Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Pelon hinta

Kirjoitettu 29.04.18
Esseen kirjoittaja: Anne Palmu
Kirjapisteet: 2
Kirja: Pelon hinta
Kirjan kirjoittaja: Henkka Hyppönen
Kategoriat: 1. Oppiminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Draivin jälkeen on pelottavaa tarttua kirjaan, kun odotettavissa on ainoastaan pettymys. Draivin jättämiä saappaita on hankala täyttää. Pelon hinta on kuitenkin kiinnostava kirja ja sitä lukee oikein mielellään. Kirjoitustyyli on humoristinen ja kepeä, mikä tekee kirjasta jouhevan luettavan.

Heti kirjan alussa on kiinnostava kuvaus ihmisen kiertäjähermosta ja sen kahdesta päähaarasta, joista toinen on perua matelijoilta ja toinen meitä edeltäneiltä nisäkkäiltä. Pelkotilanteissa jompikumpi haara ottaa vallan ja haarasta riippuen lopputuloksena on joko fyysinen ”jäätyminen” tai pakenemiseen soveltuva ylivireystila. Nykyajan pelkotilanteet harvoin ratkeavat kummallakaan reaktiolla, päinvastoin. ”Puheen pitäminen tilassa, jossa kiertäjähermon vanhin (matelija)haara on kaapannut vallan, on karmaisevaa. Kasvot muuttuvat ilmeettömiksi, katse nauliutuu yhteen tyhjyydessä sijaitsevaan pisteeseen, työmuisti ja muutkin tiedonkäsittelyyn liittyvät prosessit häiriintyvät pahasti tai päässä ei yksinkertaisesti tapahdu juuri mitään. Kaiken lisäksi puheen tuottamiseen ja ymmärtämiseen liittyvät alueet voivat toimia vajaateholla.”Kaikessa kauheudessaan järkyttävän hauskasti kirjoitettu. Onhan se myös lohdullista kuultavaa, että esiintymistä seuraavat tuntemukset ovat meillä kaikilla selkärangassa (tai missä se kiertäjähermo meneekään), eivätkä ainoastaan joitain onnettomia introvertteja piinaavia ominaisuuksia. Tietysti se, kuinka ahdistavana esiintymisen tai jonkin muun tilanteen ihminen kokee, vaikuttaa siihen, kuinka voimakkaasti kiertäjähermon haara ottaa tilanteen haltuun vai ottaako ollenkaan.

Pelkoja on monenlaisia ja osa tietysti ihan aiheellisia. Uskoisin kuitenkin, että suurin osa peloista on turhia ja ikään kuin hyödyttömiä pelkoja. Kirjan ensimmäisillä sivuilla pohditaan sitä, miten pelot rajoittavat elämää jasaattavat muuttaa koko elinpiiriä. Helposti ymmärrettävänä esimerkkinä käytetään lintupelkoa. Lintupelkoa potevan ihmisen kartalta puuttuvat torit ja muut aukiot, satamat ja ehkä jopa puistot. Näihin paikkoihin lintupelkoinen ei siis astu, sillä hän tietää lintujen päivystävän niissä sankoin joukoin. Lintupelon tilalle voi laittaa melkein minkä tahansa pelon ja huomata, että elinpiiri kapenee sen myötä joiltain osin. Ihminen voi pelätä lentämistä, sosiaalisia tilanteita, esiintymistä tai vaikkapa koiria niin paljon, että hän välttele paikkoja, joissa todennäköisimmin joutuu pelon kohteiden kanssa vastatusten. Ihminen, joka ajattelee negatiivisesti ulkomuodostaan, pelkää arvostelevia katseita eikä halua viettää kesäpäiviä rannoilla tai puistoissa, mikä edellyttää kevyttä vaatetusta.

Fear of Missing Outon erittäin kiinnostava kirjassa eteen tuleva termi. Fear of Missing Out, lyhyemmin FoMO, on monelle nuorelle aikuiselle tuttu pelko siitä, että missaa jotain olemalla väärässä paikassa. Sosiaalinen media on varmasti suurin syy FoMOn muodostumiseen, sillä ennen somea oli mahdotonta jakaa reaaliaikaista kuvamateriaalia siitä, mitä missäkin kinkereissä tapahtuu. Nykypäivänä varsinkin nuoret saavat jatkuvaa informaatiota siitä, missä muut pyörivät ja väittäisin, että instagram-päivitykset luovat varsin epärealistisen tilannekuvan filttereineen ja poseerauksineen. FoMO ei ole pelkästään nuorten juttu, sillä kaikille somea kuluttaville ikäryhmille on omat pelonaiheet. Sosiaalista mediaa seuraamalla tulee helposti olo, että pitäisi harrastaa enemmän, matkustaa enemmän, viettää enemmän aikaa kavereiden/perheen kanssa, istua brunssilla tai tehdä puutarhatöitä sen sijaan, että seuraa somesta kun kaikki muut tuntuvat tekevän kaikkea sitä. Ja kun tekee asioita kännykkä toisessa kädessä, mihinkään ei keskity kunnolla. Harhaileva mieli on onneton, kirja sanoo. Itse olen tietoisesti rajoittanut omaa someaikaani, vaikka varsinaisesta FoMOsta harvemmin on kyse. Lähinnä siitä, että aika kuluu huomaamatta ja tärkeämmät asiat jäävät tekemättä. Nuorempana muistan tilanteita, kun päätin, etten viikonloppuna lähtisi minnekään. Illan kuluessa alkoi paniikki kuitenkin hiipiä, että pitäisikö sittenkin lähteä? Ovatko muut menossa? Lopulta ilta oli pilalla, teki sitten niin tai näin, sillä vaihtoehtoina oli hätäinen lähtö vastoin suunniteltua tai pyöriminen kotona kahden vaiheilla. Tuohon aikaan ei edes ollut whatsappia tai instagramia, joista olisi voinut ahdistuneena stalkata miten paljon kivempaa kaikkialla muualla oli.

Kirjassa kerrotaan tutkimuksesta, jossa lapset suorittivat haastavaa tehtävää. Osaa lapsista kehuttiin tehtävän myötä fiksuiksi ja osaa kehuttiin kovasta työstä. Seuraukset olivat huikeat: Fiksuiksi kehutut lapset pyrkivät säilyttämään asemansa fiksuna ja kieltäytyivät tehtävistä, joissa pelkäsivät epäonnistuvansa. Ne lapset, joiden ahkeruutta oli kehuttu, taas tarttuivat mielellään haasteisiin, eivätkä lannistuneet epäonnistumisista. Kyseinen tutkimus kiinnostaa minua muun muassa lastenkasvatuksellisesta näkökulmasta. Samassa yhteydessä kirjassa kerrotaan avarasta ajattelutavasta ja vakiintuneesta ajattelutavasta. Totesin kuuluvani ryhmään, jolla on vakiintunut ajattelutapa. Asian tiedostaminen on elintärkeää, sillä kyseiseen ryhmään kuuluvilla on vaarana jäädä alisuorittajiksi, sillä he suhtautuvat pessimistisesti mahdollisuuksiinsa kehittyä ja oppia uutta. Olen kuullut elämäni aikana satoja kertoja sanonnan ”harjoitus tekee mestarin”, mutta nyt kun ajattelen, en oikeastaan ikinä ole oikeasti uskonut siihen. Tai siis jossain määrin tietysti, mutta varsinkin luovilla aloilla olen ajatellut, että skillejä joko on tai niitä ei ole. Kun yhtään järjellä ajattelee, ymmärtää, että kehittyä voi vain toistojen kautta. Epäonnistumisen pelko on todellinen jarru elämässä ja ymmärrän nyt, että vakiintunut ajattelutapa kaikkine lieveilmiöineen tekee ihmisestä myös ns. huonon häviäjän, joka taas aiheuttaa sen, ettei halua ryhtyä mihinkään, missä ei ole hyvä. Huono häviäjä pelaa voittaakseen, eikä pelaamisen ilosta. Huono häviäjä ei myöskään osaa nauraa itselleen, joka sekin tekee elämästä hieman raskaampaa. Tunnistin itsessäni vakiintuneeseen ajattelutapaan liittyviä ärsyttäviä ominaisuuksia ja mieleeni muistui muun muassa vuosien takainen jumppakokeiluni. En muista tarkalleen minkälainen laji oli kyseessä, mutta jokin ohjattu tanssillinen jumppatunti siis. En pysynyt yhtään vauhdissa mukana ja ohjaaja käytti liikkeistä nimiä, joita en ollut kuullut koskaan aiemmin. Kun muut hyppäsivät oikealle, minä hyppäsin vasemmalle ja niin edelleen. Tunnin jälkeen minulla oli aivan ultimaattinen v***tus ja olisin voinut polttaa jumppatrikoot siihen paikkaan. Jos joku olisi tullut kyselemään, että miten meni, olisin varmaan alkanut itkeä. Kuitenkaan kyse ei ollut mistään sen vakavammasta, kuin että ensimmäisellä ohjatulla jumppakerralla en oikein pysynyt mukana. Huonosta (=odotuksia alhaisemmasta) suoriutumisesta seurasi siis aivan kohtuuton reaktio, enkä osallistunut saman kaltaisille tunneille enää koskaan. Tunsin itseni nöyryytetyksi ja koin voimakasta epäreiluuden tunnetta siitä, että opettaja oletti kaikkien tietävän mitä täytyy tehdä, kun hän huudahtaa esimerkiksi ”mambo!”. Tästä ja muista vastaavista muistoista voi mielestäni vetää johtopäätöksen, että epäonnistuminen on itselleni vakava paikka ja ajattelen, että on luettavissa epäonnistumiseksi, jos asioissa ei ole heti hyvä tai vähintään ok. Vaikka toisinaan uskonkin, että voin aloittaa nollatasolta ja oppia jonkin uuden taidon, annan itselleni hyvin vähän aikaa kehittyä. Jos tyyliin kolmannellakaan kerralla ei ole tapahtunut mainittavaa kehitystä, saatan ajatella, että ”joo, ei ole mun juttu” ja lyön hanskat tiskiin. Toivon, että jatkossa ymmärrän, että minulla on taipumusta kärsimättömyyteen ja negatiiviseen ajatteluun potentiaalisista resursseistani ja annan tietoisesti itselleni enemmän aikaa omaksua uudet asiat.

Kirjassa on monia muitakin kiinnostavia kohtia, mutta omassa (ja ehkä muidenkin waistolaisten) elämässä relevanteimpia ovat neuvot, kuinka lamauttavaa jännitystä voi vähentää. Ensimmäinen keino on siedättäminen, eli se, että kohtaa pelkonsa niin monesti, että se lakkaa pelottamasta. Tämä toimii ehkä parhaiten silloin, kun kyseessä on johonkin traumaan liittyvä pelko. Itseäni on purrut pienenä koira, jonka jälkeen pelkäsin monta vuotta koiria, erityisesti collie-rotuisia. Vuosien saatossa tapasin lukuisia koiria, joista yksikään ei purrut minua. Koirapelko katosi hiljalleen kokonaan. Kuitenkin esimerkiksi näyttelijät saattavat olla niin jännittyneitä ennen lavalle menoa, että voivat fyysisesti pahoin. Tässä tapauksessa kyse tuskin aina on toistojen puutteesta, joten apua saattaa saada hitaasta hengittämisestä, joka kutsuttiin nimellä kiertäjähermon jarrun käyttäminen. Oikea nimihirviö. Käytännössä sillä tarkoitetaan hidasta sisäänhengitystä, jolloin lasketaan kolmeen ja vielä hitaampaa uloshengitystä, jolloin lasketaan kuuteen. Tiimiakatemian synttäreillä biohakkeri Teemu Arina pyysi yleisöä hengittämään hitaasta ja sitten nopeasti. Vaikutus oli huikea! Nopeasti hengitettäessä ajatus virkistyi ja tuli fyysisesti lämmin, kun siihen asti olin palellut ja ollut väsynyt. Kolmantena keinona mainittiin leiman vaihtaminen kokemukselle, eli uskotellaan itse itselle, että hermostunut olotiloa johtuu innostuksesta, ei pelosta. Olen vähän skeptinen tämän neuvon suhteen, mutta kai Henkka tietää. Neljäntenä mainitaan panoksien vähentäminen, josta innostuin, kun tajusin, että sitä olen itsekin käyttänyt. Monesti kun koen suurta stressiä jostain asiasta, mietin mikä olisi pahin seuraus, jos asiat menisivät huonoimmin. Lähes aina tuloksena on oivallus, etteivät seuraukset ole pahimmillaankaan kovin merkittäviä ja ne asiat, jotka todella elämässä ovat tärkeitä, ovat aika hyvällä tolalla. Tämä keino vähentää epäonnistumiseen liittyvää pelkoa ja auttaa ajattelemaan ja toimimaan järkevästi.

Kirjan loppukaneetti summasi mielestäni hienosti sen, kuinka pelkojen kanssa kannattaa elää. Henkka sanoo oppineensa paljon kirjaa kirjoittaessaan, mutta se ei ole johtanut siihen, että hän olisi peloton. Hän edelleen pelkää useita asioita ja näkee oleellisimpana sen, aikooko alistua ”maksamaan pelon hinnan mukisematta vai alkaako taistelu hirviötä vastaan?”. Melko dramaattisesti ilmaistu, mutta ajatus on se, että pelot ovat okei, kunhan ne eivät ala vaikeuttaa elämää ja vie uskoa mahdollisuuksiin. Niitä pelkoja vastaan kannattaa taistella, jotka pienentävät elinpiiriä ja vievät rohkeutta elää sellaista elämää kuin haluaisi. Pelkojen tunnistaminen on ensimmäinen askel, eli se, että pysähtyy tarkastelemaan mielessään syntyviä esteitä ja tunnistaa ne subjektiivisiksi peloiksi, jotka ovat voitettavissa. Vakiintuneen ajattelutavan edustajilla on hieman muita enemmän tekemistä.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!