Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Unelmahommissa- työnhakustressistä toiminimen perustamiseen

Kirjoitettu 29.11.18
Esseen kirjoittaja: Veera Hakaste
Kirjapisteet: 3
Kirja: Unelmahommissa
Kirjan kirjoittaja: Satu Rämö & Hanna Valtari
Kategoriat: 3. Yrittäjyys, 3.1. Yrittäjien elämänkertoja ja yritysten historioita, 6.7. Sosiaalinen media ja markkinointi

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Parhaat ja eniten kolahtavat kirjavinkit saattavat putkahtaa mitä yllättävimmistä paikoista, esimerkiksi Linkedinin feedistä. Näin jälkikäteen ajateltuna täysin looginen paikka työhön liittyvien kirjavinkkien jakamiselle, jota en vain ole osannut ennen tätä hyödyntää.

Bongasin kirjan siis Linkedinin feediltäni, yhden Tiimiakatemialta valmistuneen postauksesta. Kirjavinkki osui elämässäni ajanjaksoon, jossa olin monesta työnhakuyrityksestä huolimatta vailla vakituista työtä, jota olin kauan etsinyt ja hakenut elämääni. Unelmointi oli kaukana mieleni päälimmäisistä ajatuksista ja toiminnoista. Olin juuri hakenut ”unelmaduuniini”, jota olin hehkuttanut kaikille ja jonka työhakemukseen olin panostanut enemmän kuin koskaan aiemmin (väänsin 6 tuntia Prezi-esitystä, jossa oli efektejä enemmän kuin laki sallii ja taustamusiikkikin!). Innostukseni oli huomioitu yrityksessä ja pääsinkin top5 hakijoiden joukkoon ja haastatteluun. Noh, paikkaa ei irronnut ja sehän jos mikä pisti mielen matalaksi kaikesta hypestä melko nopeasti. Jokainen työhakuprosessi on itselle iso panostuksen ja innostuksen kombinaatio- olen rajannut työnhakuni tietoisesti vain niihin ”unelmaduuneihin”, jotka saavat minut innostumaan ja joissa nään itseni pitkään viihtyvän.

Huomaamatta olin rajannut mieleni näkemään vain vakituisen työpaikan jollekin työnantajalle aikuismaisena ja “ainoana oikeana” vaihtoehtona. Tällaiseen työhön olin jo tullut valituksi aikaisemmin syksyllä. Perehtymisvaiheessa kuitenkin huomasin organisaatiossa ja työssä sellaisia asioita, joista en pitänyt ja joihin en ollut valmis sitoutumaan, ja jätinkin työn ennen kuin se ehti edes virallisesti alkaakaan. Onneksi! Työ olisi ollut omaa vahvuusaluettani eli kahvilatyötä, mitä olen tehnyt niin työntekijänä kuin yrittäjänkin. Se olisi ollut itselle omin silmin ”tylsä ja varma” vaihtoehto, joka ei olisi tarjonnut (oletettavasti) niitä kehittymisen mahdollisuuksia, mitä kaipasin. Näin jälkikäteen näen tuon tilanteen johtuneen omasta päähän pinttymästä juuri tähän vakituisen duunin tarpeeseen ja sen ainoana oikeana vaihtoehtona näkemiseen. Tai no ei ainoana vaihtoehtona näkemiseen, olenhan päässyt näkemään ja kokemaan hyvin erilaista työtä. Ehkä olin vain kyllästynyt määrittämään yrittäjämäisessä työssä itse aivan kaiken ja halusin ottaa pienemmän roolin työnteon suhteen.

Tämän ajatuslukon avasivat Satu Rämö ja Hanne Valtari omilla inspiroivilla luovan alan yksityisyrittäjä tarinoillaan. He molemmat tekevät unelmaduuniaan blogin kirjoittajina ja sekalaisina luovan alan yrittäjähommillaan. Heidän arkensa ei ole sidottu työkonttoriin tai virka-aikoihin, vaan työ kulkee läppärin mukana minne he ikinä menevätkin. Työn murros on kaiken aikaa viemässä työtä tähän suuntaan, mutta kaikille tämänlainen työ ei tietenkään sovi, minkä myös kirjoittajat tuovat selkeästi kirjassaan esiin. Itse kuitenkin nään itseni tekemässä tämänkaltaista joustavaa ja liikkuvaa työtä, olenhan nytkin oman palapeliarkeni päärakentaja ja istun tätä kirjoittaessa kahvilan nurkassa läppärini kanssa.

Huomasin kirjaa lukiessani oman ajattelulukkiutumien avautuvan pikku hiljaa kirjan edetessä. Se into ja palo omaan työhön suorastaan ryöppysi kirjan lauseiden välistä ja sai minut pohtimaan millaista oma unelmaduuni olisi. Tätä pohtiessani tajusin, että oikeastaan olen elänyt omaa unelma-arkeani viimeiset kuukaudet. Olen tehnyt keikkaduunina opettajan sijaisuuksia sen verran kuin hyvältä on tuntunut, mikä on mahdollistanut pitkät rennot aamut keskellä viikkoa ja omaa luovuutta herättäviin tapahtumiin osallistumiset ja energiaa itselleni antavien asioiden tekemisen ilman tiukkoja työaikatauluja. Täysin toimettomaksi en ole itseäni päästänyt, eikä se minulle sopisikaan. Olen kuvannut omaa arkeani palapeliarkena; jokainen viikko rakentuu erilaisten palapelien paloista: on työpalapeli, opintopalapeli, harrastuspalapeli, sosiaalisen verkoston palapeli ja vapaaehtoistöiden palapeli. Jokainen viikko on taatusti erilainen; joskus saatan tehdä koko viikon sijaisuuksia, toisinaan lisään sillisalaattina palan kuhunkin palapeliin. Keskiössä on ollut oman fiiliksen mukaan meneminen ja energiatasapainon pitäminen ja pyrkiminen siihen, ettei mikään tekeminen olisi vain suorittamista. Ja tässä olen olotilani huomioiden mielestäni onnistunut; yleensä tähän aikaan keväästä olen ollut yksi kävelevä stressipallo, joka on lupautunut liian moneen juttuun mukaan ja koittaa selviytyä niistä kunnialla. Nyt olen ollut se, joka on spontaanisti lähtenyt puistoon istumaan keskellä arkipäivää, vaikka suunnitelmissa olisi ollut opiskelujuttujen edistäminen (kappas juuri opiskelujutut väistyvät melko helposti syrjemmälle :D). Kirjan kirjoittajien hokema ”Sano kyllä niin kauan kun et enää pysty sanomaan kyllä”, on ennen kuvastanut hyvin arkeani, mutta nyt olen lisännyt siihen hyvinvointiani lisäävän kriteerin ja opetellut sanomaan myös ei.

Useasta eri palasesta koostuva arki ei tietenkään ole pelkkää koroilla tanssimista. Kun itse olet ainoa palapelien rakentaja ja oman työsi organisoija, asettautuu oman työn ja vapaa-ajan organisointi ja erottelu tärkeään rooliin. Aikaansaavuus on täysin itsestä kiinni, eikä asioiden edistämisessä ole tiimiä apuna tai muita vastuullisia roolinkantajia. Kaikki vastuu on itsellä ja kaikki vaikuttaa vain itseen (lähtökohtaisesti). Ihanaa ja kamalaa samaan aikaan. Tähän liittyen sainkin kovimman kolauksen kirjasta.

Oman työn organisointi vaatii kovaa itsekuria, realistisuutta, ajanhallintaa ja monia muita taitoja. Olen kova tekemään töitä, mutta kova myös laiskottelemaan. Kun ei ole ollut mitään tarkasti määriteltyä työaikaa ja paikkaa työn tekemiselle, työt ovat helpommin siirtyneet syrjään odottamaan ja olen ruvennut tekemään jotain aivan muuta, mistä saa sillä hetkellä iloa. Tällainen töiden pakoilu on ärsyttänyt itseäni ja sen aiheuttama aikaansaamattomuus turhauttanut. Kirjassa kokeneemmat yksityisyrittäjät onneksi osasivat antaa tähän hyvän työkalun ja appelsiini-ajattelumallin, jota rupean ehdottomasti toteuttamaan omassa arjessani.

Kirjassa vertauskuva työn näkemisestä appelsiinina kolahti. Työpäivä alkaa appelsiinin kuorimisella, jonka jälkeen siirrytään hedelmän pilkkomiseen ja siitä palojen syömiseen, yksi kerrallaan. Näin saadaan appelsiinin alla oleva lautanen tyhjäksi, joka kuvastaa työpäivän loppumista. Appelsiinin syömisen vaiheissa on taukojen pitäminen sallittua ja suositeltavaa, varsinkin eri työtehtäviin siirtymisten välissä. Suunnittelua muutenkin korostetaan kirjassa paljon. Olen itsekin todennut, että suunnittelematta päivän tekemisiä saa paljon vähemmän aikaan kuin tehtävien ajoittamisella ja päivän suunnittelulla. Toki suunnitelmien täytyy olla realistisia ja tilanteen mukaan muovautuvia, mutta jo se aika, minkä otat työn organisoinnin miettimiselle vie asioita eteenpäin enemmän kuin lennosta tehtäviin tarttuminen. Kirjan yrittäjät molemmat korostavat suunnittelun tärkeyttä ja kaiken työn aloittamista suunnittelemisella. Ensin tämä ajatus kuulosti omaan päähän tyhmältä- Tiimiakatemialla varsinkin kun usein tuli aivan liikaa aikaa käytettyä suunnittelemiseen eikä itse tekemiseen. Mutta kirjan lukemisen jälkeen olen kiinnittänyt huomiota omiin suunnittelemattomiin päiviin, kuinka ne lipuvat kaikenlaisen turhan tekemiseen niin helposti ja kuinka suuri ero niillä päivillä on aikaansaamisen suhteen, mitkä olen etukäteen suunnitellut ja aikatauluttanut- edes jotenkuten. Joten tähän kiinnitän jatkossakin huomiota.

Missä se toiminimi sitten oikein luuhaa? Kirjaa aloittaessani olin maani myynyt työnhakija, ja kirjan viimeisiä sivuja kuunnellessa äänikirjana olin pudottamassa toiminimen perustamispapereita postiluukkuun. Sivujen aikana on tapahtunut monta asiaa ja elämä näyttänyt käsittämättömän taitonsa yllättää mitä huonoimmallakin hetkellä. Tätä esseetä kirjoittaessa olen Y-tunnuksellinen toiminimiyrittäjä, joka tekee kahta eri unelmaduuniaan ruoka-alan start upissa ja tapahtumatuotantoyhdistyksessä. Tulevaisuus näyttäköön mitä unelmaduuneja vielä löydän ja päädyn tekemään tämän kokemuksen herättelemänä!

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!