Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Opettamisen vallankumous

Kirjoitettu 05.02.19
Esseen kirjoittaja: Veera Hakaste
Kirjapisteet: 2
Kirja: Opettamisen vallankumous- opettajasta elinikäisen oppimisen valmentajaksi
Kirjan kirjoittaja: Jenni Kallio
Kategoriat: 1. Oppiminen, 1.1. Oppimisen suuntaviivoja, 5. Valmentaminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Nykyisessä yhä pirstaleisemmassa ja yksilöllisyyttä korostavammassa infoähkyisessä yhteiskunnassamme ei enää tarvita meitä opettajia ja kasvattajia perinteisessä tiedonjakajan roolissa. Tieto on kaikkien saatavilla sitä pursuavassa internetin maailmassa ja nykyajan lapset ja nuoret internetin sulavimpia käyttäjiä. Muutoksen maailmassa myös opettajuus on keskellä muutoksen myllerrystä. Tulevaisuudessa tarvittavat taidot eivät enää liity ainesisältöjen hallitsemiseen vaan itsenäiseen tiedonhakuun, itsensä johtamiseen, yhdessä tekemiseen ja elinikäiseen oppimiseen. Näiden taitojen kartuttamiseen tulisi perusopetuksen tähdätä ja uudessa opetussuunnitelmassa onkin nostettu esiin oppilaiden ajattelutaitojen kehittäminen, oppimaan oppiminen, elinikäisen oppimisen halun herätteleminen, itseluottamuksen lisääminen ja sosiaalisten taitojen vahvistaminen. Jotta näitä uusia tulevaisuuden taitoja voidaan kouluissa opettaa menestyksekkäästi tulee myös opettamisen muuttua tiedonjakamiseen keskittyvästä infon jakamisesta opiskelua tukevaksi ohjaamiseksi. Ja tämä muutos on jo alkanut uuden, vuonna 2016 käyttöön otetun opetussuunnitelman myötä.

Valmentaminen on urheilumaailmasta alun perin lähtöisin oleva käsite. Nykyään se on omaksuttu käyttöön laajalti myös muilla elämänalueilla ja valmennusbisneksestä on tullut kukoistavaa. Valmentaminen onkin vakiinnuttanut paikkansa niin yksilöiden kuin yhteisöjenkin kehittämisessä. Valmentava johtaminen on tällä hetkellä yksi keskeisimmistä johtamisen trendeistä niin Suomessa kuin maailmallakin, joten ei ole ihme että valmentamisen ajattelumaailman on siirtymässä myös koulutus- ja kasvatuspuolelle.

Mitä sitten valmentava työote käytännössä tarkoittaa opettajan työssä? Ja mihin valmentavalla työotteella tähdätään?

”Valmentava työote on työskentelytapa, jonka keskiössä on yksittäisen oppijan tai ryhmän potentiaalin löytäminen ja sen vahvistaminen”. Koulumaailmassa tämä kiteytyy opettajan ja oppilaan väliseen suhteeseen, jossa oppilaalla on tarve kehittyä ja opettaja tarjoaa siihen mahdollisuuden. Suhteessa molemmat nähdään tasavertaisina kumppaneina, jotka voivat oppia toinen toisiltaan. Oleellista on, ettei oppilaan odoteta asettuvan tiettyyn, opettajan ennalta suunnittelemaan muottiin (pulpetin takana istuvaan passiiviseen kuuntelijan rooliin), vaan hänelle annetaan autonominen vapaus ja mahdollisuus oman opiskelunsa suunnitteluun ja toteuttamiseen itselleen sopivammalla tavalla. Opettajan rooli on kulkea vierellä oppilaan oppimisprosessissa ja olla käytettävissä silloin kun oppilas tarvitsee neuvoja, palautetta, kritiikkiä, läsnäoloa ja rohkaisua. Opettaja on siis ikään kuin peili, jonka kanssa oppilas voi reflektoida akuutteja kysymyksiä ja pohtia tilannettaan. Valmentava työote on siis hyvin yksilökeskeinen lähestymistapa opettamiseen ja oppimiseen ja se keskittyy oppijan omiin tavoitteisiin ja valmentajan avustaviin kysymyksiin. Näiden avulla pyritään tukemaan oppilasta saavuttamaan täyden potentiaalinsa.

Käytännössä valmentavasta työotteesta tulee jossain määrin mieleen Tiimiakatemian valmennustyyli: jokaisella tiimillä (luokalla) on oma valmentajansa (opettajansa), joka on mukana tiimin arjessa ja kulkee vierellä tiimin kehittymisen vaiheita tarvittaessa kehitystä kysymyksillään ohjaten. Tiimin jäsenille ei ole annettu valmentajan puolesta valmiiksi määriteltyjä rooleja, vaan ne muodostuvat tiimissä ja valmennussuhteessa prosessin myötä. Samalla tavalla luokassa oppilaiden keskenäinen dynamiikka rakentuu ja jokainen oppilas luo omanlaisensa suhteen opettajaan. Iso ero Tiimiakatemian opiskelijoissa ja peruskoululaisissa kuitenkin on: tiimiakatemialaiset ovat vähintään 19 vuotiaita toisen asteen koulutuksen käyneitä ja itse opiskelemaan hakeneita ja päässeitä, jollain tapaa opiskeluun motivoituneita tyyppejä kun taas peruskoululaiset ovat 7-15 vuotiaita oppimisvelvollisuuden alaisuudessa kouluun ja opiskeluun velvoitettuja lapsukaisia.

Herääkin itsellä kysymys siitä, kuinka tällainen itseohjautuvuuteen nojaava valmentavan työote sopii peruskouluikäisille lapsille, kun välillä se tuntuu olevan haasteellista jo täysikäisillekin opiskelijoille? Myös opettajille suotujen resurssien riittävyys mietityttää näin yksilökeskeisen työotteen käytännön toteutuksessa; opettajien työnkuva kun on pirstaloitunut entisestään, työaika tuntuu olevan riittämätön kaikkien tehtävien suorittamiseen, luokkakoot ovat kasvaneet ja koulutusleikkaukset eivät ainakaan helpota tätä työpainetta koulun resurssien puolesta. Myös lasten lisääntyneet erityistarpeet asettavat varmasti omat haasteensa yksityisen valmennuksen antamiselle, kun miettii, että alakoulun luokassa on usein vähintään se päälle 20 oppilasta vaatimassa huomiota. Hyvä valmennussuhde kun rakennetaan ajan kanssa niin juuri tämä ajan riittävyys voi olla opettajalla ”hieman” kortilla ja valmentava ote jäädä käytännön kiireessä puolitiehen. Opetuksessa kun on käytävä tiuhaan opetussuunnitelman määrittelemään tahtiin opetettavia asioita läpi, vaikka työote onkin uudistettu näennäisesti niin aikaa ei ole opettajien(kaan) vuorokausiin tullut lisää.

Ollaan siis tilanteessa, jossa jokainen opettaja on haastettu kehittämään ja muuttamaan omaa opetustyyliään tiedonjakajasta valmentajaksi uuden opetussuunnitelman mukaisesti. Kuvittelen heti päässäni jostain syystä 20 vuotta opettajan virassa toimineen, kaavoihin kangistuneen ja työhönsä hieman väsähtäneen opettajan, joka on saanut ilon työhönsä siitä auktoriteetin tunteesta, minkä saa kun seisoo luokan edessä ja kertoo omasta mielestään hauskasti itselleen tärkeäksi kokemia faktoja, joiden relevanttius nykypäivänä ovat yhtä tyhjän kanssa. Tällainen työhönsä leipääntyneen opettajan stereotyyppi on tullut itselle tutuiksi opettajan sijaisuuksia eri kouluille tehdessäni. Heidät tunnistaa nopeasti opettajan huoneessa siitä, että he joko lököilevät kahvikuppinsa kanssa muista eristäytyneenä sohvan nurkassa pisimpään tai valittavat kovimpaan ääneen siitä kuinka nykyään on kaikki huonommin kuin 15 vuotta sitten, kun maahanmuuttajia ei vielä juurikaan kouluissa näkynyt ja erityisoppilaita oli vähemmän. Voin vain kuvitella kuinka innoissaan (lue kauhuissaan) nämä opettajat ovat olleet uudesta opetussuunnitelmasta, joka käytännössä vaatii heitä muuttamaan kokonaan oman opetuksensa ja opettelemaan ottamaan valmentajan roolia luokassa. Toisaalta jos he ovat osanneet katsoa muutosta toisesta näkökulmasta, ovat he voineet nähdä tässä muutoksessa myös mahdollisuuden oman opettajuutensa kehittymiseen ja erilaisen roolin kautta työnsä merkityksen näkemiseen. Joka tapauksessa, muutos on ollut opettajille eittämättä suuri ja Jenni Kallio on tämän muutoksen avuksi kirjoittanut tämän kirjan.

Väistämättä kirja sai itseni pohtimaan omaa suhdettani opettamiseen ja opettajan rooliin. Olenko itse käyttänyt opetuksessani enemmän uutta valmentavaa otetta vai perinteisempää tiedonjakajan mallia? Ja onko kouluissa todella sisäistetty kahdessa vuodessa valmentavan opettajuuden periaatteet? Ainakin omien sijaiskeikkojen kokemuksen perusteella olen itse vielä käytännön tasolla jämähtänyt sijaisen työssä tiedonjakajan rooliin, mikä on toisaalta melko luontevaa oppilaiden ollessa entuudestaan itselleni tuntemattomia. Myös oppilaat tuntuvat jollain tapaa edelleen odottavan opettajalta ”kaikkitietävyyttä” ja huomauttavat helposti asiavirheistä. Toisaalta oppilaat tiedostavat maailmaa mielestäni laajemmin ja paremmin kokonaisuutena kuin ennen, mikä on tehnyt heistä opetettavien asioiden merkityksellisyyden yhä useammin kyseenalaistavia fiksuja ajattelijoita. Valmentavalle opettajuudelle on selkeästi kyllä kysyntää nuorien parissa, sillä itsetuntemus, itseluottamus ja itseohjautuvuus ovat vielä yläasteikäisilläkin usein hakusessa. Tämä on mielestäni huolestuttavaa ja toivonkin, että varsinkin yläasteikäiset, kovassa puberteetin myllerryksessä olevat nuoret, saisivat kouluista aikuista valmentavaa tukea oman potentiaalinsa näkemiseen, ymmärtämiseen ja itsensä johtamiseen.

Lopuksi kirjasta osuva kiteytys opettajan tulevaisuuden roolista valmentajana:

”Nyt ja tulevaisuudessa opettajan tehtäväksi muodostuukin tukea ja ohjata oppilasta toimimaan itse aktiivisesti oman elämänsä, oppimisen ja osaamisensa rakentajana.”