Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö
VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

 

Ihmisten väliset vuorovaikutussuhteet ovat kiehtoneet minua aina. Miksi jo ala-asteen liikuntatunneilla juuri ne tietyt tyypit päätyivät aina joukkueen kapteeneiksi, tai miksi joillekin on niin luonnollista lähteä johtamaan ryhmätehtävää vaikka lukiossa?

En ole itse ollut koskaan varsinainen ’’päällepäsmäri’’, vaan enemmänkin ujo, empaattinen ja herkkä muiden tuntemuksille. Välillä vähän liiankin. Erityisesti nuorempana olin todella ujo tuntemattomia kohtaan, enkä uskaltanut sanoa omia ajatuksiani tai mielipiteitäni. Tuntui, että jäin aina muiden jalkoihin. Minulle oli opetettu kotona, että oli hyvä olla kiltti ja hiljaa. Silloin on helppo tulla kiusatuksi. Aikuisiällä erityisesti se harmitti, että ajatukseni olisivat voineet viedä esimerkiksi projektit paljon nopeammin loppuun asti. En saanut tunnelukkojeni takia sanaakaan ulos, vaikka minullakin oli järkeviä, johtavia ajatuksia. Jotenkin olin aina kuvittellut, että johtaja on aina äänekäs, yleensä miespuolinen päällepäsmäri, joka jyrää muiden mielipiteet varjoonsa. Minulle oli elämän myötä jäänyt kuva, että sellainen on hyvä johtaja. Ryhmätyöskentelyssä vallitsivat viidakon lait, eivätkä empaattiset ja herkät ihmiset pärjänneet eloonjäämistaistelussa. Ääni ja kärkkäys on valtaa.

Onneksi tämä mielikuva on päässyt karisemaan Tiimiakatemialla oppimisen myötä. Ennen Tiimiakatemiaa kuvittelin, etten voisi ikinä olla johtaja. Olen kaikkea sitä vastaan, mitä stereotyyppinen johtaja on: nuori ja empaattinen naispuolinen henkilö. ’’En ole mikään toisille karjuva ja turhia sääntöjä lateleva armeijaukko’’, ajattelin.

Nyt reilun vuoden jälkeen olen huomannut, että perinteinen ja stereotyyppinen johtamistyyli ei pärjää nykypäivän tiimityöskentelyssä. Erityisesti juuri sillä empatialla ja herkkyydellä on vahva rooli siihen, miten johtaja onnistuu. Nykypäivänä erityisesti milleniaali-ikäiset ovat hyvin itsetietoisia ja tarkkoja siitä, miltä heistä tuntuu. Siksi on tärkeää, että osaa lukea toisia ihmisiä ja toimia yksilötasolla. Olen alkanut ymmärtää, että ne asiat, mitä olen pitänyt heikkouksina, voivatkin olla vahvuuksiani. Minulla on toki paljon kehitettävää, mitä tulee rohkeuteen ilmaista itseäni, ja ottaa ohjat käsiini yhä useammin. Mielikuva itsestäni ’’ei-johtajatyyppinä’’ oli ollut vahva niin pitkään, että siitä on oikeasti ollut vaikea päästää irti. Kun yhteiskunta on koko ikäni toitottanut samaa kuvaa siitä, millainen on oikea johtaja, on aika laittaa kuulokkeet korville ja alkaa tekemään omaa johtamisen sinfoniaani.

”Suurmiesmalli”

Muistan joskus kuulleeni Tiimiakatemialla hauskan lentävän lauseen tiimiliiderin valintaan liittyen. Ensimmäiseksi tiimiliideriksi valitaan yleensä vanhin tai pisin, armeijan käynyt ja yleensä miespuolinen henkilö. Kaikki nämä ovat johtajuuteen liittyviä stereotypioita. Niin taisi käydä meidänkin tiimissämme.

Kirjassa puhutaan paljon ’’Suurmiesmallista’’, kun katsotaan johtamisen historiaan. Kautta aikain niin satukirjoissa kuin historiankirjoissa on puhuttu suurmiehistä, kuten Aleksanteri Suuresta, Abraham Lincolnista, Julius Caesarista ja niin edelleen.

’’Vuonna 2004 ilmestyneessä kirjassaan Managers not MBA’s Henry Mintzberg esittää, että tämä määritelmä on myrkyttänyt johtamiseen liittyvää ajattelua ja käytäntöä lähes koko viime vuosisadan ajan. Erityisesti se kaikuu Frederick Taylorin (1911) tieteellistä liikkeenjohtoa käsittelevissä vaikutusvaltaisissa testeissä samoin kuin Douglas McGregorin (1960) huimiossa, jonka mukaan liikkeenjohdon teoriaa ohjaa usko johtajien sisäsyntyisesti ylivoimaisiin kykyihin ja motivaatioihin.’’

Ei siis ole ihmekään, että moni meistä pelkää astua johtajan saappaisiin, ja ottaa vastuuta. Jos ei koe olevansa johtaja, on sitä roolia vaikea ottaa. Kirja valaisi hyvin, miksi johtaminen on tuntunut vaikealta asialta omaksua. Kaikki ongelmat ovatkin oman pääni sisällä.

”Ei minä, vaan me”

Vanha suurmiesmalli kulkee käsi kädessä diktaattorimaisen ajattelun kanssa.

Voisi kuvitella, että vuonna 2018 diktaattorimainen ajattelutapa ei ole pohja hyvälle johtamiselle. Yksi tärkeimmistä kulmakivistä johtajan onnistumiselle on yhteenkuuluvuuden tunteen luominen. Meidän tavoitteet, ei minun tavoitteet. On oleellista, että johtajan käyttäytyminen kuvastaa johdettavan ryhmän luonnetta ja arvoja.

’’Ollakseen johtaja, henkilön pitää osoittaa puhuvansa sen puolesta, mikä ’’meille’’ on olennaista, ei ’’minun’’ (saati ’’heidän’’) puolesta. Jos johtamisessa sivuutetaan tämä, ei johtaminen ole lainkaan oikeaa johtamista.’’

Mitä sitten on oikea johtaminen?

’’Mielestämme johtaminen ei ole sitä, että ihmiset saadaan tekemään jotakin. Se on sitä, että heidät saadaan haluamaan tiettyjen asioiden tekemistä. Näin ajatellen johtaminen on uskomusten, toiveiden ja tavoitteiden luomista.’’

Kirjan hieno tiivistys sai minut haukkomaan happea. Se herätti minussa paljon ajatuksia. Olen kohdannut elämäni varrella todella paljon erilaisia tilanteita, jossa minua on johdettu tavalla tai toisella.

Mieleeni ovat jääneet erityisen vahvasti ne kerrat, kun johtaminen on ollut epämiellyttävää ja lannistavaa. Johtaminen omassa tiimissäni on toiminut pääasiassa sääntöjen ja rangaistusten muodossa, hyvin tuloskeskeisesti. Koko ryhmä ei ole uskaltanut ottaa kantaa esimerkiksi tavoitteiden asettamiseen, joten aitoa sitoutumista tavoitteisiin ei ole tapahtunut. Myös syyllistäminen ja sosiaalinen paine ovat lannistaneet ilmapiiriä, vaikka kaikki eivät sitä ääneen uskalla sanoa. Sitten aloin muistelemaan niitä kertoja, joissa kepin sijaan on käytetty porkkanaa. Esimerkiksi urheiluharrastuksien parissa valmentaja on harjoitusten johtaja. Valmentaja päättää treeniohjelman agendan, ja ohjaa urheilijan läpi harjoitusten. Miten valmentaja saa urheilijan antamaan kaikkensa, ja juoksemaan itsensä maitohapoille asti?

Motivoimalla.

Oma valmentajani kannustaa, motivoi sekä antaa rehellistä, suoraa palautetta. Vaikka palaute on suoraa, tiedän kyllä, että valmentaja ajattelee parastani. Positiivinen ilmapiiri ei sisällä jännitteitä, ja on helppo toimia ilman turhia pelkoja. On helppo keskittyä olennaiseen. Valmentaja saa minut juoksemaan itseni vaikka henkihieveriin, ja vielä ajattelemaan niin, että haluan tehdä niin itse. Mielestäni sellaista johtamisen pitäisi olla. Työ -ja urheilumaailma ovat yllättävän lähellä toisiaan.

Uusi johtamisen psykologia oli hyvin herättelevä kirja. Oli valaisevaa lukea, ettei ole tiettyä ihmistyyppiä, ylivoimaista lajia, joka on ylitse muiden johtajuuden pelikentillä.