Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Kohtuuden kirja

Kirjoitettu 26.02.18
Esseen kirjoittaja: Ida-Maria Muilu
Kirjapisteet: 2
Kirja: Kohtuuden kirja - Näkökulmia ääriyhteiskuntaan
Kirjan kirjoittaja: Juha T. Hakala
Kategoriat: 8. Henkinen kasvu

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Nykypäivän ääriyhteiskunnassamme arki on hetkistä, kaikki täytyisi suorittaa 100 prosenttisesti ja elämästä nauttiminen tuntuu jäävän sivummalle. Normaali arki ei enää riitä normaalille ihmiselle ja uusia jännityskokemuksia haetaan yhä oudommista ja hurjimmista asioista. Näitä asioita Juha T. Hakala pohdiskelee kirjassaan Kohtuuden kirja. Hakalan kirja pistää ajattelemaan nyky-yhteiskuntaa ja omaakin käyttäytymistä omakohtaisilla kommenteillaan.

Ensinnäkin, yhteiskuntamme tuntuu ihailevan 100-prosenttista panostusta, joka asiaan mihin ryhtyy ja perfektionismia arvostetaan. Joka asiassa tulisi olla mukana ja jokainen asia tulisi tehdä täysillä. Tämä vie kuitenkin hirveästi aikaa ja energiaa ja on loppupeleissä ihmisille erittäin puuduttavaa.

Viime aikoina olen miettinyt paljon missä kaikissa asioissa haluaa olla mukana ja panostaa näihin, kuten projektit ja harrastukset. Usein haluaisin olla mukana vähän kaikessa ja kaikki kuulostavat mielenkiintoiselta, mutta silloin en voi antaa itsestäni tälle asialle 100% panosta. Pidemmän päälle tämä on todella uuvuttavaa, koska itsestä tuntuu, ettei riitä mihinkään. Olisiko kuitenkin parempi valita muutama asia, johon keskittyy tai olla yksinkertaisesti olla vaatimatta itseltään liikoja joihinkin asioihin liittyen?

”Perimiltään perfektionismi ei ole syvää rakkautta huolellisuuteen. Pikemminkin kyse on pelosta. Pelosta epäonnistua. Pelosta tuottaa pettymys muille. Pelosta menestyä.” – Michael Law

Toinen asia, joka muun muassa viime syksynä herätti ajatuksia, oli epäonnistumisen pelko. Tällaisesta perfektionismista ja epäonnistumisen pelosta toimii minusta hyvänä esimerkkinä joidenkin Aasian maiden koulunkäyntityyli. Serkkuni opiskelee paraikaa Singaporessa korkeakoulussa ja hän kertoi, kuinka hänen paikalliset koulukaverinsa käyvät aamusta iltaan koulussa, jonka jälkeen he yleensä vielä opiskelevat ja lukevat kokeisiin myöhälle yöhön. Tämän jälkeen he nukkuvat muutaman tunnin ennen kouluun lähtöä. Vapaa-ajasta on tuskin tietoakaan. Jos tulevasta kokeesta on oppilaalle mahdollista saada vain toisiksi paras numero, käyvät he mieluummin koko kurssin uudelleen ja tekevät kokeen vasta, kun siitä on mahdollista saada täydet pisteet. Kouluarvosanoista halutaan täydellisiä, sillä usein työpaikkoihin otetaan työntekijät melkein ainoastaan kouluarvosanojen perusteella. Minusta tällainen opiskelu tyyli menee kuitenkin aika överiksi ja on vaikea uskoa kuinka he oppivat mitään, kun missään välissä ei ole aikaa palautua tai höllätä koulunkäynnistä edes vähän.

Minusta en itse pelkää kauheasti epäonnistumista yleensä, mutta en silti voi väittää, ettei se silti rajoittaisi ajatteluani joissakin asioissa. Ehkä pieni epäonnistumisen pelko onkin tervettä, tuskin kukaan ihminen lähtee tekemään mitä vain miettimättä, että mitä jos tästä ei tulekaan mitään ja petän muut ja itseni. Minusta epäonnistumisen pelko menee siinä vaiheessa yli, kun mitään uutta ja itseään innostavaa ei uskalla kokeille, vaan koska pelkää epäonnistuvansa eikä uskalla edes yrittää. Joskus täytyykin epäonnistua, että voi onnistua seuraavalla kerralla. Tärkeää on luoda ilmapiiri, jossa voi yrittää uusia ja haastavia asioita silläkin uhalla, että epäonnistuu. Epäonnistuminen on okei.

Kohtuuden kirjassa minussa herätti ajatuksia myös Hakalan pohdiskelu nykyihmisten tyytymättömyys omaan arkielämäänsä ja uusien elämyksien hakeminen mitä kummemmista ja vaarallisemmista asioista. Säväyttäviä elämyksiä haetaan niin vapaakiipeilystä, pilvenpiirtäjillä temppuiluista, ylittämällä Etelämanner kävellen tai extreme-matkoista sotaturisteina. Mikä saa ihmiset tekemään jotain tällaista?

Kulttuurihistorioitsijat ovat tarjonneet selitykseksi tällaiselle käyttäytymiselle elinkeinorakenteen sekä ihmisten elämäntapojen muutoksen vuosituhansien aikana. Heidän mukaansa nykyinen elämä on vain yksinkertaisesti liian helppoa monelle meistä. Aiemmin ihmisten ei tarvinnut hakeutua vaarallisiin tilanteisiin tarkoituksella, sillä ne olivat välttämättömiä arkielämässä. Tätä käsitystä puoltaa myös vertailu pohjoisen ja etelän kansojen välillä. Suurelle osalle köyhissä maissa eläville ihmisille esimerkiksi kuolema on enemmän läsnä heidän elämässään kuin pohjoisessa asuvilla ihmisillä, jotka käyttävät enemmän extreme-palveluita ja –kokemuksia. On myös olemassa teoria, jonka mukaan seikkailuhalu tulee joillekin ihmiselle suoraan geeneissä.

Huomaan itsessäni myös ehkä pientä ”seikkailugeeniä”. Kaipaan elämääni aina uusia ja jännittäviä asioita, josta vähän kertoo myös kumparelaskuharrastukseni. Saan huimasti energiaa uusista jännittävistä tilanteista ja niistä selviytymisestä. Yksi parhaista tunteista on se, kun pelkää ja jännittää jonkun asian tekemistä, mutta tästä huolimatta onnistuu voittamaan pelkonsa ja tekemään sen. En kuitenkaan ole uhkarohkea, enkä haluaisi leikkiä hengelläni kiipeillen pilvenpiirtäjillä ilman turvavarusteista, josta Hakala kertoo esimerkkinä kirjassaan. Uskon, että kulttuurihistorioitsijat ovat oikeilla jäljillä teoriassaan nykyisestä liian helposta elämästä. Monen nykyihmisen elämä olisi vain liian tylsää ja tasaista ilman uusia ja jännittäviä kokemuksia silloin tällöin.

Kohtuuden kirja saa todella ajatukset liikkeelle ja saa pohdiskelemaan miksi nykyisin pienistä asioistakin saadaan niin suuria ja övereitä, niin ruokavaliosta hamstraukseen ja elämyksistä perfektionismiin. Kirja opetti, kuinka tärkeää olisi osata aina välillä kiireisen arjen keskellä pysähtyä ja miettiä miksi teen juuri tämän asian näin ja voisinko tehdä asioita jotenkin toisin, jolloin voisin säästää aikaani ja energiaa johonkin itselleni miellyttävämpään asiaan.