Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Kuinka olla piittaamatta paskaakaan

Kirjoitettu 16.11.20
Esseen kirjoittaja: Alpertti Korhonen
Kirjapisteet: 2
Kirja: Kuinka olla piittaamatta paskaakaan
Kirjan kirjoittaja: Mark Manson
Kategoriat: 1. Oppiminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Tämä taisi olla ensimmäinen kirja, jota aloitin marraskuussa kuuntelemaan äänikirjana. Totta kai alkuperäisellä kielellä eli englanniksi. Kuuntelin 15-20 minuuttia ja kävi väsyttämään ja lopetin. Ajattelin, että ei nämä äänikirjat oikein ole minun juttuni.

Muutama kuukausi takaperin ajelin Leville moikkaamaan ystävääni ja poikkesin serkkuni luona Kuopiossa. Kysyin onko äänikirjasuosituksia matkan varrelle ja hän suositteli kolmea kirjaa. Kuinka olla piittaamatta paskaakaan oli niistä ensimmäinen. Otin kirjan tällä kertaa työn alle ihan äidinkielellä.

Matkan varrella kirjoitin kirjan innoittamana itselleni muutamia kysymyksiä ylös. Ensimmäiset oli helpot ”Mitä ongelmia minulla on ja mistä ne johtuu?”. Äkkiseltään mieleen tulee itsejohtamishaasteeni, isoimpana aikaansaamattomuus. Tiskit lojuvat likaisina pöydällä. Jos aikoo käydä vaikkapa reflektiota kirjoittamaan, alkaa tiskit yllättäen kiinnostamaan. Mikä olisikaan niin epämukava tehtävä, jotta reflektointi olisikin huomattavasti mieluisampaa puuhaa? Venytän asioiden tekemistä viimeiseen asti, joten vaatisin rajuja deadlinejä, mutta miksi omista lupauksista on niin helppo luistaa? Viime aikoina olen pahasti lipsunut kalenterin käytöstä ja ihmettelen mihin ihmeeseen aikani hukkaan. Tuntuu että viikot vierii, mutta mitään ei saa aikaan. On kiire. Really? Eritoten ilmaisten videoiden tekeminen roikkuu ja pahenee, reflektioista puhumattakaan. Tiimin vahvarivideon tein sentään ajallaan, koska tiimiläiset odottivat sitä niin innolla. En halunnut tuottaa heille pettymystä. Tässäkin tapauksessa ”ajallaan” sijoittui deadlinepäivää edeltävän yön aamuviiteen. Mitenkäs muiden videoiden kanssa, kaipa joku niitäkin odottaa, mutta ei tule tarpeeksi kovaa painetta, jotta kävisin ihan yötä pitkin flowta tavoittelemaan ja askartelemaan. Edellistä lausetta kirjoittaessa kävin miettimään, miksi sysään syytä tekemättömyydestäni muille.

Hieno aasin silta seuraavaan ongelmaani, eli vastuiden välttelyyn. En sitten millään ilmoittaudu vapaaehtoiseksi mihinkään vähänkään vastuulliseen tehtävään. Erittäin helposti jään hiukan sivummalle ja katselen vierestä, kun muut tekevät vaativammat hommat. Hassu pieni esimerkki on vaikkapa armeijasta, kun loppusodan viimeisenä yönä telttaa kasatessani paljastin, etten ollut vuoden aikana nostanut keskisalkoa. Kyllähän siitä kaverit hiukan vittuili ja pitihän sekin sitten kokeilla. Tuoreempi esimerkkitapaus oli yllä mainitun vahvaritaideteoksen kanssa, kun sanoin videotoverille Pelelle, että minä voin toteuttaa raakaleikkauksen ja hän saa tehdä kaikki niin sanotut erikoistehosteet. Lopulta kun taioin videon kokonaan itse, Pele tokaisi: ”Ei se siitä ole kiinni, ettet osais, mut oot vaan laiska.” Hupaisa ja jopa empowering pointti.

Kovallakaan pohdinnalla en meinaa ymmärtää mistä tämä minun välttelytapa oikein tulvii. Jos teen jotain vastuullista/vaativaa, mitä voi tapahtua? Yksinkertaisesti ajateltuna joko onnistun tai epäonnistun tehtävässä. Jos onnistun niin hieno homma ja jos en, niin opin siitä. That’s great. Vieläkö tässä on joku ongelma?

No ehkä yksi vielä. Ihan semmoinen suuri pieni asia nimeltä häpeä. Ajatellessani viikon alussa menneisyystreenien aiheita, tajusin että painin varsinkin nuoruudessani runsaasti häpeän tunteen kanssa. Ai niin ja siis ihan vieläkin, eri muodossa vain. Nuorempana mukamas iso ongelmani ja häpeän aiheeni oli keuhkoni. Keskosuudesta johtuen ne vaan sattuivat olemaan ei niin hyvin kehittyneet ja hengitykseni oli vähän tavallista raskaampi. Kyllä se silloin tuntui vaan niin kauhean häpeälliseltä, vaikka harvoin ihmiset siitä mainitsivatkaan minulle. Paisuttelin vain ongelmaa pääni sisällä. Kirjassa mainittiinkin, että yleensä muiden mielipiteistä murehtivat pelkäävät näkevänsä muiden käytöksissä viitteitä omista itsekriittisistä ajatuksista, niin se oli tässäkin tapauksessa.

Kun hankin vuosia sitten kameran ja aloin tuottamaan liikkuvaa kuvaa, ei videoiden julkaisu ollutkaan kivaa. Nakkelin tuotoksiani verkkoon ja toivoin ettei niitä katsoisi kukaan, varsinkaan perheenjäsenille en niitä esitellyt (saattoi olla kyseenalaista sisältöä). Miksi näin? Tuolloin katsoin päivittäin kymmeniä ammattilaisten tekemiä videoita ja eihän omat tekeleet näyttänyt ihan samalta. Tietenkin muilla oli paremmat kamerat, varusteet ja kaikki. Vertailin omia videoitani muihin ja nehän tuntuivat aivan karmeilta. Uskoakseni siitä se ajatus lähti ja videoni olivat huonoja. Pikakelaus tähän päivään ja videoni ovat ihan ok. Näiden vuosien aikana kukaan ei ole sanonut, että videoni ovat ihan paskoja, lähinnä kehuja tullut. Tässäkin tapauksessa kummitukset ovat kummitelleet vain omassa päässä. Nykyään tiedostan, että olen ihan kelpo videotekijä vaikkei aina siltä tunnukaan. En kuitenkaan vielä(kään) osaa kunnolla olla ylpeä videoistani, enkä tuo niitä esille tarpeeksi esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, josta varmasti olisi apua uralla.

Seuraava kysymys, jonka olin rustaillut ylös matkatessani oli, että miksi en tee mitään skeittileffan eteen. Kun joku on kysynyt mistä unelmoin, olen helposti vastannut skeittileffan tekemisestä. Itsehän en edes osaa skeitata, mutta olen aina pitänyt skeittielokuvien fiiliksestä ja tyyleistä. Ne voi olla karuja, mutta kuitenkin hyvin kuvattuja, jopa taiteellisia ja äänimaailmat ovat mahtavia.

Kirjassa puhuttiin siitä, että haluaa jotain, mutta prosessi, jolla tähän päästäisiin ei miellytä. Haluaa jotain, muttei oikeastaan haluakkaan. Ei ole valmis ponnistelemaan lopputuloksen eteen.

Piti ihan miettiä haluanko oikeasti tehdä moisen leffan, kun kerta mitään ei ole tapahtunut, mikä veisi ajatusta eteenpäin. Vilkaistuani vihdoin Chasing the Spot-sarjaa taisin olla jo seuraavana päivänä treeneissä jakamassa ilosanomaa, että aion tehdä skedeleffan. Ääneen sanominen on jo first step. Se ettei mitään konkreettista tapahdu, johtunee siitä, etten varsinaisesti tunne yhtään skeittaavaa henkilöä, joten kynnys kuvaamisen aloittamiseen vähän korkeampi. Mainittakoon tässä mustaa valkoisella, että Lasse lupasi lähteä tuottajaksi tähän. Näillä näkymin vuonna 2021 laitan todennäköisesti etusijalle hamppudokkarinprojektin tekemisen, mutta ei haittaisi vaikka jotain tulisi kuvattua tähänkin tai at least tehtävä researchia ja suunnittelua.

Monet pitävät niin sinnikkäästi kiinni elämäänsä koskevista kuvitelmista, että elämä uhkaa jäädä sen takia elämättä ja mahdolliset onnet kokematta. Uskotaan, että asia on näin ja se ei miksikään muutu, ei uskalleta kyseenalaistaa tai kumota. Kirjassa käytettiin esimerkkinä miestä, joka ei kysy palkankorotusta, koska pomo on kusipää eikä kuitenkaan suostu. Tässä on videomielessä koko syksy tullut toitotettua, että nyt myydään ihan helvetisti ja niin edes päin. Kuinka paljon on tullut myytyä? No eipä kovin paljon. Niin herkästi sitä ajattelee, että eihän tuonne firmaan kehtaa laittaa viestiä, kun niillä on jo pari hienoa videota ja ei löydy täydellistä referenssimatskua esiteltäväksi. Ehkä voin tässä vaiheessa myöntää että, eihän mikään firma tule pimputtamaan ovikelloa ja hakemaan kotoa asti kuvaamaan. Taitaa olla aika lopettaa tekosyiden keksiminen.

Kirjan sankarin yrittäjävuosien aikana saattoi hänellä kulua viikkoja, ettei hän saanut mitään aikaiseksi. Syyt oli työmäärän aiheuttama stressi, ahdistus ja tehtävien lykkäämisen helppous. Itse olen ollut samassa jamassa lähes koko syksyn, tuntuu, että koko ajan pitää olla menossa ja tehdä ties mitä, mutta mitään ei saa kuitenkaan aikaiseksi. Hän kuitenkin keksi (mitenhän en ollut itse keksinyt), että jos pakottautuu tekemään jotakin, ihan mitä tahansa, miten vähäpätöisiä tehtäviä hyvänsä, suuremmat tehtävät alkoivat pian vaikuttaa paljon helpommilta. Suostuttelee itselleen, että tekee vain yhden pienen asian. Esimerkkinä oli verkkosivujen suunnittelu -> riittää kun tekee pelkän yläpalkin. Kun se on tehty, ei tunnu niin vastenmieliseltä siirtyä tekemään muita osia. Tätä kirjoittaessa mietiskelen samalla, miten alan ensiviikon kalenteriani täyttää pikkupalikoista, jotta get shit done. En ajatellut esimerkiksi sysätä yhden reflektion kirjoittamista yhteen iltaan, vaan ehkä naputtelen näitä säännöllisesti vähän kerrallaan.

Namaste.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!