Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Valonöörit

Kirjoitettu 18.05.20
Esseen kirjoittaja: Eetu Laakkonen
Kirjapisteet: 2
Kirja: Valonöörit
Kirjan kirjoittaja: Frank Martela
Kategoriat: 1. Oppiminen, 8. Henkinen kasvu

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Valonöörit

 

Koronaepidemia jyllää, Clevera on siirtynyt etätöiden pariin ja allekirjoittanut löytänyt itsensä riskiryhmäläisenä eristyksestä. Tilanne on uusi ja ekstrovertille erityisen haastava, mutta hyvin nopeasti huomasin myös kadottaneeni motivaation tekemiseen. Etäpalaverit tuntuvat puuduttavilta ja työnteko jää tehottomaksi, aiheuttaen stressiä, vaikka samaan aikaan huomasin kyseleväni itseltäni, että miksi edes yrittää tehdä mitään. Eristyksen alkaessa olin onnekseni napannut lainaan Valonöörit kirjan, en siksi että se olisi minua suuresti sillä hetkellä kiinnostanut lukea, vaan siksi että tiesin tarvitsevani jotain luettavaa kotiini eristyksen ajaksi. Motivaation kanssa painiessa tuntui, että sisäisen motivaation käsikirja voisikin tulla juuri nyt tarpeeseen.

 

Motivaatio: sisäistä tai ulkoista

Lopputuloksen kannalta ei välttämättä ole oleellista, onko tekemisen motivaatio sisäistä vai ulkoista. Ihmisen hyvinvoinnin kannalta on kuitenkin tärkeää tiedostaa, kummasta motivaatiosta on kyse. Kun motivaatio on sisäistä, ei tekeminen tunnu niin vaativalle ja voi olla merkittävästi palkitsevampaa, tekeehän sen lähinnä siksi että haluaa. Ulkoinen motivaattori, kuten raha, ovat toki usein tehokkaista mutta pidemmän päälle koen, että ulkoinen motivaatio kokee inflaation valitettavan nopeasti.

Ulkoinen motivaatio voi pahimmillaan myös tukahduttaa sisäisen motivaation. Jos kutoo villasukkia omaksi ilokseen, tulevat ne valmiiksi kuin itsestään. Kun kutoja kuitenkin keksii, että näitähän voisi tehdä pientä korvausta vastaan ja tutuilta alkaakin tilauksia satelemaan, kadottaa helposti sen tunteen miksi niitä sukkia alkoi alun perin tekemään. Toisaalta taas ulkoinen motivaatio voi parhaimmillaan tukea sisäistä motivaatiota. Eräs työkaverini sai ensimmäisen lapsena ja tämä tapahtuma muutti selvästi hänen sisäisen motivaationsa syitä. Hän halusi pystyä tarjoamaan lapselleen kaiken, mitä hän ikinä tulisi tarvitsemaan. Kuten arvata saattaa, myyntityössä ulkoisena motivaationa toimiva raha oli hänen kohdallaan erittäin tehokas motivaattori, koska se tuki hänen omaa sisäistä motivaatiotaan.

Mikä minua itseäni siis motivoi? Pohdin kirjaa lukiessani paljon motivaatiota kokonaisuutena, mutta en oikeastaan osannut pukea sanoiksi mistä minä itse saan motivaatiota. Pitkään myynnin parissa työskennelleenä raha tuntuisi luontevalle motivaatiolle, mutta olen ymmärtänyt, etten ole suuremmin välittänyt rahasta. Ainakaan niin paljoa, että se minua tehokkaasti motivoisi itsessään. Toisaalta ilman tuota ulkoista motivaatiota, voi moni asia tuntua turhauttavalle. Oivalsin kuitenkin, että en ole suoranaisesti tehnyt yhtään projektia Cleveran kanssa vain saadakseni rahaa, vaan päästäkseni kokeilemaan uutta, kehittämään itseäni ja oppimaan. Ehkä juuri noista asioista minun sisäinen motivaationi tällä hetkellä rakentuu.

 

Aktiivinen vai passiivinen

Psykologisia perustarpeita käsitellessä Martela pureutuu hieman ajatukseen siitä, onko ihminen pohjimmiltaan passiivinen vai aktiivinen. Voidakseen toimia kirjassa esitettyjen neljän perustarpeen, eli läheisyyden, hyvän tekemisen, kyvykkyyden ja vapaaehtoisuuden täyttämiseksi, pitäisi olla itseohjautuva ja aktiivinen. Kuitenkin suuri osa ihmisistä jää mieluummin tuijottamaan Netflix maratonia, kun etsisi aktiivisesti keinoja täyttää nuo perustarpeet. Lapset toisaalta hakeutuvat jatkuvasti uusien pelien ja leikkien pariin, täyttäen jokaisen hereillä vietetyn hetken toiminnalla. Milloin kadotamme tämän luontaisen uteliaisuuden ja alamme hakeutua makoilemaan toimettomana? Oikeastaan koko järjestelmä onkin rakennettu siten, että ihmisten tulisi totella sääntöjä ja mahduttaa itsensä ennalta määrättyyn muottiin. Aamulla ylös, päivä töitä ja keräämään voimia seuraavan työvuoron tai koulupäin koitoksiin.

Itse olen aina pyrkinyt uimaan järjestelmässä vastavirtaan, ruokkinut sisäistä anarkistiani ja pyrkinyt tekemään sitä, mitä itse haluan. Onko järjestelmä siis lopulta lannistanut minut, joutuessani etsimään kadonnutta motivaatiotani? Ehkä asia ei kuitenkaan ole näin mustavalkoinen, eikä siihen todennäköisesti näistä itseapuoppaista löydy vastausta. Korjatessani tyynyä parempaan asentoon Netflixin käynnistäessä automaattisesti seuraavan jakson, on helppo paeta todellisuutta, unohtaa hetkeksi vastuu ja vaikeudet.

En varmasti ole lopullisesti menettänyt haluani kehittyä, oppia uutta tai haastaa itseäni. On kuitenkin ymmärrettävä ympärillä vallitsevan tilanteen realiteetit ja oltava itselleen armollinen. Olosuhteet ovat muuttuneet nopeasti ja uuteen mukautuminen ottaa joskus aikansa. Suhtautuminen epävarmuuteen ja pelko omasta terveydestä toimii lamauttavana voimana, vaikkei sitä suoraan ymmärtäisikään. Ehkä se Maslowin tarvehierarkia ei aivan tuulesta temmattu ole, vaikka Martelan mukaan perustarpeet kovin erilaiset ovatkin.

Kuulun perussairauteni myötä vahvasti riskiryhmään, mutta tätä esseetä kirjoittaessani ymmärsin, etten ole suostunut käsittelemään asiaa oikeastaan lainkaan. On ollut helpompaa lamaantua, puskea pelot ja ikävät asiat taka-alalle. Vasta nyt, kun tilanteen todella tiedostaa, on mahdollista käsitellä omat tunteet. Kun tunnistaa mikä lamaantumisen aiheuttaa, on mahdollista ylittää itsensä ja tekemisen halu palautuu ryminällä.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!