Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Ravista sitä pääkoppaa

Kirjoitettu 12.02.16
Esseen kirjoittaja: Tuomo Kuisma
Kirjapisteet: 2
Kirja: Ravistettava, Omskakas
Kirjan kirjoittaja: Saku Tuominen & Katja Lindroos
Kategoriat: 1.4. Uusia tuulia oppimiseen, 3.2. Yrittäjän taidot ja työkalut, 3.4. Uusia tuulia ja haasteita yrittämiseen, 4.4. Johtamisen haasteet

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Moni tuntuu suorastaan rakastavan kaikkea uutta ja jännittävää. Tämä on piirre, jota olen usein kadehtinut suuresti ja syyttänyt itseäni inhottavaksi kyynikoksi, joka nauttii lähinnä äärimmäisen tutuista ja turvallisista asioista. Tiimiakatemian opetusmalleja sisäistän pitkälti edelleen, niin hidasta on prosessointini uuden äärellä. Olen kuitenkin ollut tyytyväinen, että olen huomannut usean lähinnä valehtelevan väittäessään rakastavansa kaikkea uutta. Olemme – tai tarkemmin ottaen luulemme olevamme – liian tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen. Uusi ja tuntematon pelottaa. Asioita on helppo oppia, mutta niistä poisoppiminen on monin verroin vaikeampaa. Ihmisen mieli toimii usein todella tyhmästi. Vaikka faktat ovat periaatteessa suoraan edessämme, näemme vain sen, minkä haluamme nähdä.

 

Rohkeus on sitä, että pelkää kuollakseen – ja satuloi ratsun kuitenkin

Yksi suurimmista synneistäni mihin olen törmännyt lukemattomia kertoja, on epäonnistumisen pelko. Olen siitä paasannut varmasti monissa esseissä, mutta aiheena se on sellainen, joka on määritellyt elämääni liian paljon. Olen äärimmäisen mukavuudenhaluinen. Uskon, että sama fakta pätee valtaosaan ihmisistä. Jos nykytilanne on hyvä, tai edes kohtalainen, tuntuu turhalta ja hirvittävän raskaalta lähteä muuttamaan mitään. Muutoshan voisi koitua suruksi ja epäonneksi. Uuden kokeileminen taas vaatisi epämukavuusalueelle menemistä. Ja kaikkein pahintahan olisi, jos uuden kokeilusta aiheutuisi epäonnistuminen.

Epäonnistumisen pelko määrittää meitä pelottavan paljon. On järisyttävää edes miettiä, mihin kaikkeen pystyisimme, jos emme pelkäisi epäonnistumista. Kulttuurissamme epäonnistumisesta puhuminen ja sen jakaminen tuntuu olevan suuri tabu. Vaikka tiedostamme, että menestyneet ihmiset ovat kokeneet epäonnistumiset lukuisia kertoja, emme uskalla silti ottaa riskiä mahdollisesta epäonnistumisesta. Koska se vaatisi rohkeutta.

En tiedä miten kansallista kulttuuria voisi muokata niin, että ilmapiiri olisi oikeasti rohkaiseva ja esimerkiksi yrittäjyyteen, suoranaiseen riskinottoon, olisi enemmän uskallusta. Jokainen voi kuitenkin vaikuttaa itseensä ja pyrkiä olemaan edes hieman rohkeampi päivittäin. Itse olen tehnyt tätä työtä nyt reilun vuoden ja se tie on mielettömän rankka. Silti olen lapsenkengissä sen suhteen, että voisin sanoa olevani rohkea. Todellisuudessa olen kaukana siitä, mutta pyrin silti muuttumaan.

 

More is more

Nykypäivän maailmassa tehokkuudesta on tullut valtava hyve, jonka keulakuvina toimivat kiireiset ja multitaskaavat työmyyrät.  Jos miettii vaikka suomalaista työkulttuuria, tuntuu että on lähes pakko olla  tehokas. Kirja pureutuu aiheeseen napakasti, ja herätti ainakin itseni ajattelemaan, miten asiat oikeasti kannattaisi usein tehdä.

Multitasking on useamman eri asian tai toiminnon suorittamista yhtäaikaisesti. Tällaista vauhdikasta ja tehokkaaksi koettua muotoa pidämme hyvänä ja se antaa ihmisestä nohevan kuvan. Kuitenkin multitaskingin haitat jäävät usein huomaamatta. Jos teemme jatkuvasti montaa asiaa samaan aikaan, on työn jälki helposti hutaistu ja pintapuolinen. Eikä se ole ihme, sillä asioiden maaliin saattaminen on usein tärkein päämäärä, eikä se, onko se tehty jokaista kulmaa myöten huolella ja taidolla. Kirja toteaa paremmaksi malliksi sekä tehokkuuden, että mielenterveyden kannalta selkeän simpletaskingin, jossa yksi asia tehdään kerralla loppuun, kunnolla. Tällöin ajatus pysyy koko ajan samassa asiassa, ja keskittyminen helpottuu. Olen itse elänyt molempia tyylisuuntia, ja molemmissa on hyvät puolensa. Olen kuitenkin varsinkin akatemian myötä siirtynyt enemmän singletaskingiin. Suurin muutos on kuitenkin tapahduttava ajatustasolla, että osaisin keskittää ajatukset vain tehtävään työhön. Liian usein teen kerrallaan vain yhtä työtä, mutta ajatus seilailee monessa muussa.

Kirja puhuu myös multitaskingin haittana siitä, että tehtävien ristitulessa emme jätä itsellemme aikaa ajatella, sillä toiminta on suurempi hyve. Luovuus kärsii ja uusien ideoiden ja innovaatioiden määrä laskee tällöin selvästi. Tällainen oravanpyörä taas tuskin ruokkii yrityksen tulevaisuutta pidemmälle. Olen lukenut joistakin menestyjistä, että he käyttävät tiukasti tietyn ajan päivästään pelkästään ajatteluun. Näistä tarinoista on selkeästi huomattavissa se selkeä suhde, mikä on auttanut heitä menestymään.

 

Onko vain yksi tapa?

Kirja esitti pohdinnan siitä, onko yleensäkään vain yhtä oikeaa tapaa tehdä asioita. Tietysti koemme itse näin useinkin, ja olemme varmoja siitä, että olemme itse oikeassa. Todellista totuutta harvemmin onkaan, mutta usein paras ratkaisu löytyy jostain mielipiteiden ja ajatusten välimuodoista. Tietysti tästä yhdessä ajattelun taidosta ja dialogin keinoista voisi viitata tähän rivitolkulla, mutta syy miksi nostin tämän aiheen on se, että en vieläkään sisäistä sitä kunnolla. Ei liene väärin, että kokee oman vision olevan paras ja vahvin, mutta muiden mielipiteiden totaalinen kumoaminen ei ole sekään hyvästä. Pahinta on se, että tajusin tämän asian vasta tämän kirjan lukemisen myötä. Pyrin siinä muuttumaan vielä viimeisen vuoden aikana, sillä tiedän että se tulee olemaan iso oppi jatkossa. Turhaan en anna periksi, mutta pyrin kuuntelemaan muita paremmin ja sisäistämään sanoman vahvemmin.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!