Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Perfektionismi

Kirjoitettu 21.03.17
Esseen kirjoittaja: Tanja Jämsä
Kirjapisteet: 2
Kirja: Jiro Dreams of Sushi -Dokumenttielokuva
Kirjan kirjoittaja: David Gelb -Ohjaaja
Kategoriat: 1. Oppiminen, 1.1. Oppimisen suuntaviivoja, 3.1. Yrittäjien elämänkertoja ja yritysten historioita, 7.1. Luovan ajattelun työkalut, 7.4. Tulevaisuuden mahdollisuudet, 9. YPK:n ulkopuoliset, 9.01. Oppiminen, 9.12. Elämänkerrat

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Jiro Dreams of Sushi -Dokumentti

Perfektionismi

Minussa on pienesti perfektionistin vikaa. Olen kuitenkin opetellut siitä pois, sillä olen monilta saanut kuulla siitä, miten turhaa on tehdä tarkasti, kun voi tehdä nopeasti. En ikinä ole täysin käsittänyt sitä. Mitä pahaa on tehdä huolellisesti ja turhankin tarkasti asiat, jos tulos on priimaa? Ymmärrän kyllä, että aikataulujen kanssa ajankäyttö tulee ottaa huomioon, mutta se ei mielestäni tarkoita, etteikö hyvää voi tehdä myös nopeasti, jos sen on opetellut jo tekemään tarkasti.

Leipurikoulussa sain paljon palautetta, että teen hyvää työtä, mutta jatkuvasti palaute keskittyi työskentelyni nopeuteen. Samoin harjoittelupaikoissani. Olin kuitenkin jääräpää, enkä suostunut opettelemaan nopeaa hutaisemalla tehtävää työskentelytapaa, vaan päätin tehdä työni oman tapani mukaan tarkasti ja lisätä mukaan vaan vauhtia. Teen siis käytännössä tuplavauhtia työni muihin verrattuna, mutta saan samassa ajassa valmiiksi parempilaatuisen tuotteen. Itselleni se on toki rankempaa, mutta en kadu päätöstäni tippaakaan. Uskon, että tarkkuuteni erottaa minut kilpailijoista ja nopeuttani kehittämällä en kuitenkaan jää muista aikataulussa jälkeen.

Mutta miksi tuhlaan energiaani tuottaakseni parhaan osaamiseni mukaisen tuotteen, jos asiakas ei välttämättä edes huomaa eroa hutaisten tuotettuun tuotteeseen nähden. Entä sitten jonkin mitättömän simppelin työtehtävän hoitaminen ja siihen kuuluvat jälkityöt? Onko minun tosiaan järkeä käyttää niihin asioihin energiaa, jos kukaan ei edes edellytä minulta sellaista tarkkuutta?

Uskon, että siinä on järkeä. Uskon, että pidemmän ajan saatossa joku huomaa tekemäni työn jäljen ja saan ehkä paremman lähtökohdan esimerkiksi johonkin työpaikkaan. Jos asiasta ei ole työn hankinnassa sellaisenaan hyötyä, niin ainakin juurrutan itseeni lähtemättömän tavan työskennellä tehokkaasti ja huolellisesti. Kyllä sen työnantajani aivan varmasti huomaa, ja jos ei huomaa, ehkä en ole sellaisessa paikassa töissä, missä voin loistaa osaamisellani.

Lahjakkuutta?

Olenko vain lahjakas käyttämään käsiäni luodakseni jotain hienoa? En. Taitoni ja osaamiseni on kaikin puolin opeteltua. Perfektionismi on luonteen piirteeni, joka on ajanut minut vaatimaan itseltäni täydellisyyttä.

Kilpailuun valmitautuminen

Kun osallistuin leipuri-kondiittorien Taitaja-kilpailuun, opettelin täytekakkujen tekoa päivittäin parin kuukauden ajan. Harjoittelin samoja pursotuksia päivästä toiseen ja jos pursotus ei ollut juuri niin kuin kuvassa olevassa kakussa oli, pyyhkäisin kaikki pois ja aloitin alusta. Monia monia kertoja. Kakun teossa varsinkin kisatilanteessa on otettava huomioon kakkua tehdessä:

-kakkupohjan paino ja sen leikkaus tasaisiksi väleiksi

-kostutusveden käyttö, jotta rakenne on oikea, eikä painoa tule liikaa

-hillon määrä ja tasainen levitys, jotta paino on oikea ja kakku pysyy koossa

-kreemin määrä ja tasainen levitys, jotta paino on oikea, kakku pysyy koossa ja täytteen määrä on sama kuin esimerkkikakussa (kakkupohja imee hieman täytettä, jolloin täytyy osata arvioida levitettävän kerroksen paksuus, jotta tulos on mallin mukainen)

-murunestokerros ja sen paksuus

-kreemipinnan paksuus ja sileys (niin, ettei kakkujen kerrokset näy, mutta kreemiä ei ole liian paksusti, jotta paino pysyy sopivana)

-pursotuksen siisteys ja koko.

Kakku punnitaan valmiina ja painon tulee osua tietyn painoskaalan sisään.

Harjoittelin näitä asioita uudelleen ja uudelleen lukuisia kertoja ja opin kakun teon mielestäni ihan ok hyvin. En kuitenkaan vieläkään ole tyytyväinen osaamiseeni, vaan haluaisin harjoittaa taitojani vielä huomattavan paljon lisää.

Harjoittelu tekee mestarin

En usko olevani luonnostani hyvä kädentaidoissa, vaan täydellisyyttä tavoitteleva luonteeni ajaa minut harjoittelemaan niin kauan, kunnes saavutan tason, johon olen tyytyväinen. Saavutettuani tämän pisteen, alan pyrkiä toistamaan hyvän tuloksen kerta toisensa jälkeen. Kun osaan tehdä tämän tasalaatuisesti käytännössä aina, alan harjoittamaan nopeuttani. Olen tyytyväinen tulokseeni kun voin toistaa tuotokseni aina yhtä hyvänä ja yhtä nopeasti kuin muut tehdessään oman luomuksensa. Saavutettuani tämän kaltaisen taitotason, noteeraan osaamiseni pelkkänä perustietona ja osaamisena, minkä jälkeen haluan oppia tekemään haastavamman tuotteen.

Aina ei ole pakko olla paras

Olen kuitenkin tarkoituksella opetellut tyytymään myös siihen, että aina en pysty tekemään täydellistä työnjälkeä ja hyväksynyt sen, etten aina voi myöskään tavoitella täydellisyyttä. Siksi käytänkin perfektionismisuuttani silloin, kun haluan oppia jonkin asian ihan perinpohjin ja jos jokin asia kiinnostaa minua erityisen paljon.

Jiro Ono, Sushimestari

Kaikki tämä pohdinta sai alkunsa, kun katsoin Netflixistä dokumentin sushimestarista Jiro Onosta. Minua kiehtoi, kuinka tarkka hän oli. Kaikki pienet yksityiskohdat ratkaisevat ja vain täydellinen on hyvä. Raaka-aineiden tuli olla aina priimaa ja asiakkaat otettiin yksilöinä vastaan ja heidät huomioitiin aivan erityisellä tarkkuudella yksityiskohtia ajatellen. Jos asiakas oli vasenkätinen, annos rakennettiin vasenkätiselle. Annoksen koko mietittiin seurueen mukaan siten, että kaikki ovat lähtiessä yhtä kylläisiä. Jiro ei kysynyt kysymyksiä vaan tarkkaili asiakkaita ja muovasi ruokailukokemuksesta ensiluokkaisen jokaiselle asiakkaalle. Lisäksi hänen asenteensa työtään kohtaan oli mahtava. Koko elämänsä hän omisti yhdelle asialle, eikä eläkkeelle jääminen ollut vaihtoehto vaan hän työskenteli ravintolassaan vielä kymmeniä vuosia eläkeiän saavuttamisen jälkeenkin. Hänen kutsumuksensa työhönsä oli niin vahva, ettei töistä pois jättäytyminen ollut vaihtoehto.

Haluan itsekin vielä löytää oman kutsumukseni, joka olisi samalla elämäntyöni. Työ josta olisin innoissani vielä kymmenen vuoden päästäkin ja haluaisin jatkuvasti kehittää itseäni lisää. Työpäivän pääteeksi olisin innoissani kertomassa kotona päivän tapahtumista ja aamulla olisi mukavaa palata takaisin työn pariin. Tietenkin jokaisen työn parissa tulee väsymystä ja aina ei jaksaisi, mutta silti sitä ei vaihtaisi mihinkään toiseen työhön.

Tällaista pohdintaa tältä erää.

Tagit: , , ,

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!