Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Talk like Ted

Kirjoitettu 21.03.19
Esseen kirjoittaja: Ella Eronen
Kirjapisteet: 2
Kirja: Talk like Ted
Kirjan kirjoittaja: Carmine Gallo
Kategoriat: 1. Oppiminen, 1.1. Oppimisen suuntaviivoja, 1.2. Oppimisen taidot ja työkalut, 1.4. Uusia tuulia oppimiseen, 1.6. Oppimisen käsikirjat, 8. Henkinen kasvu, 8.3. Havahtuminen - ihmisenä kehittyminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Peura ajovaloissa

 

Kaikista ärsyttävintä esiintymisessä on se, että onnistuminen on omasta päästä kiinni. Heti, kun minut saatu pakotettua lavalle, muistuttaa lopputulos jotain ajovaloissa olevan peuran ja rekan alle jääneen oravan kaltaista hässäkkää.

Vaikka sitä ei päälle päin uskoisi, yksi suurimmista haaveistani on olla charmikas esiintyjä, joka sulattaa kuulijoiden sydämet. Haluan tarinoillani auttaa ja vaikuttaa ihmisten elämään. Pienenä halusin olla laulaja, mutta muutamien karaokeiltojen jälkeen olen tullut siihen lopputulokseen, etten ole seuraava Celine Dion.

Olen aina ollut kovin itsekriittinen ja kova jännittämään. Vuosien koulukiusaaminen jätti jälkensä murskaten akateemisen itsetuntoni nollaan. Jos joka asiaa, mikä suusta tulee arvostellaan, tulee tosi vainoharhaiseksi. Sitä alkaa kuvittelemaan, että kaikki mitä sanoo, on väärin tai tyhmää. Se asettaa hirveitä rajoitteita oman pään sisälle. Vaikka vapaa-ajan toiminnoissani ja harrastuksissani olen saanut rakennettua itseni uudelleen, mikä tahansa koulua tai työpaikkaa muistuttava ympäristö saa kehoni ’’taistele tai pakene’’-tilaan mikäli joudun esiintymään.

Usein neuvotaan kuvittelemaan yleisö alasti, mikäli esiintyminen jännittää. Kuitenkin tunnen lähinnä vain itseni alastomaksi ja haavoittuvaiseksi yleisön sijaan.

Tiedostan, että este kehittymiselleni on pääni sisällä. Ajattelumaailmani on muokkautunut negatiivisten kokemusten pohjalta jatkuvalle puolustuskannalle. Minua usein harmittaa, kun en voi olla oma itseni lavalla. Kun astun lavalle, tunnen vain pistäviä ja arvostelevia katseita, jotka janoavat epäonnistumista ja verta. Tunnen, kuinka kasvojeni lihakset jähmettyvät ja alan purra hampaitani yhteen. Hikipisarat alkavat valua pitkin otsaani, kun yritän rauhoittaa itseäni ja hengitellä rauhassa. Tunnen halvaantuvani eivätkä ajatukseni meinaa muodostua lauseiksi saatikka sanoiksi. Olo on siis lavalla vähintäänkin epämiellyttävä. Takeltelen ja unohdan kertoa oleellisia asioita rynniessäni monologini läpi mahdollisimman tahdikkaasti, vaikka esiintymisen pitäisi olla keskustelu yleisön kanssa.

 

Epämukavuusalue

 

Lavalla olen todellakin omalla epämukavuusalueellani. Tiimiakatemialla onkin ollut ainutlaatuinen mahdollisuus oppia pois omista vääristyneistä ajattelumalleista, jotka rajoittavat elämääni.

Ensimmäisenä vuonna ammattikorkeakoulussa en pystynyt edes pitämään esitystä luokan edessä ruotsin tunnilla. Lukiossa skippasin kaikki tunnit, joissa tiesin valmiiksi joutuvani lavalle. Ei sillä, etten olisi halunnut. En vain yksinkertaisesti pystynyt. Muistan silloin pohtineeni, onko minusta ikinä mihinkään, jos edes näin yksinkertainen asia ei onnistu.

Vuodet ja kuukaudenpäivät vierivät, ja saapui syksy 2017, jolloin päädyin Tiimiakatemialle. Ensimmäisen kuukauden aikana teimme oppimissopimukset, mikä oli ihan älyttömän hauskaa. Missä muualla omien tavoitteiden ja haaveiden pohtiminen priorisoidaan näin vahvasti, ja otetaan osaksi tiimin oppimista?

Tunsin halkeavani innosta. Suunnittelin ja visualisoin omaa oppimissopimustani antaumuksella. Sitten kuulin, että oppimissopimukset esitetään KESKUSSTAGELLA. Voi itku. Sitten oltinkiin taas pissit housussa ja itku kurkussa. Olen kylläkin ikuisesti kiitollinen valmentajallemme Essille, että minut heitettiin kylmään veteen jo heti alkuun. Siinä lavalla täristessäni sain maistaa Tiimiakatemian ydintä. Vaikka en ehkä osannut arvostaa sitä henkisen hypotermian iskiessä lavalla, osaan arvostaa sitä nyt. Siitä sain kipinän lähteä sulattamaan niitä esteitä, jotka sabotoivat minua saavuttamasta unelmiani.

Syvin oppiminen tapahtuu nimenomaan epämukavuusalueella.

Kokemus oli loppujen lopuksi melko miellyttävä, sillä Tiimiakatemian yhteisö kannustaa ja pitää huolen omistaan. Silloin aloin ymmärtää, että kaikki eivät halua minun epäonnistuvan, päinvastoin! Ymmärsin, että minun oli tehtävä onnistuneita toistoja, saada hyvää ja rakentavaa palautetta ja kehittyä sitä kautta. Miten kehittyä mestariksi jossain asiassa, jos sitä ei treenaa?

Yhtä lailla esiintyminen on urheilua, mitä pitää harjoitella. Ainakin syke nousee yhtä korkealle kuin cooperia juostessa.

 

Talk like Ted

 

Rekrypäällikön roolin myötä olen joutunut pyörähtelemään Tiimiakatemian Keskusstagella, lukioiden auditorioissa ja ammattikoulujen luokkahuoneissa.

En olisi edes vuosi sitten uskonut, että kävisin yksin puhumassa luokallisille ihmisiä ja selviäväni siitä hengissä. Jokainen esiintyminen on kasvattanut paloani kehittyä entistä paremmaksi. On paljon helpompi uskoa unelmiin, kun huomaa oman kehityksensä konkreettisesti.

Olen huomannut, että tarinoiden kertominen on oiva tapa saada yleisö lumoutumaan. Jotta ihmiset haluavat kuunnella, heidän on tärkeää samaistua. Esityksestä on saatava henkisesti jotenkin kiinni, että sitä jaksaa kuunnella. On muistettava eräs elintärkeä elementti: aika. Joskus aika tuntuu liitävän, joskus se ei taas liiku ollenkaan. Kirjan mukaan ideaalinen esitys kestää noin 18 minuuttia, ja siinä on 3 osuutta.

Koululuokille puhuessani olen lopettanut Tiimiakatemian esittelemisen. Olen alkanut kertomaan kasvutarinoita, jotka koskettavat ja liikuttavat tulevia opiskelijoita. Ihminen on kautta aikain kertonut tarinoita tuleville sukupolville selviytyäkseen. Siksi tarinat ovat olleet aina elintärkeitä. Esiintyjän on siis tärkeä tutustua tarinankerron peruspilareihin.

Kaikkien aikojen tarinankertojan (ja äidinkielen tunneilta tutun) Aristeleen peruspilareihin kuuluu kolme perustekijää: ethos, eli olemus; pathos, eli tunne; ja logos, eli järki.

Haluan, että ihmisillä jää jotain käteen siitä, kun jaan jotakin lavalla. Haluan auttaa ja vaikuttaa ihmisiin. Rekrypäällikön roolissa pääsen kertomaan ihmisille maailmaa muuttavasta vaihtoehdosta, joka antaa loistavat eväät elämään sellaiselle, joka uskaltaa ottaa ne vastaan. Mielestäni siitä on ihana kertoa. Uskon, että tulevat opiskelijat pystyvät samaistumaan omaan tarinaani, mitä kerron.

Olin itse tosi eksyksissä lukion jälkeen. Tulevaisuus oli iso musta möykky, joka pelotti. Jo 19-vuotiaana on päätettävä, mitä haluaa tehdä isona. Mistä sitä voi tietää, jos ei kokeile?

Ammattikorkeakoulun aloittaessani jouduin uuden päätöksen eteen. Luulin päässeeni jo suurista päätöksistä eroon valitessani liiketalouden opinnot. Jouduin kuitenkin miettimään, mihin erikoistun: Suuntaudunko myyntiin, markkinointiin, taloushallintoon vai henkilöstohommiin opintojeni loppuajaksi? Mikä painajainen. Mitä jos aloitan myynnin opinnot, mutta en koe sitä omaksi jutuksi? Mitä sitten teen? Joudunko aloittamaan alusta? Aikaa opiskeluille on kuitenkin rajallisesti, ja päätösvalta on opettajilla ja laitoksilla. Onnekseni tutustuin vaihtoehtoon nimeltä Tiimiakatemia, joka osoittautuikin elämäni parhaaksi valinnaksi, jonka olen tehnyt.

Olisin itse opiskelupaikkaa pohtiessani halunnut kuulla tarinoita ja vertaistukea ihmisiltä, jotka ovat siitä selvinneet. Onneksi voin nyt itse auttaa muita ja olla siinä roolissa, mitä olisin nuorempana tarvinnut.

 

 

 

 

 

 

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!