Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Voiko tunteisiin vaikuttaa?

Kirjoitettu 26.05.16
Esseen kirjoittaja: Claudia Kalin
Kirjapisteet: 3
Kirja: Vaikuta tunteisiin
Kirjan kirjoittaja: Jarkko Rantanen
Kategoriat: 8. Henkinen kasvu, 8.3. Havahtuminen - ihmisenä kehittyminen

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Tiimiakatemian arki ja oma tiimi herättää monenlaisia tunteita joka ikinen päivä. Ja aina en todellakaan tiedä, mitä niille pitäisi tehdä ja miten käsitellä.  Varsinkaan kun kyse on jostain toisesta kuin itsestäni. Siitäkin huolimatta, että koen tunnetaitojeni olevan aika hyvät. Tämä kirja antaa ohjeita niin omien tunteiden, toisten tunteiden kuin jopa kokonaisen organisaation tunteiden hallintaan. Ohjeet olivat loppujen lopuksi aika helppoja ja jopa itsestäänselviä. Se myös samalla tarkoittaa, että niitä on helppo alkaa käyttää.

 

Omat tunteet

Olen aina ollut aika hyvä empatia- ja sosiaalisilta taidoiltani, mutta samalla omat tunteet saattoivat jäädä vähän sivuun. Tilanne on kyllä lähestulkoon korjautunut Tiimiakatemian aikana, sillä täällä olen opetellut puhumaan ääneen myös tunteistani. Kuitenkin omissa taidoissa on aina kehitettävää ja kirjassa olikin aika osuvia kohtia minulle.

Ennen minulla oli tapana suorastaan tukahduttaa omat tunteeni, tai ainakaan en tuonut niitä esille. Mutta kuten kirjakin sanoo, se on erittäin huono tapa. Se ei ratkaise mitään ja on suorastaan haitaksi terveydelle. Monesti silloin tuntuikin, että halkean kohta kaikista niistä tunteista, jotka patosin sisälleni samalla kun kuuntelin ja autoin kavereitani. Varsinkin töissä monet saattavat peitellä tunteitaan, mutta ei sitä pitäisi tehdä missään. Kun sain tarpeeksi monta kertaa palautetta siitä, että minunkin ajatukset halutaan tietää ja kun mielipidettäni kysyttiin tarpeeksi useasti, huomaan nyt, että olen kehittynyt huomattavasti. Toisten palautteiden kanssa samaan aikaan huomasin ehkä itse, etten voi vaikuttaa mihinkään asiaan tiimissä, ellen kerro tunteistani tai ajatuksistani.
Tässä asiassa voisi edelleen kuitenkin myös kehittyä. Varsinkin nyt kun tiimin tilanne on ollut aika haastava Etelä-Afrikasta paluun jälkeen. Meistä kukaan ei oikein enää jaksanut ja oikeastaan jokainen vain yritti päästä tilanteesta koko ajan pois. Vieläkään kaikkea mahdollista ei ole käsitelty, mutta on tilanne hieman parantunut. Itsellä se lukko ehkä aukesi viimeistään kehityskeskustelussa, kun pääsi kertomaan omista tuntemuksista. Olin huolella lakaissut ne maton alle, sillä tuntui ettei ole jaksamista. Tai ehkä sen itsekin tietää, että sitten kun asioista puhuu, on seuraava askel tehdä jotain. Pelkästä länkytyksestä ei ole mitään hyötyä.

Kirjassa yhtenä tunteiden käsittelykeinona arvioitiin vuodatusta, josta voin tunnistaa itseni aika hyvin. Kevään pahimpina hetkinä en muuta tehnytkään kuin jauhoin kaikista huonoista asioista Matleenan tai Miian kanssa. Ja tunnetustihan ei se mihinkään johtanut. Jossain vaiheessa sitten Miian kanssa päätettiin, että ei saa jauhaa, muuta kuin ratkaisukeskeisesti. Puhe väheni muuten huomattavasti.. Ja olo keveni.

Vuodatuksen lisäksi minulla on usein tapana murehtia asioita. Kirjassa termi tälle on märehtiminen. Saatan joskus vain velloa tunteessa ja suorastaan kaivaa lisää murehdittavaa jostain. Kirjassa neuvottiin kokeilemaan ’huolihetkeä’, hetkeä jolloin antaa itselleen luvan murehtia. Mutta pointtina on, että se hetki kestää rajatun ajan, esim. puolituntia. Sen jälkeen takaisin ylös ja toimintaa! Täytyy kokeilla!

Muutamaankin kertaan olen yrittänyt taistella negatiivisia tunteita vastaan yltiöpositiivisuudella. Joku ehkä muistaakin eräistä treeneistä kun mainostettiin Miian kanssa, että meillä on meneillään positiivisuusviikko. Kirjassa positiivista ajattelua kuitenkin kritisoidaan: ”Positiivinen ajattelu on yksi versio tunteiden tukahduttamisesta.” Olen ehkä aavistuksen eri mieltä. Meille toimi tehokuurina tuo pari viikkoa kun puhuimme vain positiivisia juttuja, ja vaikutus oli alkukankeuden jälkeen huima. Mutta ehkä se vaati loppujen lopuksi sitä, mistä kirjassakin sitten puhutaan eli aitous. Pitää ajatella positiivisesti niin hyvistä kuin huonoistakin tunteista; hyväksyä ne kaikki. Ja toisaalla kirjassa viitataan samaan aiheeseen ja kerrotaan mahtava oivallus: ”Kun kiinnität huomiosi tunteisiin hyväksyvällä ja ymmärtävällä tavalla, negatiiviset ja positiiviset tunteet reagoivat päinvastaisella tavalla: negatiiviset tunteet lievenevät ja positiiviset tunteet vahvistuvat!” Ou jee, aika huikeaa. Mindfulnessista paljon puhutaan ja kyllä siinä paljon perääkin on. Olen tietoisesti opetellut tunnistamaan mistä huono tuuleni kulloinkin johtuu. Kun kuljen päivää tarpeeksi pitkälle taaksepäin, löydän hetken josta tunne sai alkunsa. Käsittelen sen asian ja sitten pystyn yleensä siirtymään eteenpäin. Tulee aika voimakas olo aina kun onnistun tuon tekemään! Samalla tulee käytettyä muuten yhtä kirjan neuvoa tunteiden käsittelyyn: tunteiden nimeäminen. Monestihan on vain jotenkin paha olo, mutta kun tajuaa, mistä tunteesta on kyse, voi sitä myös käsitellä.

Asia, josta olen saanut tiimiläisiltäni palautetta, on turhautumiseni.  Ja olen sitä itsekin hokenut, että turhaudun nykyään aika herkästi. Kai se on kaikuja siitä, että on tottunut toimimaan aika yksikkönä, kun taas nyt tiimissä toimiessa ei voi edetä vain oman pään mukaan. Kirja kuvantaa selkeästi, että turhautuminen johtuu siitä, että todellisuus ja oma tahtotila eivät kohtaa ja sen lisäksi oma panostus asian muuttumiseen ei tuotakaan tulosta. Ja mitäpä kirja neuvoo: joko tekemään asialle jotain tai hyväksyä tunne. Treeneissä kun turhautuminen iskee, pitäisi varmaan muistaa ihan vain dialogin perusperiaatteet ja kuunnella toisia. Joskus saatan vain kuunnella vastatakseni kun pitäisi kuunnella kuullakseni. (Mahtava sanonta bongattu muuten Dimangian palautetreeneistä!) Kirja tarjoaa myös simppelin hyväksymisen lisäksi pari muutakin ohjetta, kuten tauon pitäminen ja perspektiivin ottaminen. Puuh, täytyy vaan hengitellä sisään ja ulos seuraavalla kerralla.. 😉
Perspektiivin ottaminen eli se, että miettii miltä asia tuntuu/vaikuttaa vaikka vuoden päästä, toimii minulla muuten jännittämisessä ja huolienkin käsittelyssä.

Peloista olen kirjoittanut ennenkin, mutta jotenkin tässä kirjassa oli vielä ohje, joka kolahti. Useinhan kun kertoo, että jokin pelottaa, moni kysyy, että mikä on pahinta mitä voisi tapahtua, ja sitten se oletus yritetään tehdä tyhjäksi. Mutta kirja neuvookin sata kertaa paremmin:

  1. Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua.
  2. Hyväksy, että pahin vaihtoehto tapahtuu.
  3. Ala rakentaa toimintavaihtoehtoja pahimman vaihtoehdon toteutuessa.

Siis näinhän sen pitäisi mennä! Yleensä jäädään vain aina junnaamaan tuohon ensimmäiseen kohtaan ja lohduttajat ympärillä sanovat: eihän se noin tule menemään, älä huoli, hyvin se menee! jne.. Mutta tuo ylläoleva suhtautumistapa on huomattavan maalaisjärkinen ja jälleen kerran hyväksytään tunne.

 

Toisten tunteet

Miten voi käsitellä toisten tunteita? Omasta kokemuksesta tämä pohjautuu paljolti ns. hiljaiseen tietoon ja intuitioon. Itse huomaan joitakin pieniä asioita toisen olemuksessa ja olen opetellut sitten kysymään niiden pohjalta toisen olotilasta. Aikaisemmin olen vain sivuuttanut selvät merkit huonotuulisuudesta ja ajatellut, että ihminen sanoo, kun siltä tuntuu. Mutta nykyään yritän kannustaa tiimiläisiä sanomaan ajatuksensa ääneen. Tällä hetkellä tämä toimii ehkä parhaiten Matleenan kohdalla johtuen siitä, että hänet tunnen parhaiten, joten hänelle voin myös sanoa asioita suoraan helpoiten. Pikkuhiljaa yritän laajentaa tätä kaikkiin driimiläisiin.

Kirjan parhaat neuvot siihen miten herätellä toisten positiivisia tunteita voi tiivistää kolmeen tuttuun sanaan: kiitos, anteeksi ja kehu. Sanojen kiitos ja anteeksi merkitys saattaa joskus unohtua, mutta niissä todella on voimaa ja kirjassa ne on vielä nostettu uudelle tasolle: jymykiitos ja jymypahoittelu.

Vilpitön kiittely on kyllä tehokasta varsinkin Suomessa kun joka välissä ei ole totuttu sanomaan thanks, please tms. Jymykiitoksessa pitää pelkän kiitoksen lisäksi kuvailla konkreettisesti miten toisesta on ollut apua tai miten hän on toiminut hienosti ja miten se on vaikuttanut minuun. Täytyy myöntää, että on vähän oudostuttava ajatus kiitellä noin vuolaasti, mutta kai se olisi kokeiltava, sillä kyllähän sen itsekin tietää kuinka paljon boostia saa kun joku vilpittömästi kiittää.

Tämä jymypahoittelu sitten on vielä vaikeampi pala minulle. Moni ei ehkä tiedä, mutta olen pohjimmiltani aika ylpeä ihminen. Minulle on pienestä pitäen ollut vaikeaa pyytää anteeksi tai myöntää olevani väärässä. Saati sitten jos pitäisi jymypahoitella eli: kertoo kuinka paljon tuskaa tietää aiheuttaneensa, kertoo miten pahoillaan on ja lupaa olla tekemättä sitä enää koskaan. Tällainen nöyryys vaatisi minulta aika paljon. Toisaalta en myöskään onneksi ole ollut tiimissä vielä sellaisessa tilanteessa, että olisin mokannut jymypahoittelun suuruisesti. Ja toivottavasti en joudukaan, mutta ylipäätään anteeksipyytäminen ja pahoittelu pitäisivät olla hallussa kaikilla.

Sitten vielä se kehu. Kirjassa oli mielenkiintoinen tarina huonosta siivoojasta, jota pomo alkoi kehua systemaattisesti jokaisesta minimaalisestakin asiasta, jonka tämä teki hyvin tai oikein. Lopputuloksena oli erinomainen siivooja. Usein meidän tiimissä ja varmasti muillakin nähdään kaikki epäkohdat ensin. Onnistumiset ohitetaan ajatuksella: niin sen pitikin mennä. On sitä jossain vaiheessa heitetty ilmoille ajatusta, että voitaisiinko keskittyä hyviin puoliin, mutta moni ehkä näkee sen niin, että silloin huonot yritetään sivuuttaa. Mutta eikö tätä voisi edes kokeilla? Minusta aivan ihana idea ja uskon sen toimivuuteen. Sillä kun ihminen tuntee arvostusta, se tuntuu ja näkyy heti. Ja sitä kautta vaikuttaa kaikkeen toimintaan. Meillä esimerkiksi Teemun jatkuva pommiin nukkuminen on herättänyt keskustelua. Entä jos alkaisimmekin suuntaamaan huomion muualle, kaikkiin niihin pieniin arjen onnistumisiin?

Itselleni toisten tunteiden kohtaamisessa pahin on toisen ihmisen suuttuminen tai raivoaminen, vaikkei se kohdistuisi minuun. Niissä tilanteissa vain jäädyn ja olen hiljaa. Kirja ei heittänyt tähän tilanteeseen mitään maailmaa mullistavaa vinkkiä, mutta luulen, että toisaalta hiljaisuuteni toimii. Ainakaan en lähde provosoituneena tilanteeseen mukaan ja ala paisuttamaan asiaa. Eräs ohjekaava kuitenkin ristiriitatilanteisiin löytyy:

  1. Tunnista eri osapuolten tunteet ja tahtotilat niiden takana.
  2. Nosta kissa pöydälle.
  3. Etsitään ratkaisu.

Jos jotain Driimi ei noudata missään asiassa, niin kohtaa kaksi. Ja siihen käytän tekosyynä sitä, että olemme olleet niin eripuolilla maailmaa koko kevään, että on jälleen odotettu sitä hetkeä, että kaikki olisivat paikalla keskustelemassa asiasta. Tosin sen verran plussaa on annettava, että vaikka viime viikon treeneistä puuttui paljon ihmisiä, pääsimme silti keskustelemaan meitä pitkään vaivanneesta asiasta ja lisäksi etenimme ratkaisukeskeisesti. (Ja kaiken huipuksi englanniksi!) Siitä kyllä pisteet Aleksille, joka saattaa usein olla hiljainen ja taka-alalle vetäytyvä, mutta joka nyt nosti koko asian esiin. Niiden treenien jälkeen oli pitkästä aikaa valoisa olo, vaikka aiheet eivät olleet helpoimmasta päästä.

 

Koko tiimin ilmapiiri

Kirjan alussa määritellään, mitä kaikki ihmiset haluavat tuntea. Kaikkiaan seitsemän lueteltua tarvetta olivat kaikki tärkeitä, mutta erityisesti kaksi pomppasi esiin kun ajattelee työyhteisöä. Kaikki haluavat tuntea olevansa arvostettuja sekä tulla kohdelluiksi reilusti. Simppeleitä, mutta todella tärkeitä ottaa huomioon arjen keskellä. Varsinkin tiimissä olisi tärkeää, että kohtelemme kaikkia tasapuolisesti ja siihen varmasti pyrimmekin. Monesti tosin huomaa, että joku saa anteeksi jotain puutteita, olemalla jossain toisessa asiassa todella hyvä/tunnollinen. Niinhän se fiksusti menee, mutta silloin joudutaan ehkä joskus vähän tasapainoilemaan tämän reiluuskysymyksen kanssa.

Mitä minä kaipaisin työilmapiiriltämme, olisi positiiviset tunteet ja voimaannuttava fiilis. Kaikki meistä tytöistä haikailee sitä, kun Kapkaupungissa tulimme aamuisin työpaikallemme ja meitä tervehdittiin iloisesti ja aurinkoisesti. Ja päivän aikana saattoi saada kiitosta itsestä ihan mitättömiltä tuntuvista asioista. (En nyt erittele kuinka iso osa tuosta fiiliksestä tuli auringosta ja kulttuurieroista..) Täällä kun tulen toimistolle minua ovat vastassa tyhjä toimisto ja muutama väsynyt driimiläinen ja loput ovat myöhässä. Ihan hitusen laitan toivoa siihen, että tilanne paranee kun syksyllä muutamme parempiin tiloihin. Mutta kuitenkin voisi miettiä, miksi meillä toimistolle saapuessa on olo kun tulisi aavekaupunkiin tai pakkotyölaitokseen. Ja siellä sitten pitäisi innostuneesti tehdä töitä. Kai tämäkin liike lähtee itsestä, ja sehän tässä on rankinta.

Usein kuulee, että ihmisiä ärsyttää kun toimisto on kuin lastentarha. Ymmärrä pointin kun joku yrittää keskittyä, mutta meidän Driimi voisi käyttää kyllä vähän enemmän naurua arjessa. Me ei koskaan olla oltu tiiminä se hulluin heittäytyjä vaan ennemminkin sivistynyt sivustaseuraaja. Lisää hulluttelua kehiin!

Lisäksi ilmapiiriimme vaikuttaa paljon sanat, joita käytämme. Minua on jo pidemmän aikaa itseasiassa kiinnostanut tutkia esimerkiksi treeneissä käytettäviä sanoja, positiivisuutta ja negatiivisuutta. Josko vihdoin ja viimein ottaisin tämän työstön alle? Ei nimittäin mikään ihme, että työilmapiiri ei inspiroi jos arkemme sanat ovat: myöhässä, en jaksa, onko pakko ja tyhmä ajatus.

Kirjassa kerrottiin myös hienosta termistä ’sumuonnellisuus’. Eli millaiset asiat tekevät onnelliseksi pitkällä aikavälillä, aivan kuten sumu kastelee pitkällä aikavälillä? Jotenkin tuli mieleen, että tiimin kanssa touhuaminen on vähän tällaista. Arjessa murheenkryyni, jota ei osaa arvostaa, mutta jos katson taaksepäin, muistan ne parhaat ja hyvät hetket ja ne todella tekevät minut onnelliseksi.

 

Tagit: , , ,

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!