Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Paras

Kirjoitettu 10.11.19
Esseen kirjoittaja: Jyri Ruokonen
Kirjapisteet: 2
Kirja: Paras
Kirjan kirjoittaja: Erik Bertrand Larssen
Kategoriat: 1. Oppiminen, 3. Yrittäjyys, 4.2. Johjajan / valmentajan taidot ja työkalut, 5. Valmentaminen, 5.1. Valmentaminen, 8. Henkinen kasvu

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Paras

 

Tartuin innolla norjalaisen kirjailijan Erik Bertrand Larssenin kirjaan Paras. Kirjailija on upseeri, laskuvarjojääkäri, taloustieteilijä ja henkinen valmentaja. Monipuolisen elämänsä vuoksi Bertrand Larssenin opetuksilla on syvällisempi kaiku, kuin kirjaviisaalla kaksikymppisellä. Kirjaan on kerätty paljon ajattelemisen aihetta ja kirja antaa matkustaa Bertrand Larssenin elämän mukana vaiherikkaasti.

Erik Bertrand Larssen oli Norjan asevoimien upseeri pyrkiessään laskuvarjojääkäriksi. Ensimmäisellä hakukerralla kolmesta hakijasta hyväksyttiin vain kaksi ja Bertrand Larssen ei mahtunut mukaan. Tästä suivaantuneena hän haki vuoden päästä uudelleen ja sai ainoana paikan. Sotilasuran kokemustensa sisuunnuttamana Bertrand Larssen ymmärsi selviävänsä usein paljon pahemmasta kuin oli kuvitellut. Itsekin olen muistuttanut itselleni tiukkojen paikkojen edessä: ”On tästä muutkin selvinneet, joten selviät sinäkin.” Oiva tapa mitata omaa selviytymistään on myös verrata suorituksiaan itseensä. Toimii esimerkiksi kurinalaisessa huippu-urheilussa harjoittelujaksoilla. Nykyisillä virtuaalinäytöillä voi kilpailla vaikkapa soutulaitteella omaa edellisen päivän suoritustaan vastaan. Sama onnistuu juoksumatolla ja helposti painonnostossa tai juoksulajeissa, unohtamatta keihäänheittoa.

Tiimiakatemialla meidän pitäisi tiimin sisällä keksiä hyvät tavat kasvattaa liikevaihtoa ja kilpailla kuukauden vahvuuslaskennassa muiden tiimien kanssa. Sama pätee kirjapisteisiin ja asiakaskäynteihin. Kurinalaisella ja johdonmukaisella toiminnalla edeten olisi mahdollista saavuttaa etukäteen asetetut tavoitteet.

Kirjaan on kerätty hyviä ajatelmia. L.J. Peter on pohdiskellut: ”Jos et tiedä mihin olet menossa, päädyt luultavasti johonkin muualle.” Sama pätee tällä hetkellä meidän tiimimme toimintaan. Yksilötasolla monella meistä on jonkinlainen sumea visio omista päämääristään, mutta tiiminä olemme ilman päällikköä tuuliajolla ajelehtiva lautta. Olemme onnekkaita, kun lauttamme on lämpimien leveyspiirien alueella, kylmä ei ole kuin satunnaisesti, lautalla riittää juomista ja ruokaa. Kaikenlainen ponnistelu tuntuu tarpeettomalta, kun kaikki on jo muutenkin hyvin. Meillä pitäisi olla välillä kunnon myrsky, yhteinen tavoite ja halu saavuttaa se.

Bertrand Larssen kehottaa tekemään asiat kunnolla ja omien arvojen mukaisesti. Mikäli omat arvot ovat hukassa, on aika pysähtyä niitä miettimään. Pohdiskelin Erikin kannustamana omia arvojani ja totesin niiden olevan osittain sammaloituneet ja nostinkin pikaisesti oman perheeni kaikkein tärkeimmäksi. Lähimpieni avunpyyntö on aina arvostuksen osoitus kysyjältään ja haluan mielelläni olla apuna silloin, kun kelpaan. Samanlaista yhteenkuuluvuutta koen välillä akatemialla ja siitä on helppoa tuntea mielihyvää.

Erik Bertrand Larssen kehottaa elämään joka päivä niin kuin se olisi elämäsi viimeinen päivä. Itse en koe sitä samalla tavalla tarpeelliseksi, ajattelen eri tavalla. Jos tänään olisi elämäni viimeinen päivä, niin en halua jättää mitään riitoja keskeneräisiksi. Sikäli haluan käydä levollisena nukkumaan. Mutta en vedä tätä päivää täysillä, vaan nautin jokaisesta hetkestä sikäli kuin se on mahdollista. Aivan jokaisesta hetkestä ei edes tarvitse nauttia, eihän elämän pidä olla pelkkää nautintoa. Elämään kuuluu erilaisia tunnetiloja ja niistä Bertrand Larssen kirjoittaa paljon.

Kirjailijan sotilasura päättyi autokolarin jälkeisiin kiputiloihin, jotka synkistivät nuoren miehen pitkäksi aikaa. Sotilasura vaihtui kauppatieteiden opintoihin ja niiden parissa meni 11 vuotta ennen tutkinnon suorittamista. Kivut sallivat vain osa-aikaisen opiskelun, normaalia oli jaksaa yksi luento päivässä. Lopulta Bertrand Larssen sai isältään ja tutulta papilta sattumalta samana päivänä oikeat kannustussanat – omituista kyllä kivutkin alkoivat hellittämään.

Kirjailija on sitä mieltä, että vakaalla päätöksellä jokaisella on mahdollisuus olla kaikkein paras. Toki pienin rajoituksin. Omaa mantraansa itselleen toistamalla päivittäin aamuisin, iltaisin, suihkussa, vessassa, treenatessa, nukkuessa ja kaiken aikaa pääsee lopulta mahdottomaltakin tuntuvaan tavoitteeseen. Visualisoimalla ja oikeaan moodiin virittäytymällä löytää parhaan tavan löytää perille. Matka on pitkä, mutta se on sen arvoinen. Toimii varmasti kunnianhimoisilla ihmisillä, jotka ovat asettaneet tavoitteensa elämässään korkealle.

Yksi mielenkiintoinen luku kertoo lahjakkaista ihmisistä. On mahdollista, ettei superlahjakkaita ihmisiä olekaan, vaan huipputulokset kertovat kovan harjoittelun määrästä. Bertrand Larssen muistuttaa 10 000 tunnin säännöstä, jonka on keksinyt ruotsalainen tutkija Anders Ericsson. Luin innolla kertomuksen unkarilaisesta shakinpelaajasta, Judit Polgárista, joka vahvistaa säännön. Polgár arveli olevansa niin hyvä, koska on ollut järjestelmällisessä opetuksessa nelivuotiaasta lähtien ja osittain sattumalta opetuksen kohteena on ollut juuri shakki. Hän arveli, että voisi olla maailman paras jossain muussakin lajissa, jos sattuma olisi ajanut jonkin muun lajin pariin.

Onko välttämättä oltava paras? Riittääkö, että on hyvä? Itse pidän enemmän ajatuksesta, että suurimmat kalat uivat syvissä vesissä. Bengalin viidakon kuninkaan, mustanaamion, tuntevat kaikki. Mutta kun mustanaamio menee puhelinkoppiin ja vaihtaa vaatteensa, hän pystyy liikkumaan joukossamme kuin kuka tahansa meistä. On mukavaa olla tuntematon, en haluaisi olla julkkis. Kunnianhimon ja turhamaisuuden raja on häilyvä, miksi julkisuutta oikein halutaan niin kovasti.

Erik Bertrand Larssen sai minut ajattelemaan tavoitetta ja ajattelin asettaa itselleni tavoitteen reilun vuoden päähän. Otin torstai-iltana työkalupakin (lue: crome) käteeni ja aloin suunnittelemaan itselleni reittiä maailman ympäri. Valitsin ensiksi maita ja niiden pääkaupunkeja. Pääsin Helsingin kautta Portugaliin, Brasiliaan, Argentiinaan, Chileen, Peruun, Kolumbiaan, Costa Ricaan ja edelleen Fidžille. Tarkistin lentoyhteydet ja aloin kasaamaan aikataulua ja budjettia. Päätin panostaa eteläiseen pallonpuoliskoon.

Hieman suunnistusoppia vielä esseeni loppuun ja samalla ensimmäiset yksinkertaiset ohjeet valmistautumiseen. Osa kirjoittamastani on vain kuvainnollista, oikeasti en reppureissaajana purjeita tarkkaile. Mutta kaikkeen matkailuun kuuluu samat lainalaisuudet. Suunta ja liike sekä etappien välille hyvät tauot ja mielekästä tekemistä.  Kun tietää suunnan horisontin takana olevalle majakalle, tarvitsee matkan ja nopeuden. Sen jälkeen käännepisteiden välinen aika on laskettavissa ja on helppoa säilyttää keskinopeutta etappi kerrallaan. Polttoaineen riittävyydestä ja purjeiden kunnosta on syytä huolehtia, huollot pitää tehdä ajallaan, kipparin kunto on tietysti ensiarvoisen tärkeätä ja sen jälkeen nautimme matkasta. Suunnittelu on alkanut. Maailmanympärimatkastani tulee paras. Tiimin kanssa näemme matkan varrella, mutta on tärkeää hajaantua välillä, nauttia omista siivistään, kokeilla miten ne kantavat ja kokoontua taas yhteen jossain uudessa paikassa.

Tagit: ,

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!