Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Korkeintaan vähän väsynyt – Eeva Kolu

Kirjoitettu 30.03.21
Esseen kirjoittaja: Anna-Sofia Jarva
Kirjapisteet: 2
Kirja: Korkeintaan vähän väsynyt
Kirjan kirjoittaja: Eeva Kolu
Kategoriat: 8. Henkinen kasvu

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Moni suositteli minulle kirjaa Korkeintaan vähän väsynyt omien henkisten kamppailuiden vuoksi. Minusta kirjan nimi ei kerro sitä mitä se voi antaa. Se on peilattavissa niin moneen eri elämän tilanteeseen ja ihmiseen ja se iskee silti syvälle.

Häpeälaatikko

Kirjassa puhuttiin termistä häpeälaatikko, jota osa ihmisistä rahaa mukanaan. Minä olen yksi niistä ihmisistä. Tunnen häpeää siitä, että sanon hassusti toiselle. Tunnen häpeää siitä, että en ole saanut suoritettua työtehtävää tarpeeksi hyvin. Tunnen häpeää siitä, että kotonani ei ole siistiä. Koen kaikesta häpeää ja se vangitsee minut todella helposti. Häpeä ei ole minulle lamaannuttava niin etten tekisi jotain, mutta se ahdistaa ja kalvaa mieltä. Olen juuri se ihminen, joka laittaa viestiä asiasta joka minua hävettää ja pyytelen sitä anteeksi, vaikka kukaan ei ole kokenut sitä niin kuin minä sen ajattelen. Joudun toistamaan itselleni nykyään paljon ”älä pyydä anteeksi”, koska monesti minun ei tarvitsisi. Minun ei tarvitse pahoitella joka ikistä tekemistäni siksi, että se voisi tuntu toisesta vähän oudolta tai ei miellytä kaikkia. En ole pääsyt perille vielä mistä tämä kaikki kumpuaa, mutta tiedän, että tuo häpeälaatikko on aina ollut mukanani. Muistan paljon hetkiä, kun olen tuntenut häpeää. Unohdan helposti ne hyvät asiat noista hetkistä ja kaikki hautautuu häpeän alle. Se huutaa päässäni, että helvetti miksi taas teit noin ja nyt kaikki katsovat sinua vinoon. Tuntuu välillä, että tuntisin kuinka muut katsovat minua arvostelevasti siitä mitä olen tehnyt ja kuulisin heidän sanansakin. Tämä on myös yksi syys siihen, että miksi en kestä ehkä sitä, että tekemistäni verrataan toisten tekemiseen. Olen pyrkinyt kehittämään itseäni niin, että voisin unohtaa häpeän tilanteissa, jossa se valtaa mielen. Olen yrittänyt saada itseluottamusta tällä saralla, mutta jos koen siitäkin häpeää, että tunnen näin niin se on melko haastavaa.

 

Minä olen minä enkä kukaan muu

Vähän edelliseen aihe alueeseen liittyen seuraavat asiat nousivat kirjasta itselleni. Onko elämäni esitystä? Esitys ja suoritus ovat sama asia ja suoritan elämääni melko paljon, joten esitänkö? Valitettavasti nykymaailmassa elämme yhden esityksen keskellä sosiaalisenmedian vuoksi. Lavastamme tilanteita ja kuvaamme ne Instagramiin, jotta elämä näyttää niin täydelliseltä. Käymme erilaisissa koulutuksissa ja luemme kirjallisuutta, josta saamme aina niin paljon irti ja kehitymme ihmisinä. Lähdemme rentouttavalle viikonloppu lomalle, josta kerromme ennen ja jälkeen muille ja olemme todellisuudessa riidelleet koko loman puolison kanssa.  ”Tänäänkin näyttäydyn maailmalle epätäydellisenä”. Ihana lause mikä jokaisen pitäisi muistaa arjessaan. On täysin okei olla epätäydellinen eikä aina tarvitse näyttää parastaan muille. Minä ainakin vertaan itseäni toisiin todella helposti monessa asiassa. On hankalaa tuntea tyytyväisyyttä, koska ympärillä on aina niin paljon enemmän parempia sekä onnistuneempia ihmisiä. Miten siinä voi nyt kilpailla muiden kanssa. Miksi pitää kilpailla tai olla samalainen? Hyvä pointti tähän asiaan tuli, kun juttelin asiasta erään ihmisen kanssa. Jokainen ihminen tuo juuri ne hyvät ja onnistuneet asiat esille. Yleensä ihminen jakaa iloisia hetkiä urheilusta, töistä, matkailemisesta, kodista ja perheestä. Yleensä vaikuttajilla varsinkin nämä keskittyvät yhteen aihe alueeseen, mutta miten ne muut osa-alueet. On tärkeää muistaa, että on turhaa tavoitella kaikkea yhtä aikaa ja yrittää olla kaikessa paras tai olla maailman onnellisin ja saada eniten asioita kuin kukaan muu. Kukaan meistä ei ole kaikkea eikä kenelläkään ole kaikkea hyvää, vaikka luomme välillä illuusiota siitä. On turha tavoitella, että on samalla aaltopituudella kaikessa kaikkien kanssa, jotka someen postaavat asioita. On myös vitsaus nykyään, että ei voi olla tyytyväinen, koska tämä voi olla tyytymistä. Miksi hitossa en voisi olla. Minä ainakin unohdan liian monesti, kuinka paljon kaikkea hyvää ympärilläni on. Olen todella etuoikeutettu tiettyihin asioihin varsinkin tässä elämän tilanteessa. Se, että voin pysähtyä niihin ja nauttia aidosti, eikä minun tarvitse postata tästä someen heti on se minkä haluan palauttaa mieleen minulle ja muille.

 

Palaute minulle vai minusta

Minulla nousi kirjan aikana ajatus, että mitä tiedostetumpaan kehityskohtaani palaute muilta osuu, sitä syvemmälle asian otan. Tällöin koen palautteen todella henkilökohtaisena ja minun on hankalaa ajatella objektiivisesti. En muista mistä kohdasta kirjassa tämä nousi, mutta koin tärkeäksi reflektoida sitä. Palaute treeneissä minulta kysyttiin, että miksi itken niin paljon, vaikka suurin osa palautteesta oli hyvää. Se kehittävä palaute mitä sain, iski niihin kehittymiskohtiin, jotka olen tiedostanut jo kauan ja yrittänyt niitä kehittää. Ehkä se, että olen niitä yrittänyt kehittää, mutta en ole pääsyt omassa päässäni oleviin tavoiteisiin on se syy, miksi itkin. Koen ehkä tässäkin häpeää siitä, että olen pettänyt itseni ja muut, koska en ole kehittynyt tarpeeksi. Se pään sisäinen itsekritiikki on ehkä pahinta kritiikkiä mitä voi olla. Vaikka itsekin tiedostan, ettei kaikessa voi olla hyvä heti, koen itseni epäonnistuneena. Tämä ei tarkoita sitä, etten olisi ottanut hyvää palautetta ilolla vastaan palaute treeneissä, vaan tilanteessa koin epäonnistuneeni vain täysin. Jälkeenpäin minua hävetti se, että en osannut olla tarpeeksi kiitollinen hyvästä palautteesta. Kaikki kietoutuu siis taas häpeän ympärille. Minulle suositeltiin Brene Brownin kirjaa häpeästä, jonka nimeä en nyt muista ja kirja nousi tässäkin kirjassa esille, joten se pitää laittaa nyt lukulistalle. Pitää alkaa varmaan heittämään itseni välillä niin sanotusti suden suuhun ja kokemana häpeää tiedostetusti, jotta huomaan, ettei kaikesta tarvitse kokea sitä ja se on turhaa.

 

Hyss!

Hiljaisuus ei ole enää arkipäivää, vaan sitä voidaan jopa myydä ihmisille. Ihan älytön ajatus, mutta totta se on. Olemme niin tottuneita jatkuvaan hälyyn ympärillämme. Tv, saapuvat viestit, liikenne, videot ja kaikki ympärillämme tuottaa ääntä. Kaikki tietävät tunteen, kun menee metsään ja pysähtyy siellä hetkeksi. Kaikkialla on hiljaista ja ainoat äänet ovat luonnon ääniä. Olemme täysin irtautuneita tuosta tunteesta ja meidän on todella hankalaa olla nykyään hiljaisuudessa. Kun tästä puhuttiin kirjassa tuli mieleen tiimimme yhdet treenit, joissa kokeiltiin rentoutumisharjoitusta. Suurin osa teki harjoitusta ja pystyi olemaan tilanteessa mukana. Loput eivät pystyneet sulkemaan silmiään ja olemaan hiljaa vaan se oli tylsää/ahdistavaa ja se ei onnistunut. Mistä tämä kertoo?

 

Vanhassa vara parempi?

Meillä on perheessä aina ollut kiire ja siitä on myös vitsailtu. Se on selvästi vaikuttanut minuun. Muistan kun äiti sanoi kerran, että isäni aina hoputti minua, kun lähdimme treeneihin, ettemme myöhästy ja olimme kumminkin aina ajoissa. Nyt minä olen se henkilö, joka on aina mieluummin liian ajoissa kuin juuri oikeaan aikaan ja stressaan lähtöä, jos emme lähde juuri silloin kun olin ajatellut. Mummoni ja pappani sanoivat aina, että on niin kiire, ettei ehdi lähteä lomalle tai mökille. On kiire tehdä töitä ja hoitaa koti asioita. Tämä sama oli vähän kotona, että aina puhuttiin siitä, kuinka arvostettiin ihmisiä, jotka tekivät töitä. Sitä ei ehkä sanottu ääneen mutta niin se oli. Arvostettiin sitä, että urheilit paljon ja pärjäsit jossain. Tiedän että äiti ja isä ovat aina rakastaneet minua sydämen pohjasta ja halunneet pelkää hyvää mutta nämä asiat ovat vaikuttaneet siihen, että minusta on tullut suorittaja. Tuntuu hyvälle, että voin sanoa tällä hetkellä tekeväni kaikkea tätä ja tuntuu että riitän muille. Välillä mietin, että olenko laiska ja teenkö riittävästi. Nämä ajatukset puistattavat nyt. Tajusin vähän aikaa sitten, että ei helvetti olen 20 vuotta ja minulla on ihan todella pitkä työura tämän ikäiseksi ja olen tehnyt vaikka mitä. Suoritan elämää. Tuntuu välillä, että elän sumussa koska ilon pilkahdukset unohtuvat sen alle, että kun aina pitää tehdä jotain. Tylytän itseäni siitä, että jään akatemialle jauhamaan paskaa tunnin ajaksi koska pitäisi mennä salille ja tehdä ruoka ja viettää aikaa poikaystävän kanssa. Vapaa ajastakin on tullut suoritus. Päätin että haluan olla taas onnellinen Ansku. Se joka ennen nauroi niin paljon, että muut ärsyyntyivät. Se Ansku, joka hymyilee kun aurinko paistaa. Se Ansku, joka nauttii urheilusta sen äärimäisyyksiin asti ilman puhelinta kädessä ja keskittyy pelkästään urheilemiseen. Se Ansku, joka kokkaa ihania ruokia kotona ja tulee iloiseksi kun saa tehdä niitä muille. Se joka voi sanoa en hoida koska joku muu voi hoitaa ilman, että tuntee vastuuntuntoa aina. Miksi minä olen kaikesta vastuussa ja koen sylisyyttä ja häpeää. Voin olla huoleton, joka vain makaa parvekkeella ja nauttii keväästä. Miksi asioista tarvitsee stressata, kun ne voi ottaa rennosti ja tehdä yhtä hyvin. Ei suorittaa yhtä hyvin vaan tehdä yhtä hyvin. Tuntuu että olen saanut akatemiallakin tietynlaisen stigman, siitä millainen olen. Mitä jos heittäydynkin siihen Anskuksi, joka olin ehkä ennen

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!