Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Kuinka olla piittaamatta paskaakaan

Kirjoitettu 10.04.19
Esseen kirjoittaja: Jouni Kiiskinen
Kirjapisteet: 2
Kirja: Kuinka olla piittaamatta paskaakaan
Kirjan kirjoittaja: Mark Manson
Kategoriat: 8. Henkinen kasvu

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Minä piittaan asioista. Ihan liikaa. Mitä muut ajattelevat minusta? Entä jos en pärjääkään niin hyvin kuin minun odotetaan pärjäävän? Jos nyt yritän tätä vaikeaa tehtävää ja en onnistukaan, niin olenko haaskannut vain aikaa ja resursseja? Entä jos tämä ei olekaan minun juttuni? Jos sanon rehellisen mielipiteeni, suuttuvatko muut minulle? Jo Belbinin testi sen osoitti ja toki itse tiedostin asian jo ennen sitä, olen vahvasti ajatteluorientoitunut ihminen ja sangen vähän ”tekijä”. Varmaan osittain siitä syystä edellä mainitun kaltaiset kysymykset kalvavat jatkuvasti mieltäni ja estävät minua tarttumasta rohkeasti toimeen, vaan sen sijaan vatvomaan asioita yhä uudelleen ja uudelleen. Kuinka olla piittaamatta paskaakaan kuulostaa loogiselta kirjalta juuri minulle, sillä juuri sitä jaloa taitoa monissa nykyisen arkeni tilanteissa kipeästi tarvitsen.

Kuinka olla piittaamatta paskaakaan ei tarkoita välinpitämättömyyttä, kuten äkkinäinen saattaisi arvella, vaan oikeista asioista välittämisestä. Välittäminen puolestaan on valinta. Aina. Täten kannattaa valita välittävänsä jostain vastoinkäymisiä tärkeämmästä. Silloin vastoinkäymisillä ei ole väliä. Mitä se omalla kohdallani voisi olla? Pelkään tarttua vaativaan projektiin, josta kuitenkin tiedän olevan runsaasti hyötyä jonkin tärkeän taidon oppimisessa, kuten johtamisessa tai myymisessä. Tällöin ensimmäinen asia, joka syöksyy mieleni kärkipaikalle, on epäonnistumisen pelko ja helvetillinen ”mitä muut minusta ajattelevat” -ajatus. Tällöin automaattisesti siis valitsen välittää vastoinkäymisistä, mikä on siis juuri huonoin mahdollinen asia, josta välittää. Se estää minua toimimasta. Minun on valittava jotain tärkeämpää välitettävää, joka totuuden hetkellä ottaa niskalenkin epäonnistumisen ajatuksista ja kiilaa tajuntani kautta äänihuulilleni muodostaen peruuttamattomat sanat ”otan koppia”.

Mikä voisi olla se asia, josta voisin oppia välittämään enemmän kuin jo automaattiseksi tulleista vastoinkäymisistä ja epäonnistumisesta? Vastaus löytynee parhaiten tutkimalla tämän hetkisiä arvojani rehellisesti ja tehdä remonttia arvomaailmaani niiltä osin kuin ne sitä kaipaavat.

Manson kertoo hyvien arvojen olevan seuraavanlaisia: Ne perustuvat tosiasioihin, ne hyödyttävät myös toisia, niiden toteutuminen on itsestä kiinni ja onnistuu milloin vain. Esimerkkejä hyvistä arvoista: Rehellisyys, kekseliäisyys, haavoittuvaisuus, itsensä puolustaminen, toisten puolustaminen, itsekunnioitus, uteliaisuus, anteliaisuus, nöyryys, luovuus.

Huonot arvot perustuvat luulotteluun, vahingoittavat toisia, niiden toteutuminen riippuu muista ja onnistuu vain tietyissä olosuhteissa. Mansonin luettelemista huonoista arvoista syvältä sisimmästäni tunnistettavia ovat: Nautinto, pakko olla oikeassa ja se, että on kaikkien mielestä hyvä tyyppi. Vaikka näitä en aina itse myönnä, ne ovat asioita, jotka vaikuttavat tekemisiini ja tekemättä jättämisiini.

Nautinto, tai pikemminkin kivun, torjutuksi tulemisen ja konfliktin välttäminen saa minut aina parhaani mukaan pysymään mukavuusalueella itseni haastamisen sijaan. Niin kauan, kun vältän mukavuusalueeni laajentamista en kehity mihinkään.

Pakko olla oikeassa. Vihaan olla väärässä, mutta vielä enemmän vihaan epävarmuutta siitä olenko oikeassa vai väärässä. Jos en tiedä vähintään 90% varmasti olevani oikeassa en haasta muiden mielipiteitä. Itsensä haastaminen vaatii epävarmuuden sietämistä ja sen hyväksymistä, että aina ei voi olla kaikessa oikeassa, eikä todellakaan tarvitsekaan olla. Itseasiassa varmuus on myös petollista. Jos olen varma, että olen huono myyjä, jään luultavasti ikuisesti kärsimään tästä ”varmasta tiedostani” ja silloin totta tosiaan olen huono myyjä ja sellaiseksi jäänkin. Tällöin en kyseenalaista ”tietoani” ja lähde kokeilemaan uudestaan enkä siten anna itselleni edes mahdollisuutta löytää itsestäni jotain uutta. Jotain, jota luulin tietäneeni itsestäni aiempien kokemusteni perusteella, mutta en tiennytkään.

Minun on oltava kaikkien mielestä hyvä tyyppi. Tai omalla kohdallani ehkä osuvammin sanottu olisi ”en missään tapauksessa saa olla kenenkään mielestä huono tyyppi”. Eli kenenkään mieltä ei saa pahoittaa, kaikille pitää parhaansa mukaan olla mieliksi, tai kaikkien kanssa on vähintään tultava toimeen. Olisihan se kamalaa, jos joku pitäisi minua huonona tyyppinä. Mutta niin vain on, ettei kaikille voi olla mieliksi, eikä sitä pitäisi tavoitellakaan. Eikä sillä pitäisi päätään vaivata, että kaikki ei tykkää. Silloin ei voi olla oma itsensä kenenkään seurassa, vaan aina on pyrittävä mukautumaan siihen, millainen hyvän tyypin määritelmä sattuu olemaan muille. Tämä ei tiimityöskentelyssä ole mahdollistakaan, niin miksi helvetissä tätä arvoa olisi järkevää pitää itselleen tärkeänä? Tai miksi ylipäänsä antaa tällaisen ajatuksen asettaa liian selkeät raamit omalle toiminnalle?

Siinäpä muutama mieleni syövereistä löytämäni huono arvo, joista olisi syytä päästä eroon. Tilalle tarvitsen Mansoninkin mainitsemista hyvistä arvoista ehdottomasti uteliaisuuden. Uteliaisuus uusia haasteita ja tilaisuuksia kohtaan lienee paras mahdollinen arvo korvaamaan nykyiset epämukavuuden välttelyyn liittyvät arvoni. Lisäksi voisin olla utelias myös löytämään itsestäni uusia puolia sen sijaan, että en tee jotain sen takia, että olen itse määritellyt itselleni sellaisen identiteetin, että minusta ei ole siihen. Päättämällä sen, että olen uteliaampi uusia haasteita ja omia kykyjäni kohtaan, en lopulta piittaa paskaakaan siitä, jos epäonnistun.

Onnistuminen sitä paitsi on itseasiassa epäonnistumista. Onnistuneet ihmiset ovat niitä, jotka ovat epäonnistuneet kaikkein eniten. Eivät pikkulapsetkaan lopeta kävelyn opettelua parin kaatumisen jälkeen ja totea, että se ei ole oma juttu. Epäonnistumisia ei siis tule pelätä, vaan syleillä. Epäonnistuessaan tietää olevansa lähempänä onnistumista.

Kun päätän ne arvot itselleni, joista valitsen välittää, kykenen vähitellen muuttamaan toimintaani. Uutta arvoa täytyy vain jaksaa vahvistaa heti alusta alkaen, että se voi lopulta ajaa yli vanhoista arvoistani. Se tulee vaatimaan tietoista ponnistelua, mutta vain sen vaivan näkemällä voin todella kehittyä. Tässä lajissa sinnikkyys palkitaan (olisikohan täten sinnikkyyskin hyvä kehitettävä arvo minulle?) Kun onnistun kehittämään itseäni, kehitän samalla suoraan myös tiimiäni ja tiimiyritystäni.

”Kun käyttää elämänsä kaiken kivuliaan välttelyyn, välttelee itseasiassa elämää”. Kun kuolema lopulta korjaa meistä jokaisen väistämättä, niin minkä ihmeen takia elossa ollessaan antaa vallan turhille peloille, joita itseltänikin löytyy? Mitä merkitsee pieleen mennyt projekti tiimiakatemialla, kun joka tapauksessa jonain päivänä pötköttää mullan alla? Mansonin mukaan onnellisuus syntyy kasvusta, eikä umpimähkään karttuneista saavutuksista. Kehäpäätelmänä voitaneen sanoa, jos en tavalla tai toisella onnistu löytämään omaa tietäni kasvuun, vaan ”jossittelen” ja ”sitkuttelen” (sit kun) ja jämähdän mukavuusalueelleni, todellinen onnellisuus pitkällä aikavälillä jää saavuttamatta. Mukavuusalueella kun ei kehitystä tapahdu. Tekemättä jättämisiä ja haaskattuja mahdollisuuksia taatusti katuu kuolinvuoteella (kenties jo aiemminkin) enemmän, kuin rohkeita kokeiluja ja epäonnistumisia.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!