Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Paras

Kirjoitettu 01.12.19
Esseen kirjoittaja: Aleksi Luukkonen
Kirjapisteet: 2
Kirja: Paras
Kirjan kirjoittaja: Erik Bertrand Larssen
Kategoriat: 1. Oppiminen, 5. Valmentaminen, 8. Henkinen kasvu

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Henkiseen kasvuun ja valmennukseen pureutuva kirja oli loistava vastaisku syksyn pimeyteen, joka näinä aikoina on pahimmillaan ja vetää iloisenkin mielen hieman synkäksi. Pyrin itse olemaan pääsääntöisesti iloinen ja syksyn kaamosaika ei yleensä ole vaikuttanut minuun mitenkään, mutta nyt huomaan, että pimeys tekee minusta väsyneen ja odotan jo kovasti joulua. Silloin pääsee ainakin hetkeksi irti tiimiakatemian arjesta ja saa ajatuksia muualle. Nyt pitää vain painaa viimeiset hommat ennen joulua hyvällä sykkeellä maaliin asti. Yksi näistä tehtävistä on naputella muutamat kirjaesseet valmiiksi, joten ei se auta kuin laittaa näppäimistö huutamaan.

Menestyminen vaatii 10 000tuntia harjoittelua

Luin siis Erik Bertnard Larssenin kirjoittaman kirjan Paras. Se kertoo Erikin monivaiheisesta elämästä, jonka aikana hän toimi mm valmentajana ja luennoitsijana. Tykkäsin kirjasta paljon ja se sai sisäisen motivaationi nousemaan uudelle tasolle. Kirjassa puhuttiin paljon itsensä ylittämisestä ja uhrauksista, joita ihmiset joutuvat tekemään, jotta he pääsisivät maailman huipulle omassa jutussaan. ”Jos ihminen haluaa olla maailman huipputasoa jossakin asiassa, se vaatii noin 10 000tuntia harjoittelua”. Tämä lause kirjasta jäi vahvasti mieleeni. Erik kertoo kirjassa, että huippu-urheilijat treenaavat vuodessa noin 1000tuntia. Eli käytännössä, jos haluaa olla paras jossakin, se vaatii 10vuoden harjoittelua ja siten, että oikeasti kaikki aika käytetään vain siihen. Välillä aina itse mietin, että olisi siistiä olla maailman paras jossakin, mutta en todellakaan ole tällä hetkellä valmis laittamaan 10 000tuntia jonkun taidon harjoittamiseen. Haluan ennemminkin laittaa paukkuja moneen eri asiaan. Haluan oppia johtamisesta, myynnistä, markkinoinnista ja tapahtumantuotannosta. Uutena juttuna tajusin, että haluan opetella videokuvausta ja editointia. Haluan myös liikkua paljon ja pitää liikunnan suurena osana elämääni. Haluan myös osata erottaa vapaa-ajan ja työn toisistaan ja levätä riittävästi, jotta jaksan tavoitella unelmiani. Uskon, että ajattelutapani sopii hyvin akatemialle, koska siellä on loistava mahdollisuus kokeilla ja oppia eri juttuja, jotta mahdollisesti löytää ne muutamat asiat, jotka itseään eniten innostaa.

Lapsena minulla oli unelma tulla huippufutariksi. Pelasin parhaimmillaan jalkapalloa A-poikien Sm sarjassa, mutta armeijan jälkeen suurin palo jalkapalloa kohtaan oli sammunut ja ymmärsin, että joko nyt panostan siihen kaiken tai sitten haen opiskelemaan. Päätin lähteä opiskelemaan ja jättää jalkapallon enemmänkin harrastukseksi. Tällä hetkellä en pelaa ollenkaan enkä ole päivääkään katunut päätöstäni panostaa muihin asioihin elämässä. Välillä mietin, että olisihan se ollut kiva jatkaa ja yrittää päästä huipulle, mutta tämä päätös tuntuu oikealta. Suomessa on todella vaikeaa menestyä jalkapalloilijana ja vain kourallinen pelaajia on tehnyt läpimurtonsa kansainvälisillä kentillä.

Vanhempien rooli menestyksessä

Erik Bertnard Larssen kertoo kirjassaan, kuinka vanhempien rooli vaikuttaa siihen, että tuleeko lapsesta menestynyt jossakin lajissa tai asiassa. Esimerkiksi Kuuluisan säveltäjän Wolfgang Amadeus Mozartin vanhemmat laittoivat Mozartin harjoittelemaan jo pienenä monia tunteja päivässä pianon soittoa. Mozart oli vasta lapsi, kun hän sanoi, että ei pidä mitään muuta taitoa tärkeänä tai oleellisena elämässään kuin soittotaitoa. Hänestä tulikin äärimmäisen menestynyt ja hänen vanhempansa olivat suuri syypää siihen. Kirjassa kerrotaan myös monia muita esimerkkejä tapauksista, joissa vanhemmat ovat tietoisesti muokanneet lastaan tietyn taidon pariin ja lapsesta onkin monesti kehittynyt yksi maailman parhaista kyseisessä lajissa. Muistan itse lapsena, kun pelasimme jalkapalloa ja meille sanottiin valmentajien toimesta, että meidän pitää treenata todella paljon vapaa-ajalla, jos haluamme menestyä. Olen iloinen, että omat vanhempani eivät käskeneet minua treenaamaan vapaa-ajalla, jos en halunnut. Toki siihen aikaan pelasimme futista päivittäin koulussa ja pihalla kavereiden kanssa, joten sille ei olisi ollut tarvettakaan. Mutta, jos vanhempani olisivat halunneet vaikuttaa treenaamiseeni, niin heidän olisi pitänyt seurata tarkemmin, että miten treenaan ja viekö se minua todella kohti huippufutaajan uraa. Muistan, että Kiuruveden joukkueessa pelasi poika nimeltä Ilmari. Hän oli jo nuorena taitava ja pelasimme monta kertaa hänen joukkuettaan vastaan. Kuulimme pelikentillä paljon tarinoita siitä, että Ilmari treenaa todella paljon ja, että hänen isänsä patistelee poikaansa harjoittelemaan joka päivä. En henkilökohtaisesti tunne Ilmaria tai hänen isäänsä, mutta uskon, että Ilmarin isällä oli suuri vaikutus siihen, että Ilmari pelaa nykyään veikkausliigaa Kuopion palloseurassa ja oli suuressa roolissa, kun KuPS voitti Suomenmestaruuden tällä kaudella. Uskon, että lapset ovat valmiita tekemään enemmän töitä jonkun lajin tai taidon parissa, jos seuranta ja valmennus tulee vanhemmilta, eikä valmentajalta tai joltain ulkopuoliselta. Kirjassa tämä asia koettiin myös todeksi monta kertaa. Monet lajissaan menestyneet kertoivat, kuinka vanhemmat olivat suuressa roolissa siinä, että heistä tuli huippuja jo hyvinkin nuorena. Tällä asialla on toki myös kääntöpuolensa, enkä ole ollenkaan varma onko hyvä asia, että aikuiset käytännössä päättävät, että mitä lapset tulevat loppuelämänsä tekemään. On vaarallista, jos vanhemmat elävät omaa unelmaansa lastensa kautta.

 

Erik Bertnard Larssen kertoo kirjassaan, kuinka hän aikoinaan haki ja lopulta pääsi laskuvarjojääkäriksi. Armeijassa hänelle kerrottiin moneen kertaan, että olet vahvempi kuin luuletkaan ja, että saat itsestäsi monta kertaa enemmän irti kuin kuvitteletkaan. Laskuvarjojääkärin koulutukseen pääsee vain muutama hakijoista ja se vaatii todella hyvää fyysistä kuntoa. Itselläni ei ole juurikaan samaistumispintaa Erikin armeija aikaisiin tarinoihin, koska itse olin siellä vain 6kk eikä se vaatinut minulta juuri minkäänlaisia uhrauksia. Siihen aikaan pelasin jalkapalloa vielä tosissani KuPS:n A-junnuissa ja kävimme melkein päivittäin armeijasta käsin futistreeneissä. Armeija aika oli mielestäni ihan mukavaa. Suurin tekijä siihen oli se, että suurin osa kavereistani oli myös yhtä aikaa suorittamassa palvelusta. Ensimmäisessä tuvassani oli 4-6 hyvää kaveriani, joten sopeutuminen armeijaan sujui todella helposti. Jos menisin armeijaan vasta nyt, hakisin johonkin vaativampaan tehtävään, jolloin saisin myös johtamiskokemusta ja olisin siellä vuoden.

Olen saanut lyhyessä ajassa paljon itsevarmuutta ja oppinut paljon asioita itsestäni. Tiimiakatemia on varmasti vaikuttanut paljon siihen, että uskallan nykyään olla rohkeammin oma itseni, enkä välitä enää läheskään niin paljon muiden mielipiteistä. Olen myös rohkeammin alkanut haastamaan itseäni. Uskallan rohkeammin tuoda ajatuksiani esille ja puhua unelmistani ja tavoitteistani. Erik Bertnard Larssenin kertoo kirjassaan paljon sisäisestä motivaatiosta ja siitä, että omia unelmia kohti kannattaa pyrkiä päivittäin. Joka päivä pitäisi elää niin kuin se olisi viimeinen. Kuolema osuu meille jokaiselle kohdalleen jossain vaiheessa, joten kannattaa tehdä juuri niitä asioita, jotka vievät juuri sinua eteenpäin ja joista itse nautit. Jos et itse elä unelmaasi, tuskin sitä kukaan muukaan tekee.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!