Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Kun hyvä ei enää riitä!

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Luin kirjan koska sen nimi oli tullut minua vastaan monissa keskusteluissa. Aloitin lukemisen ilman minkäänlaisia ennakko odotuksia tai näkemyksiä, pelkästä mielenkiinnosta.

 

Kirjassa tuli vastaan monia erilaisia näkemyksiä, asioita käännettynä toisinpäin miten akatemialla normaalisti ajateltaisiin. Teos oli mielestäni todella helppolukuinen ja johdonmukainen. Siitä oli helppo lähteä rakentamaan omia ajatuksia.

 

Miten päästä huipulle? Collins tutkimusryhmänsä kanssa on tehnyt vuosia töitä saadakseen tämän tiedon yhtiin kansiin. Eniten minua puhutteli aiheet viidennen tason johtajat sekä kurinalaisuuden kulttuuri.

 

Aloitetaan kurinalaisesta kulttuurista. Ensimmäinen vuotemme meni joryn etsiessä oikeanlaista tapaa motivoida tiimiä tekemään hommia. Annoimme jorylle raskasta palautetta liian negatiivisesta tyylistä johtaa ja tiimihengen lamaannuttamisesta. Tässä on ollut iso ja voimia vievä työ jorylle. Eikä meidän palaute oksennus varmasti ainakaan kannustanut siinä.  Olemmekin nyt valitsemassa uutta joryä seuraavalla vuodelle ja uskon saman työn siirtyvän heille sillä ratkaisua ei ole vielä mielestäni löydetty.

 

Tiimimme työskentelytapa on todella ongelmapainotteinen ja syyllistävä, tällä yritämme  kai saada tuloksia aikaan? No se ei ainakaan ole toiminut. En tiedä miten tästä noidankehästä pääsee ulos sillä keskusteltaessamme aiheesta tuntuu että jokainen sen ymmärtää, mutta vastausta ei kehästä löydy. Huomattava muutos tähän on tullut joryn osalta mutta tiimiläisinä tuo kurja tyyli on jatkunut.

 

Kurinalainen kulttuuri tarkoittaa tiimiä joka on motivoitunut tekemään hommansa koska he tekevät juuri sitä mitä haluavat ja tekevät sitä kehittääkseen toimintaa parhaaseen mahdolliseen suuntaan.  Jos kaikki tiimissä toimivat kurinalaisesti säästytään mm. hierarkialta, byrokratialta ja ylenmääräiseltä valvomiselta.

 

 

Kurinalainen kulttuuri kuulostaa todella raskaalta sanalta eikä kovinkaan houkuttelevalta kun mietitään tiimimme tämän hetkistä tunnelmaa. Yksi kolmesta arvostamme on jammailu. Miten saada kurinalaisuus ja jammailu samaan pakettiin? Tekemällä asioita joista pitää ja joita haluaa oppia? Jos jokainen tiimissä tekisi juuri sitä mitä haluaa tehdä, omaa juttuaan , ei kenenkään tarvitsisi olla hengittämässä niskaan  ja hiillostamassa onko kaikki varmasti tarpeeksi sitoutuneita tiimiin?  Uskon että kun tiimi on motivoitunut se pyörii omaa tahtiaan eteenpäin. Kirjassa puhutaankin ettei motivaatiota voida keinotekoisesti esimerkiksi johtorymän puolesta luoda tiimin sisälle vaan se on löydyttävä jokaisesta itsestään omasta tekemisestä.

 

 

”Arvioi kriittisesti, mutta älä etsi syntipukkia”

 

 

Itse olen ainakin täysin motivoitunut Tiimiakatemia oppimismenetelmään, mutta vielä tuntuu että se oman jutun puuttuminen syö motivaatiota. Kysellessäni  vertaisiltani ja valmentajilta pitäisikö  jatkaa mukana projekteissa joihin motivaatiota ei löydy, on vastaus useimmiten ollut tyyliin ”Ei kaikki projektit voi olla unelmaprojekteja. On oltava niitä oppiprojektejakin.” ”kyllä kaikissa projekteissa tulee vastaan ongelma kohtia” ”Ei saa luovuttaa”  Ymmärrän kyllä nämä kaikki pointit, mutta kun tekee pitkään projektia minkä ongelmakohtien kehittämiseen motivaatiota ei löydy niin what is the point?

 

Mietinkin olisiko paikallaan tiimin jäseniin tutustuminen uudelleen ihan kunnolla? Aloittaa tämä suhde ihan alusta?  Olisiko mahdollista tutustua toisiimme ja löytää kaikille projekteja ja omaa oppimista tukevaa tekemistä? On totta että on oltava oppiprojektejakin, mutta miksei unelmaprojekti voi olla oppiprojekti? Miksi ei kaikki projektit voi liittyä omiin mielenkiinnonkohteisiin ja  unelmiin? Uskon että jokaiselta löytyy monia eri haaveita joista löytyy oppia monelta eri osa-alueesta. Loppujen lopuksi tulevaisuuden ammattiahan täältä ollaan hakemassa. Tuntuu oudolta että olemme tiimi jonka pitäisi puhaltaa yhteen hiileen ja päästä eteenpäin niin yksilöinä kuin tiiminäkin enkä itse rehellisesti sanottuna tunne puoliakaan kunnolla.

 

Alusta asti meillä on ollut mm. asiakaskäynneille painostava tyyli. Joillekin asiakkaisiin meno ei ole ollut niin helppoa koska ei tiedä mihin mennä. Kukaan ei kuitenkaan näissä tapauksissa ole auttanut toinen toistaan. Meiltä puuttuu kokonaan pyyteetön avunanto ja halu kehittää tiimin jokaista yksilöä päästäksemme huipputiimiksi. Tiimi on yhtä vahva kuin sen heikoinlenkki.

 

Kirjassa kerrotaan miten parhaat tiimit  osoittautuvatkin niiksi joihin tekijät valitaan ennen kuin tiedetään visiota tai suuntaa mihin mennään. Huipputiimin tekee motivoituneet ja kurinalaiset tyypit. Olisiko sittenkin niin että projektiryhmään kannattaakin valita tyyppejä joiden kanssa tulee parhaiten juttuun? Toki on ihan järkevää tutustua uusiin ihmisiin eikä aina tehdä projekteja samojen ihmisten kanssa, mutta voisiko ollakin niin että ne tyypit jotka innostavat ja motivoivat omalla halulla tehdä juuri sitä projektia juuri niiden ihmisten kanssa voivat oppia ne taidot mitkä joku toinen omaa, mutta ei tule toimeen niin hyvin projektin muiden jäsenten kanssa.

 

 

Hypätään nyt aiheeseen viidennen tason johtaja. Olemme siis valitsemassa uutta johtoryhmää ja mietin mielestäni sopivia henkilöitä rooleihin. Meillä ei ole vaihtoehtoa että alkaisimme vaihtamaan tiimimme jäseniä joten joudumme kuitenkin käyttää keinoa jolloin johtoryhmä voisi jotenkin tuoda esiin ihmisten motivaation.  Uskon että jokaisella joka joukossa vielä on löytyy motivaatiota, mutta miten sen voisi nostaa takaisin siihen pisteeseen mikä se oli akatemian alussa?

 

Voisimmeko tehdä uudenlaisia järjestelyitä tiimissä, käyttää uusia tapoja?

 

 

Teoksessa kerrotaan viidennen tason johtajasta, eli parhaasta mahdollisesta. Tällainen johtaja on vaatimaton ihmisenä mutta on valmis tekemään mitä tahansa yrityksen hyväksi ja toimii kuin rautainen ammattilainen. Tätä ajattelua kaipaisin lisää tiimimme ja eritoten tulevaan johtoryhmöön. Haluaisin että tiimi tuntuisi kuin perheeltä jonka eteen olisi valmis tekemään mitä tahansa. Löytäisimmekö tavoitekeskustelussa sellaisia tavoitteita joista kaikki saisivat voimaa ja motivaatiota? Jokin yhteinen visio?

 

 

Viidennen tason johtaja pitää yrityksen kehitystä normina. Jokaisella askeleella tavoitteena on yrityksen kehitys eikä  oma etu. Tämä on myös yksi asia missä tiimimme täytyy kehittyä. Välillä tuntuu että jokainen koittaa nostaa omaa tekemistään jalustalle ja hakea sitä ”kunniaa”. En tiedä johtuuko se siitä että alusta asti olemme keskittyneet ongelmien ja syntipukkien etsimiseen ja tästä johtuen teemme kaikkemme puolustautuaksemme mahdollisilta syytöksiltä.

 

 

Kirja herätti paljon ajatuksia joiden jäsentämiseen  menee vähän aikaa, mutta ehdottomasti otan muutaman asian näin aluksi työnalle oman kehityksen suhteen. Esimerkiksi kirjasta poimittu lausahdus: ”Kysy miksi ja yritä ymmärtää! Lado kysymyksiä älä vastauksia!”  pääsee omassa käyttäytymisessä kiikareiksi. Kaiken tämän paasaamisen ja vaahtoamisen jälkeen muistan kirjassa mainitun lauseen hyvästä tiimistä ja johtajuudesta:

”Säilytä usko siihen että kaikki järjestyy.”

 

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!