Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Kohti muutosta – muttei minuutissa

Kirjoitettu 24.08.16
Esseen kirjoittaja: Claudia Kalin
Kirjapisteet: 2
Kirja: Minuutissa muutokseen
Kirjan kirjoittaja: Rickhard Wiseman
Kategoriat: 1. Oppiminen, 1.4. Uusia tuulia oppimiseen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Tämä kirja lupaa siis muutosta elämään minuutissa. Koska nykyihminen on niin kiireinen, että kaikki pitää saavuttaa heti. Osa jutuista ei koskettanut minua mitenkään tai niissä ei ollut mitään uutta minulle, mutta kyllä joukosta loppujen lopuksi suodattui minuunkin osuvia juttuja.

Eniten hyötyä minulle olisi kohdasta motivointi, joka liittyy tavoitteiden asetantaan ja niiden saavuttamiseen. Se osa-alue on minulle vaikea, sillä en koe olevani mitenkään kunnianhimoinen ihminen. Olen kulkenut läpi elämän niin, että otan vastaan sen mitä eteen tulee ja uskon kohtaloon. Ei siinäkään sinänsä mitään pahaa, mutta sitä kautta en myöskään välttämättä saavuta mitään. Kirjassa puhuttiin suunnitelmallisuudesta, siitä kuinka onnistujat eivät vain ajelehdi päämärättömästi elämän halki. Olen tehnyt pieniä edistysaskeleita ja akatemian aikana olen alkanut kirjoittaa itselleni seinille lappuja, joissa lukee asioita, joita haluan tehdä/parantaa elämässäni. Samalla tietysti oppimissopimukset ovat tavoitteen asettamista ja niiden seuraamista. Silti koen, että olen vähän kujilla, enkä ota kaikkea irti tästä ajasta. Nyt alkaa tulla vähän painetta kun päässä jo vähän pyörii, mitä haluaisin tulevaisuudelta ja pitäisi tehdä jo vähän puhelinmyyntiä fiksumpia projekteja.

Oppimissopimus on hyvä työkalu, johon aion panostaa tänä syksynä, mutta haluan myös jotain lisää. Keväällä käydyn kehityskeskustelun muistiinpanot pitää lukea läpi ja siellä Ulla ehdotti minulle mentoria. Ajatus on kiehtonut minua kyllä jo pidemmän aikaa, mutta haluan saada siitäkin kaiken irti. En tiedä miksi ihmeessä minulla on ajatus, että vain tuhlaisin hänen aikaansa.

Oppimissopimuksessa on hyvää myös se, että se pitää jakaa tiimin kanssa. Sillä kirjassa kerrataan tuttua juttua, onnistujat kertovat tavoitteistaan perheelle ja ystäville. Itse olen tottunut olemaan aika vaatimaton ja pitänyt haaveni ja muut ajatukset sisälläni. Osittain syytän myös suomalaista mentaliteettia, johon ei ihan kuulu ääneen haaveilu ja onnistumisten esittely.

Kirjassa neuvotaan myös kaksoisajatteluun. Ajatellaan vuorotellen onnistumisesta seuraavia hyötyjä ja suurimpia esteitä matkan varrella ja käydään ne läpi. Näin ihmiselle tulee realistinen kuva tavoitteesta, ei liian pessimistinen tai liian tarunhohtoinen. Voisin joskus kokeilla tätä ajatusmallia, sillä se on varsin toimiva. Luulen tosin, että aina suurin ongelma omien juttujeni tiellä on minä itse.. Toinen kohta, joka iski vielä paremmin oli aivan lopun opeissa: ”Visualisoi itsesi tekemässä, älä saavuttamassa.” Nyt kun vielä kirkastuisi se mitä haluaa tehdä. Tai no sinänsä tiedän mitä akatemialla haluan tehdä, mutta ajatukset ovat jo lähteneet suuntaamaan akatemian jälkeiseen aikaan.

 

Toinen asia, joka minua vaivaa juurikin tällä hetkellä on vitkastelu. Sillekin oli omistettu oma kappale kirjassa. Ketuttaa aivan mahdottomasti tällä hetkellä se, että kirjapisteet keväältä ovat jääneet näin roikkumaan. Tiedän, että keväällä eteen tuli yhtäkkiä kahvila, joka piti saada auki ennemmin kuin kirjoittaa, mutta sen jälkeen olisi kyllä koko kesä ollut kirjoittaa. Noh jossittelu on turhaa, mutta haluan valmistautua tulevaan, jotta ihan tosi näin ei kävisi uudestaan! Sillä tämä on äärimmäisen ärsyttävää ja ahdistavaakin. Olen siis käytännössä koko kesän kärsinyt kirjan esittelemästä Zeigarnik-efektistä: ”kesken jääneet tehtävät jäävät vaivaamaan mieltä. Minkä tahansa toiminnon aloittaminen synnyttää mielessä ahdistustilan.” Rakastan lukemista ja yleensä lainaan kesäisin niin ison kasan kirjoja, kuin vain jaksan kantaa kirjastosta ulos. Tänä kesänä en ole lukenut ainuttakaan kirjaa tai edes mennyt kirjastoon niitä lainaamaan, sillä olen kokenut huonoa omaatuntoa siitä, että nämä kirjapisteet pitäisi tehdä ensin alta pois. Aika kammottavaa.

Mistä tämä turhauttava ja elämää hankaloittava vitkastelu sitten johtuu? Kirja kertoo: ”Vitkastelu on monimutkainen ilmiö, jonka taustalla on monia syitä: epäonnistumisen pelko, perfektionismi, alhainen itsekontrolli, alttius ikävystymiseen ja se, että näkee projektit kokonaisuuksina.” Parhaiten osuu se, että taustalla voi olla myös tunne siitä, että elämä on liian lyhyt merkityksettömiltä vaikuttaviin tehtäviin. Hahaa, kun valitsen sängyllä röhnöttämisen ja netflixin ja näytän keskisormea kirjapisteille, teen jotain merkityksellistä, koska elämä on lyhyt? Right. Toisin sanottuna diagnosoisin eniten alhaisen itsekontrollin ja heikon tahdonvoiman. Miten sitä voi kehittää, sitä olen miettinyt jo parin vuoden ajan. Olen yrittänyt aina pilkkoa tätä urakkaa osatavoitteisiin, mutta en saavuta niitä, koska silti koen, että homma on iso ja aikaa vievä ja se ei ole valmis ennen kuin se on kokonaan tehty. Mikään palkitsemisjärjestelmäkään ei oikein toimi. Nyt tarvisin natsimammaa, joka kurkkisi selän takana joka iltapäivä, että teen läksyni.. ;D

Joka ikinen kohta vitkastelusta sopi minuun. Loppukaneetti varsinkin: vitkastelijat lykkäävät tehtävien aloittamista, koska ne vaikuttavat niin suurilta. Mutta kun aloittaa, tekee mieli tehdä koko juttu loppuun. Ehkä sitä pelkäänkin, että jos nyt aloitan, kirjoitan vahingossa neljä tuntia ja ei jää kallista aikaa netflixiin ja kamujen kanssa viestittelyyn.. Jos sitä alkaisi ensi kaudella tiimiliideriksi ja olisi pako saada oma paketti kasaan, jotta voi olla esimerkki. Jotain radikaalia on kokeiltava, koska ärsyttää tämmöinen.

Tähän väliin voin mainita, että kirjan jutut ja tutkimukset olivat kyllä ihan hyviä, mutta kappaleiden loppukoonnit eli minuutissa muutokseen- niksit olivat aika tyhjiä. Enemmin sain aivot liikkeelle, mutta sekin on jo ihan positiivista. Ja akatemian alkaminenkin on varmaan ihan positiivista, koko kesän suorittava kahvilatyö on saanut kyllä aivot ihan jumiin, eikä ole tullut paljon pohdittua niitä asioita, mitä akatemian arjessa tulee päivittäin..

 

Muista kohdista en ehkä saanut niin pitkästi irti, mutta hyviä pieniä huomioita.

  • Traagisista tms. tapahtumista kirjoittaminen auttaa paremmin kuin aiheesta jauhaminen.
    • Itsehän olen kova keittiöpsykologi, ja nautin kovasti jauhamisesta. Mutta kyllähän tämä käy järkeen, sillä kirjoittaessa ulosanti on viimeistellympää. Siksi, vaikka se pieni urakka onkin, pidän hyvänä erityisesti reflektioita. On pakko pysähtyä välillä ajattelemaan ja sitä kautta oivaltamaan ja kehittymään.
  • Osta elämyksiä, älä tavaraa
    • No tässäpä ei sinänsä ollut mitään uutta. Matkoihin törsäämisen perustelen sillä, että saan niistä kokemuksista niin paljon iloa koko loppuelämäkseni. Vaikka olen opiskelija, on matkustelu se kohta, josta en säästä. Ne todella tuovat iloa elämään.
  • Viherkasvi pöydällä lisää luovuutta
    • Hahhaa, voi olla, mutta myöskin sadan metrin päässä olevalle Harjulle kävely laittaa aivot toimimaan. Lontoon vilskeessä asuvilla ei ehkä moiseen ole mahdollisuutta ja se on korvattava viherkasvilla. Luonto on minulle tärkeää ja ulkoilua voisin kyllä aina lisätä.
  • Uusi harrastus, projekti, uudet ihmiset jne. ruokkivat aivoja uusilla ja positiivisilla kokemuksilla ja pitkittävät onnellisuutta
    • Hmm, pitäisikö ottaa syksyn haasteeksi, että tekisi joka päivä/viikko jotain uutta? Uutta ruokaa, uusi lenkkireitti, uuden artistin musiikki. Heti kyllä innostun ajatuksesta. Ja näitä ideoita saa varsinkin toisilta ihmisiltä, mitä he kuuntelevat, syövät jne. Hauskaa on tietysti myös kämppis, joka innostuu uusista asioista ja innostaa minut kokeilemaan mukana. Jo pitkään olen yrittänyt pitää elämän asenteena ”Miksi ei?”.
  • Spottivaloefekti: ihminen luulee toisten huomaavan virheesi/mokasi paljon herkemmin kuin todellisuudessa huomaavat
    • Joskus pelkään epäonnistumista kuin ruttoa. En eniten siksi, että toiset näkevät vaan siksi, että ne jäävät vaivaamaan omaa mieltäni pitkäksi aikaa. En tiedä miten tästä pääsee eroon. Tämä on ehkä pidemmän ajan tavoite, jonka toivon vielä joskus saavuttavani.
    • Ps, toinen kohta kuitenkin kertoo, että virheet saavat ihmisen vaikuttamaan inhimillisemmältä ja sympaattisemmalta.

Mitä opin eniten tästä kirjasta, on se, että jatkan ahkerasti ja sitkeästi kirjoittamista. Niin vapaasti kuin kirjapisteisiin liittyen. Se on minulle aika ominaista ja ilmeisesti tutkitustikin hyvä tapa käsitellä ja jäsentää ajatuksia. Kenties näistä on suurempaa hyötyä kuin aina tajuankaan.

Minuutissa muutokseen – ajatus en ehkä vähän toiveajattelua, koska muutos vie usein pitkänkin aikaa. Mutta minuutissa ehtii toki ajatella jo monta ajatusta, joista osa voi olla käänteentekeviä.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!