Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Rannankylästä kirkonkyläksi

Kirjoitettu 09.09.16
Esseen kirjoittaja: Anna Rönkkä
Kirjapisteet: 2
Kirja: Rannankylästä kirkonkyläksi
Kirjan kirjoittaja: Jouko Kokkonen (toim.)
Kategoriat: 1. Oppiminen, 3.1. Yrittäjien elämänkertoja ja yritysten historioita, 6. Markkinointi, 7.4. Tulevaisuuden mahdollisuudet, 8.1. Filosofiaa, ajattelua ja mielikuvitusta yrittäjälle

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

”Rannankylästä tuli Pielaveden kirkonkylä vuonna 1878. Tämä teos kuvaa kirkonkylän vaiheita sen asukkaiden kokemana ja muistamana. Maaseutumainen kylä on kasvanut vanhimpine kirkonkyläläisten elinaikana nykyaikaiseksi taajamaksi. Rannankylästä kirkonkyläksi kertoo myös koko Pielaveden historiasta. Kirkonkylässä on hoidettu asioita, huviteltu, käyty kirkossa ja kulutettu koulunpenkkiä. Teoksen sivuilta löytyy kirkonkylän koko elämänkirjo.” Näin kertoo kirjan takakansi. Hankin tämän kirjan itselleni hankkiakseni tietoa Pielaveden historiasta, sataman ja etenkin Laivurin alkuvaiheista ja kenties hyödyntääkseni tätä opusta opinnäytetyössäni.

Laivurin rakennuksen, Rantalan, on alun perin rakennuttanut Petter Lyytikäinen alun alkujaan varastorakennukseksi 1870-luvulla. Hän teetti rakennuksen osittain veden päälle paalujen varaan, sillä tiettävästi rannankyläläiset olivat päättäneet, ettei kukaan myy tai vuokraa maata Lyytikäiselle. Hän kuitenkin omisti vesiosuuden rannasta, ja näin sai rakennettua Rantalan. Rantalassa alettiin pitämään kauppaa elokuussa 1886. Rakennus on alun perin ollut punainen, jossa on ollut valkoiset ikkunanpuitteet ja mustat ovet. Laituri on ollut punainen valkeilla kaiteilla. Olisi mahtavaa jonakin päivänä ”kunnostaa” se alkuperäisen näköiseksi. Se vaatisi luultavasti hirvittävästi tunteja edes saada lupa tehdä niin – liekö se olisi koskaan edes mahdollista.

Vuosina 1886-1906 Rantalaa hoiti Sofia Berglund, jolta nuoret kauppa-apulaiset oppivat hyvää käytöstä ja ruotsin kieltä – oppeja liike-elämään. Jo tuolloin Rantala on ollut eräänlainen kohtaamispaikka – odotettiin laivaa tai asioiden valmistumista kirkonkylällä. Paljon oli käyttöä myös 1900-luvun alussa hankitulla puhelimella. Tätä perinnettä mekin olemme Laivurissa jatkaneet, tietämättä kylläkin. Meille ovat kaikki tervetulleita, työllistämme nuoria ja kokeilemme uutta.

Rantala on ollut Petter Lyytikäisen omistuskauden jälkeen monessa omistuksessa:

1963-1985 Pielaveden Helluntaiseurakunta

1985-1991 Pielaveden Pelti ja Ilmastionti

1991 Rantala tontteineen Pielaveden kunnan omistukseen

1993 Veneliikenteen palvelukeskukseksi

 

Tämän jälkeen Rantalassa on pyöritetty kesäravintola Laivuria ainakin Monitaitoset ry:n, Pielaveden Sammon ja tiimiakatemialaisten toimesta. Laivurin historiasta lukeneena ja uutta tietoa saaneena omaa tekemistä ja työpaikkaansa katsoo nyt aivan uusin silmin. Meidän täytyy aina muistaa, että rakennus on todella vanha ja tärkeä osa Pielaveden historiaa. Meidän tulee käyttäytyä siellä myös sen mukaan – pidetään sisustus maltillisena ja kunnioitetaan vanhaa rakennusta. Jos suurempia muutoksia halutaan tehdä, ne on tehtävä keittiön puolella, jotta ruoanvalmistus helpottuu. Pyritään kuitenkin pitämään sali ja Laivurin ympäristö ennallaan – näin säilytetään myös hieman historiaa mukana jokapäiväisessä tekemisessämme.

Parhaita kohtaamisia ihmisten kanssa Pielaveden satamassa on viime kesinä olleet heidän kanssaan, joilla on jotakin kerrottavaa Rantalasta ja sen historiasta. Tänä kesänä kohtasin erään vanhemman herrasmiehen, joka esitteli itsensä ja kertoi, että oli 50-luvulla asunut tässä talossa. Korvani hörähtivät välittömästi ja kysymykset valtasivat pääni! Kerro kaikki! Hän kertoi, että joka kevät avatessamme Laivurin, hän on käynyt paikan päällä. Ennen hän ei vain ole raskinut avata suutaan, ja kertoa historiastaan ja siitä, kuinka merkityksellinen rakennus tämä hänelle oli. Nyt oli onneksi hiljainen päivä, ja hän tuli juttusille.

Hänen vanhempansa olivat pitäneet Rantalassa kauppaa, ja nuo kaupan tilat olivat nykyään varastomme. Heidän silloisessa olohuoneessaan oli nyt ruokasalimme. He olivat nukkuneet ullakolla – missä ei ole enää kuin pölyisiä paaleja ja vanhoja, repeytyneitä lehtileikkeitä. He olivat pikkupoikina onkineet ruokasalimme ikkunasta kaloja – olihan rakennus silloin ollut vielä osittain veden päällä. Kuuntelin tarinaa haltioituneena. Lopulta mies kysyi jotain, mitä oli halunnut jo monta vuotta kysyä: saisiko hän käydä ullakolla etsimässä nalleaan, jonka hän oli pikkupoikana unohtanut sinne muuton yhteydessä? Se ilo mikä hänen silmistään paistoi, kun ohjasin hänet tikapuiden luo, jotka ohjasivat vintille. Se oli hieno hetki.

Kirjasta erottuu rivien välistä se sama fiilis, mikä kunnassa vallitsee tänäkin päivänä. Autetaan toisia ja tehdään yhdessä. Leppoisella otteella totta kai, kuten Savossa on tapana. Urho Kekkonen on yhdistänyt tätä kuntaa ja sen asukkaita jo vuosikymmeniä, ja yhdistää edelleen. Toinen ylpeyttä ja yhteisöllisyyttä herättävä persoona on Antti Ruuskanen. Hän kun heittää Rion olympialaisissa, on paikallisessa keilahallissa kisakatsomo keskellä yötä, totta kai. On mahtavaa olla taas hieman syvemmällä tuon hienon kunnan historiassa ja sydämessä – toivottavasti mekin saadaan olla edes muistoina siellä vielä pitkään.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!