisen tärkeää epäonnistua säännöllisesti! Kirjassa Marko Parkkinen sanoo hyvin, ’’Minulla on taipumus ottaa vastaan hommia, joista itsellä ei ole mitään käsitystä’’ ja, jotta akatemia-aika oikeasti täyttyisi rohkeista kokeiluista ja itsensä kehittämisestä niin minun itsenikin pitää vain tarttua johonkin tarjolla olevaan projektiin, jonka toteuttamisesta minulla ei ole ennestään mitään käsitystä! Senhän takia täällä ollaan, että pääsisi kokemaan mahdollisimman paljon erilaisia asioita ja kehittymään kokonaisvaltaisesti. Toimeksiannosta täytyy olla kuitenkin tosissaan kiinnostunut, mikäli ei kiinnosta muuta kuin lähteä epäonnistumaan projektin parissa niin ei ehkä kuitenkaan kannata ottaa projektia omakseen. Epäonnistumisen pelko ei kuitenkaan ole enää hyvä syy olla tarttumatta johonkin tarjolla olevaan projektiin. Se kortti on jo kaikilta käytetty.

Harvemmin pelko epäonnistumisen parissa edes liittyy muuhun, kun siihen, että itseään huolestuttaa se, mitähän muut ihmiset ajattelisivat, kun en onnistu. On turvallisempaa seurata muita, tehdä samoja asioita ja käyttäytyä samalla tavalla. Akatemian motto pitäisi mielestäni olla ’’Jos pelkäisit epäonnistumista vähemmän, mitä tekisit?’’

 

’’Kun kaadumme pyörällä, ensimmäinen reaktio on kääntää pää ja katsoa, näkikö kukaan. Vasta sen jälkeen kokeilemme, onko käsi vielä paikallaan.’’

 

Epäonnistumisen suhteellisuusteoria

 

Epäonnistumiset eivät ikinä ole keskenään samankaltaisia eivätkä ne ole välttämättä edes helposti tulkittavissa, epäonnistuminen ei ole yksinkertaista. Monet keksinnötkin ovat syntyneet epäonnistumisen kautta ja ilman tätä kardinaalivirhettä olisivat ne voineet hyvinkin jäädä keksimättä. Hyvänä esimerkkinä on penisilliini, joka kehittyi koeputkeen muodostuneen homeen takia. Penisilliinin väitetään pelastaneen miljoonia ihmishenkiä. Sydämentahdistaja keksittiin, kun Wilson Greatbatch tunki kätensä tarvikelaatikkoon, nosti sieltä vahingossa väärän transistorin ja asensi sen sydänääniä mittaavan laitteeseen. Välillä ratkaisut syntyvät yksinkertaisista virheistä. Pienistä epäonnistumisista.

Itse epäonnistumisen suhteellisuusteoriaan kuuluu 3. kohtaa, joiden avulla epäonnistumista voi tulkita ja siitä voi puhua tarkemmin.

  1. Tavoite
  2. Kriteerit onnistumiselle
  3. Kriteerit epäonnistumiselle
Tagit: , , ,

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!