Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Ystäväni Tiimiakatemia

Kirjoitettu 02.04.18
Esseen kirjoittaja: Salla Kankaanpää
Kirjapisteet: 2
Kirja: Ystäväni Tiimiakatemia
Kirjan kirjoittaja: Iiris Nokka, Oona Tynkkynen, Sara Savolin
Kategoriat: 2. Yhteisöllisyys, 2.2. Tiimityön taidot ja työkalut, 3.2. Yrittäjän taidot ja työkalut

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Ensinnäkin haluan antaa aplodit kirjan kirjoittajille Iiris Nokalle, Sara Savolinille ja Oona Tynkkyselle. Ihan supersiistiä, että olette jättäneet jäljen tähän maailmaan kirjan muodossa!

Ystäväni Tiimiakatemia on mielestäni koottu kekseliäästi. Kirjaan on haastateltu melkoinen määrä alumneja, ja olipa joukossa muutama talossa vielä vaikuttavakin tiimiyrittäjä. En tiedä, kuka ajatuksen kirjan muodosta on saanut, mutta se on nerokas. Kaikkia kuitenkin kiinnostaa ihmiset ja tarinat. Historian havina muuttuu todellisemmaksi kun kerronta saa kasvot. Onhan noista joistain jutuista kuullut valmentajilta, mutta selväähän se on, että  vuosien saatossa jutut monesti saavat pintaansa hieman värikynää.

Kirja on viihdyttävää luettavaa, vaikka toisinaan huomaan tavaavani uudestaan, mihin kysymykseen haastateltava taas vastasikaan. Liekkö johtui siitä, että luin kirjaa perjantai-iltana junassa vai siitä, että iät ja ajat Tiimiakatemia on vetänyt puoleensa ihmisiä, joiden vastaukset lähtevät helposti rönsyilemään.

Kirjaa lukiessani tuli mieleen, että olisipa upeaa, jos Piippukadun uumenista löytyisi iso kirja, joka kattaisi jokaisen valmistuneen, kuvan, osuuskunnan ja vuosiluvun. Siinä olisi nostalgista tunnelmaa ja ennen valmistumista mukaan liitettäisiin Osuuskunta Mahtian kokoonpano joulukuussa 2019. Vielä parempi, jos isoa kirjaa päivitettäisiin niin, että organisaatiot ja puhelinnumerot olisivat julkisia ja ajan tasalla. Uskon, että hyöty olisi molemminpuolista ja yhteydenpito alumniverkostoon olisi huomattavasti aktiivisempaa, kuten joku kirjan sivuilla toivoikin. Uskon, että useat voisivat olla ihan mielissään, jos nykyiset tiimiyrittäjät välillä kysyisivät apua tai mielipidettä jo valmistuneelta. Ainakin, mitä itse on alumneihin (joskus ihan sattumaltakin) törmännyt, akatemiajutut ovat aina kovaa kamaa ja neuvoja kyllä viljellään vallan auliisti. Voisihan sieltä silloin tällöin irrota joku casekin.

Ystäväni Tiimiakatemia sai minut jälleen tuntemaan, miten onnekas olenkaan, kun olen osa tätä yhteisöä! Nämä kaikki ihmiset ovat tarponeet läpi samojen vaiheiden. Opetussuunnitelmat ja kurssit muuttuvat, mutta Tiimiakatemia ei. Se luottaa edelleen samoihin oppimismetodeihin kuin homman alkaessa joskus aikoinaan Rajakadulla. Edelleen ollaan dialogiringissä, vietetään Rakettipäiviä, Vahvareita, luetaan tuhottomasti kirjoja ja opitaan onnistumisista ja epäonnistumisista. Jatkuva mukavuusalueelta poistuminen kehittyääkseen on ehdotonta ja niin ovat myös tiimin kehitysvaiheet kaikkine haasteineen.

Useassa haastattelussa mainitaan ympärillä vallitseva kaaos, jonka olen itsekin tullut huomanneeksi. Sen hyväksyminen on vaatinut aikaa, enkä voi sanoa, että olisin vieläkään täysin sinut sen kanssa. Ainahan se yllättää ja ärsyttää. Sen huomasi heti aloitussyksynä. Kaikki oli uutta ja ihmeellistä, hirveästi kaikkia tapahtumia merkattiin kalenteriin ja todellisuudessa kukaan ei tiennyt mitä ne tarkoittaisivat tai mitä resursseja ne todellisuudessa vaatisivat. Olisiko pitänyt valmistautua jollain tavalla etukäteen? Eikä siinä alussa suinkaan se kaikki ollut, kaaosmaisuus toistuu kerta toisensa jälkeen. Esimerkiksi tässä viimeisimmässä hyväntekeväisyyskampanjassa oli pientä kaaoksenomaisuutta havaittavissa. Enkä halua tässä ketään nyt loukata. Tämä on oma kokemukseni ja sama kaava toistuu monessakin projektissa. Mielestäni alusta lähtien materiaalit olivat vajavaiset, aikataulu melko tiukka, toimeksianto sellaisenaan hyvin rajattu, samoin hinnoittelu. Tiimin kanssa ei aikataulutettu soitteluprojektia vaan tehtiin sitä ”silloin kun ehtii”. No jos soittelusta on kyse, niin kyllähän sitä lykätään aina eteenpäin. No, lopputuloshan on se, että koko konsepti on muuttanut nyt muotoaan. Pääasia on se, että asiakas saa hyödyn. Kaaoksen kruunaa yleensä se, miten valmiita ohjeita ei koskaan anneta valmentajien taholta. Miten nerokas tapa oppia!

Olipa projekti mikä tahansa, myös viestinnän puute aiheuttaa kaaosta. Sitä onkin syytä tutkiskella aina välillä ja keksiä keinoja sen parantamiseksi. Kaaos syntyy, kun joku unohtaa kertoa jotakin oleellista toiselle, kyse voi olla vain sivulauseesta, joka unohtuu. Sitten toinen onkin jo pudonnut kärryiltä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Omaa mieltäni ravisteleva asia on ollut aikataulujen eläminen. Kaikilla ajankäsitykset eivät ole yhtä tarkat tai ajankäyttö yksittäiseen juttuun yhtä rajallinen. Olen lyhyessä ajassa kehittynyt aika paljonkin tämän saralla. Olen oppinut sietämään ympärilläni vallitsevaa kaaosta. Kalenteri on täynnä, se ei siitä varmasti muuksi muutu, mutta oman asenteen voi muuttaa. Jos jotain asiaa ei saa hoidettua, niin sitten ei saa. Välillä täytyy vain lähteä seuraavaan paikkaan. En niin sanotusti enää revi stressiä ihan pienistä jutuista. Mielestäni juuri tämä kaaos opettaa tiimiyrittäjiä priorisoimaan asioita tärkeysjärjestykseen ja se on välttämätöntä työelämässäkin. Huomaan, että monet ovat kipuilleet tämän saman asian kanssa ensimmäisen akatemiavuoden aikana. Monta rautaa on tulessa samaan aikaan, ainoastaan sinä päätät, mikä on se tärkein juttu juuri tällä hetkellä.

Tässä Rakettipäivien jälkimainingeissa pohtiessani ajatuksia Ystäväni Tiimiakatemia -kirjasta nousee mieleen muutamia juttuja. Joku muisteli kirjassa, parhaan muiston olevan Kultamunaus -palkinto rakettipäivillä, toisella Saunaforum ja yksi kertoi kultaisimpana muistona fiiliksen, kun koko talo pakkautui busseihin yhteiselle reissulle lähdettäessä. Ymmärrän tuon nostalgian täysin! Meitä tiimiyrittäjiä on tällä hetkellä minimaalisen pieni määrä talossa (VAIN YKSI BUSSILLINEN RAKSOILLA!), silti aikaan saatiin kilpailua ja kähinää, mutta myös onnistumisen tunnetta ja aitoa onnellisuutta toisten puolesta. Vuosikausia kiertäneet palkinnot ovat aika hieno juttu ja niitä arvostetaan oikeasti. Oli se aika huippua, että Mahtia voitti kaksi palkintoa. Palkinnoista tuli itselle sellainen olo, että mitä tahansa me piiperretään, niin muutkin arvostavat sitä ja meidän yritteliäisyyttä. Pääasia, että piiperretään menemään, se on se jutun ydin.

Silloin, kun kavereita oli akatemialla ja itse en edes vielä ajatellut tulevani taloon, ihmetytti vähän se sisäsiittoisuus, joka mainittiinkin Ystäväni Tiimiakatemian akilleen kantapäänä tai ärsyttävänä juttuna. Porukka oli aavistuksen ylimielistä, toiset vain katosivat akatemiaporukkaan ja hirveästi hehkutettiin kaikkea akatemialla tapahtuvaa, mistä en ymmärtänyt yhtään mitään. Kyllä sen nyt ymmärränkin, tähän yhteisöön vain hurahtaa. Itsekin nyt ylpeänä sanon olevani Tiimiakatemialla sen sijaan, että olisin vain Rajiksella haalimassa opintopisteitä typerillä verkkokursseilla. Yhteisöllisyyden voimaa on vaikea selittää muille. Viimeksi, kun päädyin kierrättämään ulkomaalaisia vieraita, he ihmettelivät miten tämän ikäiset voivat ottaa niin paljon vastuuta omasta oppimisestaan. Heidän kokemustensa pohjalta yleisin Tiimiakatemian ikäryhmä on haasteellista pitää kurissa, kun kaikki vain juhlivat yöt läpeensä. He ihmettelivät, että eikö se tuota ongelmia meille? Yritin selittää jotakin yhteisöstä ja tiimistä ja niiden tärkeydestä yksilölle. Olet osa tiimiä ja tiimi on osa sinua. Sanoinkin tuossa taannoin yhden keskustelun yhteydessä, että en ymmärrä, miksi joku ei tulisi akatemialle. Niinpä, aivopesu on onnistunut myös kohdallani. Olipa kyse valmentajasta, alumnista tai vierailevasta puhujasta, Tiimiakatemiaa ja akatemialaisia pidetään jotenkin aina maagisen upeina. Kyllähän se vähän väkisinkin päähän nousee.

Tiimiakatemia tulee varmasti jättämään minuun lähtemättömän jäljen ja kasvattamaan minua ihmisenä. Tulen varmasti itsekin muistelemaan vuosiani täällä lämmöllä ja odotankin minkälainen 2.1 Salla minusta akatemian aikana kasvaa. Uskon tiimityöskentelytaitojeni parantuvan entisestään. Tuntuu, että jo nyt aktiivisesti pyrin asettumaan muiden rooliin väittelytilanteissa, enkä kavahda välttämättömiä konflikteja, kuten aikaisemmin. Imen paljon tietoa kirjoista ja nautin tästä oppimismuodosta. ”Tiimiyrittäjän vapaus” antaa mahdollisuuden soveltaa kalenteria palvelemaan minua mahdollisimman hyvin. Ympäristö, jossa työskentelemme, on varsin inspiroiva ja nopeasykkeinen. Kaikki on aina mahdollista ja hullujakin juttuja on kokeiltava ainakin kerran. Sen olen huomannut, että jos jotain sanoo ääneen, se seuraa sinua niin kauan, kunnes olet sen toteuttanut.

Se siitä menneisyydestä – tärkeää se onkin ”kulttuurin” ja yhteisöllisyyden kannalta. Mutta pitäisikö meidän nyt sitten alkaa luomaan tulevaisuutta? Mielipide siitä, mitä akatemia tulee olemaan 10 vuoden kuluttua, vaihtelee kovasti. Joku toivoo sen pysyvän samana innovatiivisuuden kotikolona Piippukadun juurella, kuin se aina ennenkin on ollut. Useamman kerran esiin nousee kansainvälisyys. Onko niin, että Tiimiakatemiaa pitäisi puskea entistäkin kovemmin ulkomaille? Viedä oppimismetodejamme eri koulutusasteille. Eihän siinä hullumaisia resursseja tarvita jos opiskelijat siirrettäisiin istumaan rinkiin, lukemaan kirjoja ja oppimaan projektien kautta omista virheistään. Jos siinä ei muuta oppisi niin ainakin rohkeutta ja kykyä nauraa itselleen. Ja se se vasta tärkeä taito onkin!

Vastauksissa välähtelee myös Tiimiakatemia, joka ei katso alaa. Se oli mielestäni upea juttu! Onhan nytkin talossa väkeä, jolla on ammatillinen koulutus pohjalla ja mielestäni ne yksilöt tuovat rikkautta omalla osaamisellaan. Kaikki kunnioitus ylioppilaille, mutta ollessaan jonkun alan ammattilainen, sen tietouden vaan jotenkin aina tunkee jokaiseen projektiinsa ikään kuin lisämausteena. Suosittelisin Tiimiakatemian Rekryä ottamaan tulevaisuudessa kunnon otteen ammattikouluihin, jotta saataisiin sisälle mahdollisimman paljon eri alojen osaajia. Ja voin kyllä itsekin sanoa, että vau, miten paljon liiketalous ja tiimiakatemia rikastuttaa omalla alallani työskentelyä!