Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Katseleminen

Kirjoitettu 14.12.18
Esseen kirjoittaja: Antti Stolt
Kirjapisteet: 3
Kirja: Katseleminen
Kirjan kirjoittaja: Anthony de Mello
Kategoriat: 8. Henkinen kasvu, 8.1. Filosofiaa, ajattelua ja mielikuvitusta yrittäjälle, 8.3. Havahtuminen - ihmisenä kehittyminen, 8.5. Henkisen kasvun klassikot

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Reflektio Anthony De Mellon kirjasta Katseleminen

”Toisinaan meidät heitetään pois omista sydämistämme kuten aallot heittävät kuolleen ruumiin rantaan.”

Kolmas lukemani de Mellon kirja käsittelee hiljaisuutta. Tässä kirjassa käsitellään de Mellon eräänlaisen, sanalla sanoen, esikuvan, Ignatius de Loyolan oppeja. Katseleminenon ehkä vaikein lukemistani de Mellon kirjoista. Tässä kirjassa uskonto on ehkä eniten läsnä verrattuna de Mellon muihin kirjoihin ja tämä onkin merkittävin syy minkä takia kirjan lukeminen ja siitä kirjoittaminen olivat välillä aikamoista ponnistelua.

Viime kuukausien ajan olen vältellyt hiljaisuutta. Olen keksinyt kaikkea muuta mahdollista tekemistä välttääkseni hiljaisuuden, tai tarkemmin sanottuna välttääkseni omat ajatukseni. Elämässäni on tapahtunut asioita, joita en ole halunnut käsitellä. Tai pitäisikö sanoa, että en ole pystynyt käsitellä.

Heti kirjan alussa on oiva lainaus Thomas Mertonilta: ”Ihmisten maailma on unohtanut hiljaisuuden ilot, yksinäisyyden rauhan, jota täyteläinen ihmiselämä edellyttää”…”Kukaan ei voi pidemmän päälle olla onnellinen, ellei hän kosketa sielunsa syvyyteen kätkeytyneitä hengellisyyden lähteitä.” Allekirjoitan tämän lauseen täysin. Tai no melkein täysin. Ehkä hengellisyys voi kuulostaa jonkun korvaan liian romanttiselta, mutta se ei ole pointti. Pointti on tämä: Voiko ihminen olla onnellinen, jos hän ei tunne itseään? Voiko ihminen olla onnellinen, jos hän ei viihdy edes hiljaisuudessa omassa seurassaan? Muista en tiedä, mutta minulla ei ainakaan tällä hetkellä ole kovin onnellinen olo.

Tykkäsin myös Kahlil Gibranin lauseesta: ”Puheesi alkaa, kun sinä lakkaat olemasta rauhassa ajatustesi kanssa; jätettyäsi sydämesi yksinäisyyden sinä alat elää huulillasi ja äänestä tulee sekä huvia että harhautusta.” On olemassa ihmisiä, jotka puhuvat solkenaan, mutta sanovat oikeastaan hyvin vähän. Ehkä rauha omien ajatusten kanssa on sitä, kun ei enää tarvitse sanoa asioita ääneen.

Tuntuu, että yleinen käsitys hiljaisuudesta ja yksinolosta on jokseenkin negatiivinen. Hiljaisuus ja hiljaiset hetket ovat kiusallisia ja yksinolo on yksinäisyyttä. Tänä päivänä pitäisi koko ajan olla jotain tekemistä. Huomaan itsestäni, että silloinkin kun olen yksin, olen joko koneella tai puhelin kädessä. Omille ajatuksille ei uhrata aikaa. Kuitenkin samalla kun kirjoitan tätä, olen erittäin tietoinen siitä, että juuri nyt en haluakaan itse hiljaisuutta. Toisaalta voihan olla, että olen täysin väärässä ja projisoin vain omia tunnetilojani; ehkä kaikki muut ovat sinut hiljaisuuden ja omien ajatusten kanssa.

Toinen olennainen teema kirjassa on yhdentekevyys. Sanana yhdentekevyys jättää suuhun ehkä hieman kyynisen jälkimaun, mutta tästä ei ole kyse. Yhdentekevyys on ignatiaanisen retriitin ydin. Tämän retriitin tarkoituksena on ”auttaa ihmisiä vapauttamaan itsensä epäjärjestyneistä kiintymyksistä.” Tämän tarkoituksena on löytää Jumalan tahto. Minua ei juurikaan Jumalan tahto kiinnosta, jätän sen löytämisen siis niille, jotka sitä paremmin tarvitsevat. Mutta tässä on silti perää. Kirjassa todetaan, että ”kun ihmisten kiintymykset muodostuvat taakoiksi, he eivät enää ole rauhassa.” Itse uskoisin, että kiintymyksestä tulee epäjärjestynyttä silloin, kun ihminen ryhtyy määrittämään itseään kiintymystensä kautta, esimerkiksi jos henkilö määrittelee itsensä vaikkapa uusimman iPhone-mallin kautta, tai oikeastaan minkä tahansa fyysisen esineen kautta. Kirjan kaksi suurinta teemaa ovat juurikin oma sisäinen todellisuutemme sekä ulkopuolinen maailma. Itsensä määrittely ulkopuolisen maailman ehdoilla tuntuisi olevan hieman ristiriidassa kirjan ajatusten kanssa hiljaisuudesta. Sitten taas toisaalta, kuka minä olen sanomaan miten ihmisten tulisi elämänsä elää? Jos itsensä määrittäminen esineiden kautta luo jollekin syvää ja aitoa onnellisuutta, niin sehän on vain hyvä juttu!

Kirjaa lukiessani pohdin myös tätä kaikkea hiljaisuutta suhteessa introvertteihin ja ekstrovertteihin ja oikeastaan tarkemmin ajateltuna Tiimiakatemiaan. Yksi merkittävä peruselementti Tiimiakatemialla – ja joka päiväisessä elämässämme! – on dialogi ja muiden ihmisten kanssa kokemamme vuorovaikutus. Olemme paljon Mahtian sisällä keskustelleet dialogista ja siitä, kuinka monesti toisen puhuessa sitä odottaa vain omaa puheenvuoroaan eikä oikeasti edes kuuntele. Välillä pitäisi olla vaan hiljaa ja kuunnella, oli se sitten toista tai itseään, odottamatta mitään. Aina ei tarvitse edes olla jotain mitä kuunnella. Välillä on ihan hyvä vain pysähtyä ja hiljentyä. Emme kaikki voi hiljentyä pohtimaan hiljaisuutta ja Jumalan rakkautta ja ties mitä, eikä meidän tarvitsekaan, mutta ehkä voisimme kaikki oppia jotain hiljaisuudesta ja myös yhdentekevyydestä.

Olen varma, että kun aikaa kuluu hiljaisuus ei enää tunnu niin pahalta ajatukselta. Olen tietoinen siitä, että suurimmat voimavarani löytyvät juurikin omasta itsestäni ja hiljaisuudesta, mutta juuri nyt niihin on vaikea päästä käsiksi. Tiedän myös, että joudun kohtaamaan asioita, jotka tuntuvat varmaankin vaikeilta. Mutta mitä sitten? Onko tässä muutakaan vaihtoehtoa?

 

Eräs viisas mies sanoi kerran: ”maailman voimakkain ääni on hiljaisuus.”

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!