Tiimiakatemia on Jyväskylän Ammattikorkeakoulun yrittäjyyden huippuyksikkö

Zen ja jousella ampumisen taito

Kirjoitettu 12.06.19
Esseen kirjoittaja: Jouni Kiiskinen
Kirjapisteet: 3
Kirja: Zen ja juosella ampumisen taito
Kirjan kirjoittaja: Eugen Herrigel
Kategoriat: 1. Oppiminen, 8. Henkinen kasvu

VN:F [1.9.22_1171]
Rating: 0.0/5 (0 votes cast)

Sanasta zen, mieleeni tulee ensimmäisenä jokin mystinen hengellinen voima tai tila. Kun on zen, kaikki tapahtuu kuin itsestään ja täydellisesti – juuri niin kuin pitääkin. Zenin tarkka määritelmä kirjasta lienee mahdoton kaivaa. Se lienee yksi niistä asioista, jonka voi todella ymmärtää vain itse kokemalla. Sitten on jousiammunta, käsite, joka on hieman helpompi ymmärtää. Tai niinhän sitä luulisi. Japanilainen traditionaalinen jousiammunta on melko kaukana siitä jousiammunnasta, mitä esimerkiksi olympialaisissa näkee.

Kirjan kirjoittaja Eugen Herrigel halusi oppia tuntemaan zenin, jota sen ajan japanilaiset eivät länkkäreille herkästi opettaneet. Kuitenkin jonkin ”taiteettoman taiteen” lajin täydellisellä omaksumisella, kosketuksen zeniiin voisi saada jopa muukalainenkin. Niinpä Herrigel ryhtyi harjoittamaan jousiammuntaa mestari Kenzo Awan opetuksessa.

Pitkän aikaa alussa opetellaan perusasioita, jousen virittämistä, liikeratoja, jopa oikeaa hengitystä. Vasta kun itse käytännön taito jousiammunnassa on hiottu huippuunsa, voidaan päästä tilaan, jossa laukaisu lähtee, kuin vesipisara ruohonkorrelta, ilman suunnittelua tai tietoisuutta. Se vain tapahtuu. Silloin ”se” (jokin, jota ei voi selittää) laukaisee. Silloin zen on läsnä.

Kirjaa lukiessa mieleeni tuli ajatus, että zen on jotain sukua flow:lle. Flow:ssa uppoudutaan tekemiseen niin syvälle, että aika pysähtyy ja asiat etenevät kuin itsestään. Zen tuntuu kuitenkin paljon pidemmälle viedyltä käsitteeltä. Se ei ole pelkkää täydellistä uppoutumista, vaan myös täydellistä itsensä ja tekemisensä hallintaa.

Lähes koko kirjan ajan mielessä pyöri ajatus, mitä ihmettä tästä voi oppia. Zen tuntuu niin vaikeasti määriteltävältä ja länsimaisen silmin kovin mystiseltä asialta. Eikä jousiammuntakaan varsinaisesti kiinnosta. Mutta kun kyseessä on kolmen pisteen kirja, pakko kai ainakin rivien välissä on olla jotakin mieltä laajentavaa?

Ensimmäinen iso ajatus kirjasta oli se, että jos jossain haluaa tulla mestariksi, se vaatii järkkymätöntä sitoutumista ja lukemattomia määriä toistoja ja epäonnistumisia. Herrigel jatkoi sinnikkäästi harjoituksia useita vuosia, ennen kuin laukaisu ensimmäisen kerran onnistui oikein. Välillä jopa tietämättömyyden tuoma epätoivo riivasi. Kun kyseenalaistaa koko touhun järkevyyden epävarmuuden vuoksi, saavutaan tienhaaraan. On tehtävä valinta jatkaako, vai lopettaako. Menestyksen voi löytää vain jatkamalla, vaikkei siitä takeita kukaan voikaan antaa. Jos päättää luovuttaa, ei koskaan saa tietää kuinka lähellä menestystä itseasiassa olikaan.

Toiseksi, liiallinen minätietoisuus ja pakkomielteinen asioiden selittäminen ja käsitteellistäminen ovat todellisen harmonisen tekemisen esteinä. Kaikkea ei tarvitse pystyä loogisesti selittämään itselleen, vaan tulee kyetä antaa asioiden tapahtua, päästää irti liiasta tarpeesta ymmärtää kaikki syyt ja seuraukset perinpohjaisesti. Minä ei myöskään voi vaikuttaa kaikkeen, eikä kaikki todellakaan vaikuta minään. Miksi silti lähes jokainen ajattelee jatkuvasti sellaisia asioita? Ne ovat kohinaa todellisuuden sellaisenaan havaitsemisen taustalla, mutta sen voimakkuutta jokainen meistä pystyy onneksi itse säätämään.

”Älkää ajatelko, mitä teidän pitää tehdä, älkää miettikö, miten se suoritetaan”, sanoi mestari Awa Herrigelille kerran laukaisuharjoituksissa. Oikeanlainen laukaisu oli mahdotonta tehdä, jos keskittyi sen suorittamisen miettimiseen. Sen tuli tapahtua itsestään. Minä miellän olevani Potentian pohdiskelija. Olen taipuvainen ylianalysointiin ja sitä kautta päättämättömyyteen / tekemättömyyteen. Mestari Awan neuvon noudattaminen lisäisi tekemisen ja tehokkuuden määrää omassakin tekemisessäni useissa tilanteissa.

Miksi niin usein teemme vaikeista tehtävistä itse itsellemme niin vaikeita? ”En osaa” on täysin turhaa itsensä määrittämistä suhteessa tehtävään ja jo ennakkoon tehty päätös epäonnistumisesta. ”Älä mieti sitä, tee se”, todellisuus on useimmiten niin yksinkertainen. Miten paljon itsekin haaskaan potentiaaliani ”tietämällä” itseni ja osaamiseni ja sen pohjalta tehtyjen päätelmien perusteella. Loistavana esimerkkinä kylmäkontaktointi. Soitanhan minä joka kuukausi johonkin virastoon, tai asiakaspalveluun. Siellä vastaa minulle tuntematon henkilö, enkä etukäteen tiedä kuinka puhelu tulee etenemään. Mutta kun kyseessä onkin asiakastapaamisen, tai vaikka ihan vaan vierailukäynnin sopiminen puhelimitse, luuri yhtäkkiä painaakin tuhat kiloa. Pään sisäinen kohina, määritelmät itsestä, aiemmat huonot kokemukset ja asioiden ylianalysointi voimistuvat liiaksi ja halvaannuttavat tekemisen, joka on todellisuudessa niin helppoa.

Lopuksi jäin miettimään zenin saavuttamisen mahdollisuutta sitä ymmärtämättömälle. Onko se kuitenkaan kaikesta mystisyydestään ja selittämättömyydestään huolimatta vain harvojen ja tietynlaisten ihmisten yksinoikeus? Itse en lopulta usko ymmärtämättömyyden olevan zen-kokemusten kokemisen mahdollisuuden esteenä. En usko, että zen on saavutettavissa vain Japanissa vanhoissa ”taiteettoman taiteen” aloissa, vaan ihan missä vain. Uskon, että jokaisessa ihmisessä piilee potentiaali saavuttaa itselleen tärkeässä asiassa, johon on valmis sitoutumaan sata prosenttisesti jotain ennen saavuttamatonta, jotain sellaista, mitä kukaan ei olisi ennakolta uskonut olevan mahdollista saavuttaa. Omani on vielä itsellenikin salaisuus.

Keskustele artikkelista

Kirjoita kommentti

Kirjoita allaoleva koodi viereiseen kenttään roskapostin suodattamiseksi, kiitos!