Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Loppumaton taistelu

Kirjoitettu 29.11.17
Esseen kirjoittaja: Oona Tynkkynen
Kirjapisteet: 2
Kirja: Pelon Hinta
Kirjan kirjoittaja: Henkka Hyppönen
Kategoriat: 2.2. Tiimityön taidot ja työkalut, 8.3. Havahtuminen - ihmisenä kehittyminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

”Mitä tekisit, jos uskaltaisit” kuuluu Tiimiakatemian slogan. Henkka Hyppönen kysyy lähes saman kysymyksen kirjassaan Pelon Hinta: ”miten käyttäytyisimme, jos emme pelkäisi?”.

Niinpä, siinäpä vasta kysymys.

On paljon asioita, jotka olisivat toisin, jos en pelkäisi. Heti kättelyssä täytyy myöntää, että olen aika pelkuri, vaikka en sitä aina näyttäisikään. Osaan tehdä pääni sisällä mitättömistäkin asioista pelottavia ja ahdistavia. Ja se, missä olen erityisen hyvä, on kauhuskenaarioiden luominen sekä asioista stressaaminen, vaikka kummassakaan ei ole oikeastaan mitään järkeä.

Miksi sitten teen niin? Miksi en vain voi olla peloton?

Sitä ovat monet meistä varmasti miettineet. Voisi vain mennä tilanteeseen kuin tilanteeseen avoimin ja rennoin mielin – ah miten ihanaa! Pelko on kuitenkin ohjelmoitu meihin. Sen tehtävä on pitää meidät hengissä. Pelosta on siis oikeastaan meille hyötyä. Mitä, jos pelko kohdistuu meidän eloonjäämisen kannalta mitättömiin asioihin, kuten nukkeihin?

Sillä, mitä me pelkäämme, ei ole väliä, vaan sillä, miten pelko vaikuttaa elämäämme. Kohdatessamme pelkoja on oleellisinta se, mitä teemme kohdatessamme pelon: alistummeko sille vai aloitammeko taistelun.

 

Pelkään hallinnan tunteen menettämistä, epäonnistumista ja pettymysten tuottamista. Pelkään myös rakkaiden ihmisten menettämistä, käärmeitä, paljon ihmisiä kattavia sosiaalisia tilanteita, ehkä vähän esiintymistäkin. Myös pellet ja nuket ovat aika pelottavia – heh.

(Välihuomautuksena: voitte varmaan arvata, että elämäni aikana en ole katsonut kuin yhden kauhuelokuvan, ja sekin oli oikeastaan enemmän trilleri kuin kauhuelokuva.)

Kuten jo aiemmin mainitsin, pelkojen määrä tai se, mihin ne kohdistuvat, ei ole oleellista, vaan se, miten ne vaikuttavat elämäämme ja elämänlaatuumme.

Hallinnan tunteen menettäminen aiheuttaa minussa stressiä. Tuntuu, että asiat kaatuvat päälle ja jään loukkoon niiden alle. Usein tunne tulee, kun asioita on liian paljon, kun ympärillä oleva kaaos alkaa kasvaa lähelle hallittavuuden rajoja.

Usein tässä auttaa jokin rentouttava tekeminen. Lenkki metsässä tai maalaaminen, jokin harrastus, joka vie ajatukset pois kaaoksesta. Sen jälkeen on helpompi aloittaa ”puhtaalta pöydältä”. Minua auttaa, kun kirjaan tehtävät asiat lapulle ja mietin niiden tärkeysjärjestystä. Toisinaan hirveän kaaoksen keskellä aloitan hommasta, jonka saaminen eteenpäin vie vähiten aikaa. On palkitsevaa päästä yliviivaamaan tehtyjä töitä. Kun kiireelliset ja ”helpot” tehtävät on hoidettu, olen usein paljon motivoituneempi tarttumaan vaativampiin ja pitkäjänteisempiin hommiin.

Tätä on tullut testattua taas kuluneella viikolla käytännössä, kun tuntui, että rästihommavuori vaan kasvaa ja kasvaa. Ensimmäistä kertaa Tiimiakatemian aikana tuntui, että lankoja on käsissä enemmän kuin pitäisi, ja mikä pahinta, en tiedä, vievätkö ne minua oikeaan suuntaan. Kuitenkin pikkuhiljaa, pala kerrallaan, vuori on alkanut kutistua ja hallinnan tunne palata. Palaset ovat taas loksahtelemassa paikoilleen.

Tällä kertaa ehdin vielä reagoida vierivään lumipalloon ajoissa. Jatkossakin on tärkeää tajuta tilanne ajoissa, kuten Hyppönenkin kertoo kirjassaankin. Pelosta ja stressistä on meille hyötyä. Ne kasvattavat meidän suorituskykyä. Mutta kun mennemme pisteen yli, jossa niiden antama lisäenergia ei enää terävöitä aistejamme tai huomiokykyämme, alkaa suorituskyky laskea ja pelko tai stressi alkaa todella haitata elämäämme. Tähän pisteeseen päätyessä on hallinnan tunne vaikeampaa saada takaisin. Pelko ja stressi ovat akuutisti hyviä tunteita, mutta kroonisena vaivana huonoja ja elimistöä kuorimittavia.

 

Epäonnistumisen pelkoa sekä pelkoa pettymyksen tuottamisesta yritän säädellä jo etukäteen. Pyrin tekemään hommat täydellisesti, mikä taas aiheuttaa usein ylimääräistä stressiä. Olen pyrkinyt opettelemaan asennetta ”better done than perfect”, mutta tämä vaatii vielä työstöä. Joka päivä nostan lauseen mieleeni ja mietin, missä sitä voisin hyödyntää. Ainakin silloin, kun tehtävävuori alkaa tuntua liian suurelta, tuntuu se auttavan. Aina ei tarvitse olla täydellinen. Mitä epäonnistumiseen tulee tai pettymyksen tuottamiseen, aina ne eivät ole omissa käsissä. Niitä sattuu. Usein niiden jälkeen nolottaa ja löytyy tuhat ja yksi syytä siitä, miksi tähän päädyttiin ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Haluan kuitenkin oppia ajattelemaan, että ne ovat kasvun ja oppimisen paikkoja. Kaikki tekevät virheitä ja epäonnistuvat, se on elämää. Ensin ne ehkä nolottavat ja harmittavat, mutta jokaisesta niistä on selvitty hengissä tähänkin asti. Miksi siis niitä tarvitsee pelätä?

Rakkaiden ihmisten menettämisen pelkoon, on aika vähän tehtävistä. Koskaan, kun ei voi tietää, milloin kenenkin aika koittaa. Mutta se asia, jonka voin tehdä nyt, on viettää aikaa heidän kanssaan ja nauttia hetkistä heidän kanssaan.

Mutta sen sijaan suurien sosiaalisten tilanteiden pelko ja esiintymiskammo ovat asioita, joille voin tehdä jotain Tiimiakatemiassakin. En suoranaisesti pelkää kumpaakaan, mutta en nautikaan. Molemmissa kammoissa palataan osittain ensimmäiseen kertomaani pelkoon, hallinnan tunteen menettämiseen tai sen puuttumiseen. En ole kummassakaan tilanteessa kuin kala vedessä. Menen hiljaiseksi, sekoan sanoissa, jos edes keksin, mitä sanoisin. Kuitenkin tähän asti olen sitkeästi kohdannut pelkojani. Olen välillä jopa nauttinut esiintymisestä, joku joskus on jopa uskaltanut kehua minua. Näihin tilanteisiin sain Hyppösen kirjassa oivan vinkin: pelkoa voi hallita tai oikeastaan huijata. Esimerkiksi hengitystä säätelemällä voimme rauhoittaa elimistöämme ja voimme huijata ajatuksillamme elimistöä kääntämään jännityksestä johtuvat sydämen lyönnit innostukseksi.

Siispä ensi kerralla, kun kohtaan tällaisia tilanteita, voin kokeilla ajatukseni voimaa ja kääntää pelon aiheuttaman stressitilan edukseni. Välihuomautuksena täytyy mainita, että näytin esiintymiskammolleni pitkät taannoisilla 24h:lla, kun menin vapaaehtoisesti lavalle esiintymään muiden tiimiyrittäjien kanssa – ja minulla oli hauskaa, vaikka alkuun vähän jännittikin!

 

Henkilökohtaisten pelkojen lisäksi minua puhutteli Henkka Hyppösen Pelon Hinta -kirjassa kappale ryhmistä sekä niiden älykkyydestä. Tutkimuksissa oli osoitettu, että ryhmän älykkyys ei ole kiinni yksilöiden älykkyydestä. Keskimääräistä älykkäimpien ihmisten ryhmä ei ollut sen älykkäämpi, kuin keskimääräistä vähemmän älykkäiden. Ryhmän älykkyys muodostui tutkimuksen mukaan kolmesta asiasta:

1) puheenvuorojen tasaisesta jakautumisesta

2) sosiaalisesta herkkyydestä eli kyvystä havainnoida toisten tunteita ja mielentiloja sekä

3) naisten määrästä.

Näiden lisäksi ryhmän sisäisellä luottamuksella oli suuri merkitys.

Oman tiimin kohdalla täytyy sanoa, että ”älykkyys” on vielä monessa asiassa kaukana ainakin näillä mittapuilla. Tosin täytyy ottaa huomioon, että takana meillä on kohta vasta kolme kuukautta Tiimiakatemiaa omana tiiminämme.

Dialogiamme seuranneet ristipölyttäjät ovat päässeet huomauttamaan meidän epäpuhtaasta dialogista, ja sen olen huomannut itsekin. Dialogissa korostuu aina samojen henkilöiden puheenvuorot, kun samaan aikaan dialogista jää uupumaan useamman henkilön ääni. Näin ei minusta saisi olla. En näe, että vika on yksin hiljaisissa. Ajatus ”on oma vika, ettei avaa suutaan” tuntuu oman tiimin kesken jopa brutaalilta. Eikö olisi tärkeämpi miettiä, miksi he eivät uskalla sanoa mielipiteitään? He voivat ehkä olla ujoja, he saattavat pelätä sanoa oman mielipiteensä ja vastustaa sitä, joka sanoo aina mielipiteensä kovimmin tai haluaa aina päästä sanomaan viimeisen sanan.

Tässä kohtaa minusta niiden, jotka puhuvat eniten, pitäisi muistaa huomioida myös ne, jotka eivät ole ensimmäisenä sanomassa omaa mielipidettään. Ja jos hiljaiset eivät tässäkään vaiheessa, uskalla tuoda omaa mielipidettään julki, on minusta ryhmän sisäisessä luottamuksessa jotain pielessä.

Itse näen, että jotta dialogi voisi toimia paremmin, on tiimimme luottamuksen oltava kunnossa. Nyt luottamusta hiertää puhumattomuus, eri näkemykset asioista, keskeneräiset projektit ja yhteisten näkemysten rakentaminen. Asioiden avoimesta keskustelusta tehdään hirveän iso numero, vaikka avoimen keskustelun pitäisi olla meille itsestäänselvyys ja tapa ratkaista tiimimme asioita.

Dialogin toimivuuteen liittyy minusta vahvasti myös ryhmän älykkyyteen vaikuttava sosiaalinen herkkyys. Hyppönen totesi kirjassaan, että usein sosiaalinen älykkyys liittyy vahvasti naisten määrään ryhmässä. Naisten määrään tiimissämme emme tällä hetkellä pysty vaikuttamaan kovinkaan paljoa, joten keskitytään sosiaaliseen herkkyyteen.

Täytyy taas valitettavasti todeta, että sosiaalisen herkkyyttä ei kovin usein dialogissamme törmää. Sosiaalisen herkkyyden puutteen huomaa jo aiemmin mainitsemassani esimerkissä hiljaisten tiimiläisten mukaanotosta. Kuinkahan moni tiimistä on miettinyt syitä, miksi he ovat hiljaa? Aiheuttaako jokin tiimissä pelkoa, että he eivät siksi uskalla sanoa mielipidettään? Kokevatko he, ettei heillä ole mitään sanottavaa vai kenties, etteivät saa suunvuoroa? Sosiaalisesti herkän tulisi tulkita näitä singaleja ja tuoda niitä esille. Tiimiakatemian päävalmentajan kertoma vinkki voisi monessa kohtaa auttaa: ”meillä on kaksi korvaa, mutta vain yksi suu”. Toisin sanoen olisi hyvä muistaa kuunnella, jolloin olisi mahdollisuus myös lukea toisten tunteita.

Omalla kohdallani voisin myös kiinnittää tähän huomiota. En ole henkilökohtaisesti tiedostanut olevani sosiaalisesti herkkä, mutta ehkä sitäkin voi yrittää petrata keskittymällä enemmän tilanteeseen ja siinä mukana oleviin ihmisiin. Ehkä omalla esimerkillä voin kannustaa muitakin tuomaan mukaan enemmän kuuntelua ja vähemmän omaa ääntä, jolloin on helpompi huomioida muidenkin mielenliikkeitä ja tunteita. Ohessa sitä varten tekemäni muistilaput treenivihkoon:

 

Tiimin luottamuksen ja sitä kautta sosiaalisesti herkän ja tasapainoisen dialogin muodostaminen vaatii työtä. Olemme varovasti ottaneet askeleita kohti parempaa dialogia, mutta matkaa on vielä edessä.

Hyppösen kirjassa heitettiin idea ”idioottipalvelusta”, joka käytännössä tarkoitti sitä, että joku osallistuisi kokouksiin ja kysyisi joka ainoaa asiaa ”mikä tämä on”, ”mitä varten näin tehdään” ja niin edelleen. Tästä tuli mieleen, että pitäisikö jonkun meidän tiimissämme heittäytyä idiootiksi. Mietin, että siitä voisi olla hyötyä tiimin luottamuksen rakentamisessa sekä tiimin dialogille. Monesti teemme tiiminä päätöksiä ja nyökyttelemme, vaikka emme ehkä ihan täysin ymmärrä asiaa. Mutta kukaan ei vain viitsi olla ”idiootti” ja kysyä, vaikka se voisi olla oikeasti hyvin tärkeää.

En ehkä vielä rupea totaali idiootiksi, mutta aioin jatkossa muistaa, että kysyminen ei ole tyhmyyttä, monesti se on viisautta. Kysyvä ei tieltä eksy sanotaan. Hyvin todennäköistä on, että joku muu saattaa miettiä parhaillaan samaa kysymystä. Ja mitä siitä, jos kysymyksen esittäminen saa minut näyttämään tyhmältä, ainakin sen jälkeen ymmärrän, mitä tarkoitettiin, enkä päädy tekemään ratkaisuja sumussa ja todennäköisesti herätän aitoa dialogia tiimissäni. Kunhan vain pidetään kysely kohtuuden rajoissa, ettemme tartu pelkkiin lillukanvarsiin ja jummittaudu suotta loputtomiin soihin.

Tagit: , , , ,

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!